Vastentahtoinen palvelija

Ennen edellisen kirjani julkaisua kustantamo järjesti markkinointipalaverin. Siellä ehdotettiin, että minä liittyisin Instagramiin. Lukijat pitävät siitä, kun kirjailija kertoo itsestään suoraan heille, ja Instagramissa esiintyminen voisi lisätä kirjan näkyvyyttä, sanottiin. Vastasin jotain ympäripyöreää, että katsotaan jos ehdin, mutta en koskaan luonut tiliä Instagramiin.

Se ei johtunut siitä, että suhtautuisin kriittisesti sosiaa­liseen mediaan – olen kyllä Facebookissa – eikä siitä, etten­kö haluaisi myydä kirjojani. Se johtui siitä, etten tahdo liian lähelle lukijoita. Lähden mielelläni vieraaksi kirjallisuustapahtumiin, mutta en toivo lukijoita työhuoneeseeni.

Lopulta tein surkean myönnytyksen ja liityin erääseen Facebookin suosittuun kirjallisuusryhmään, jossa voisin tarpeen tullen käydä keskustelua omista kirjoistani. Pian lukijat hyppivät silmilleni.

Kirjallisuus on pohjimmiltaan viestintää. Kommunikaatioon kuuluu kolme osapuolta: lähettäjä, viesti ja vastaanottaja. Eri aikoina ovat painottuneet eri puolet.

Ennen 1700-luvun loppua keskiössä oli teos. Monet kirjat ilmestyivät nimettöminä tai salanimellä, ja silloinkin, kun tekijä julkaisi kirjan omissa nimissään, huomio keskittyi enemmän tekstiin kuin kirjoittajaan. Tekijää pidettiin kyllä älyllisesti ja myös oikeudellisesti vastuullisena, mutta hänen asioihinsa puututtiin vasta, jos kirja antoi siihen aihetta, ei kirjoittajan henkilön vuoksi.

Romantiikan aika 1800-luvun taitteessa siirsi painopisteen viestin lähettäjään ja ennen kaikkea hänen persoonaansa. Kirjan aikakaudesta siirryttiin tekijän aikakauteen. Taiteilijasta tuli nero, suuri mieli teoksen takana. Kirjat luettiin tätä romanttista hahmoa vasten, jolloin teksti ei määritellyt tekijää, vaan tekijä tekstin.

Tämä kirjallisuuskäsitys erilaisine muunnelmineen on periytynyt nykypäivään asti.

Väitän, että nyt ollaan siirtymässä seuraavaan paradigmaan, lukijan aikakauteen. Sekä teknologiset että kulttuuriset muutokset ovat johtaneet siihen, että taide on yhä enemmän sidoksissa vastaanottajaan. Valta määritellä hyvä ja huono kirjallisuus kuuluu nykyään yleisölle.

Yksi taustatekijä on juuri kirjailijan ja lukijan lähentyminen sosiaalisen median myötä.

Jos aiemmin taiteilijaa pidettiin etäisenä nerona, kuten romantiikan aikakaudella, tai norsunluutornissaan istuvana puurtajana, kuten 1900-luvulla, nyt 2000-luvulla hän on – ja hänen on markkinoinnillista syistä myös oltava – yhden klikkauksen päässä.

On hyvä, että aikansa elänyt neromyytti puretaan, mutta lähentyminen myös häiritsee kirjailijan työrauhaa sälyttämällä hänelle vaatimuksia, joita kirjoittaessa ei pitäisi joutua miettimään.

Se, että ammattilainen ja harrastaja jakavat saman tilan, ei tarkoita, että heidän mielipiteensä olisivat saman arvoisia.

Siirtyminen lukijan aikakauteen liittyy yleisempään muutokseen, jossa päätösvalta kuuluu koko ajan enemmän käyttäjille. Esimerkiksi analogisen television katoaminen, tallentamisen helpottuminen ja lopulta selailukatsomisen yleistyminen ovat hävittäneet ajatuksen siitä, että kanavat määräävät, mitä milloinkin näkyy. Katsoja saa määrittää televisionsa sisällön itse, netissä vapaus on lähes rajaton.

Nykyään jopa sen itsestäänselvyyden lausuminen, että kirjailijan tehtävä ei ole palvella yleisöä, tuntuu vaikealta. Lukijahan voi loukkaantua ja jättää kirjan ostamatta.

Onko kirjailijasta siis tulossa pelkkä sisällöntuottaja, joka riippumattoman taiteen luomisen sijaan suoltaa sopivaa materiaalia komeiden kansien ja markkinointitekstien muottiin?

Suunta on selvä. Kulttuurilehtien kirja-arvosteluista ovat kiinnostuneet enää lähinnä taidealoilla toimivat. Myynti saa enemmän pontta sosiaalisen median influenssereiden pikasuosituksista. Näin lukijoiden vaatimukset heijastuvat suoraan kustantamoiden toimintaan.

Samalla vakavan ja kaupallisen kirjallisuuden välinen kuilu kasvaa.

Kun selailen Adlibriksen sadan suosituimman kirjan listaa, tunnistan teoksista vain pienen osan, vaikka olen olevinani kirjallisuuden ammattilainen. Suurin osa myyvistä kirjoista on tehty yleisön kulutukseen.

Facebookin kirjallisuusryhmässä minua hämmensi eniten se, kuinka jotkut lukijat tuntuivat tiettyyn kirjaan petyttyään vaativan kirjailijoita tuottamaan omaan makuunsa sopivampia teoksia.

”Väkisin luin loppuun, mutta teoksen rakenteessa ja kerronnassa olisi ollut hiomista, niin sekavaa seurattavaa oli”, kirjoittaa eräs ryhmän jäsen.

”Vähän väliä löydän itseni pohtimasta, miten helpottavaa olisi, jos jokainen kirjan henkilöistä menehtyisi tai ihan vaan katoaisi jollain muulla tavalla pois”, toteaa toinen.

Yleisin harmituksen aihe kirjapostauksissa on, että teos ei ”puhuttele” kyseistä lukijaa. Jos näin ei tapahdu, lukijalla on valta todeta, että kirjailija on kirjoittanut väärin. Taustalla vallitsee nykyisen mututuntuman aikakauden suoma oikeus määritellä ”fiiliksen” pohjalta, mikä on hyvää ja mikä huonoa sen sijaan, että edes yrittäisi ylittää omaa horisonttiaan. Sitä oikea taide aina edellyttää.

Oli aika, jolloin ihmiset todella olivat valmiita muuttumaan kirjan luettuaan. He eivät olleet samoja Työmiehen vaimon tai Tuntemattoman sotilaan jälkeen. Nykyään ihmiset sen sijaan haluavat muuttaa kirjoja ja pysyä itse samoina. Se tarkoittaa yksilön ja kulttuurin pysähtymistä.

Tämä näkyy myös suhtautumisessa kritiikkiin: on enemmän sääntö kuin poikkeus, että kehnon arvostelun saaneen kirjan puolustajat rientävät ilmoittamaan, että kriitikot ovat elitistejä ja kyllä kansa tietää.

Ruotsissa iltapäivälehti Aftonbladetin arvostelija julisti taannoin keskittyvänsä vain niihin kirjallisuudenlajeihin, joista ihmiset oikeasti pitävät, kuten dekkareihin ja kauhuun.

Vielä sata vuotta sitten kirjailijoiden ammattitaitoa arvostettiin. Kirjallisuus oli heidän työnsä, joten oli selvää, että he olivat siinä pätevämpiä kuin harrastajat. Lukijan aikakaudella näin ei enää ole, vaan harrastajat päättävät.

Sama ilmiö näkyy muillakin aloilla, myös sellaisilla, jossa ammattimaisuutta on pitkään kunnioitettu. On yleistä, että potilas väittää tietävänsä lääkäriä paremmin mikä häntä vaivaa, ja on eri mieltä hoidosta.

Tämä ei tarkoita, etteikö kirjailijoita saisi lainkaan kritisoida. Heidän teoksiaan pitää arvostella, tarpeen tullen ankarastikin, mutta sille on oltava pätevät perusteet, kuten tutkijoilla ja kriitikoilla. Kirjallisuus ei ole makuasia. Vain samalla tasolla käyty keskustelu vie eteenpäin taiteen varsinaista tehtävää.

Eikä se tehtävä ole yleisön palveleminen, vaan kulttuurin ja sivistyksen luominen ja ylläpitäminen. Kirjallisuus ei ole eliitin puuhastelua tai massojen ajanvietettä, vaan kansalaisuuden, demokratian, jopa hyvän ihmisyyden selkäranka.

Olen huomannut lukijan aikakauden vaikuttavan yhä enemmän myös itseeni.

Kun aloitin runoilijana parikymmentä vuotta sitten ja jatkoin siitä esseistiikan pariin, en miettinyt kirjojeni lainaus- tai myyntimääriä. Marginaalisten kirjallisuudenlajien parissa riitti, että sain omalta pieneltä osaltani olla palvelemassa suomalaista kulttuuria.

Nyt, kun olen julkaissut myös tietokirjoja ja romaaneja, joiden oletetaan menevän paremmin kaupaksi, ja voittanut tietokirjallisuuden Finlandian, huomaan seuraavani aina vain tiiviimmin sitä, kuinka paljon teokseni myyvät ja kuinka paljon niitä lainataan kirjastosta.

Se ei liity vain toimeentulooni. Lukijan aikakaudella minustakin on tulossa yleisön palvelija. En pidä tästä uudesta piirteestäni lainkaan.

Tekoäly kykenee tuottamaan sujuvaa tekstiä ja sepittämään jo kokonaisia kirjoja loogisine juonineen. Lähitulevaisuudessa kone pystyy luomaan romaaneja, jotka toimivat luettuna yhtä näppärästi kuin ihmisen kirjoittamat. Se ei kuitenkaan osaa lisätä käyttämiinsä aineistoihin mitään omaa, vaan kirjoittaa vanhan päälle kaavan mukaan. Tekoäly siis tuottaa täydellistä viihdettä. Se ei voi luoda taidetta, korkeintaan sitä jäljittelevää tekotaidetta.

Jos lukijan aikakausi pakottaa kirjailijan sisällöntuottajaksi, joka toimeentulon saadakseen palvelee taiteen ja kulttuurin sijaan yleisöä ja markkinoita, silloin tekoäly korvaa pian kirjailijan. Tekoäly on taatusti ihmistä parempi viihdebisneksen alihankkija. Mutta jos kirjailija saa jatkaa rauhassa omaa työtään sivistyksen eteen, häntä on mahdoton korvata.

Tämä ei tarkoita, että vain vaikea taide olisi hyvää. Itsetarkoituksellisen erikoinen on sekin ennalta-arvattavaa, aivan kuten lajityyppikirjallisuus. Mutta arvaamattomuudelle pitää jättää tilaa, tai muuten kirjailijoista tulee pelkkiä maksettuja seuralaisia, joilta lukijat ostavat kultivoituneisuuden illuusion kuorruttamaa pysähtynyttä ajanvietettä.

Kirjallisuus on erityisala, jonka parissa on otettava se riski, että tuetaan ennustamatonta. Muuten todellinen kirjallisuus loppuu. Tekijän pitää tietenkin osoittautua tämän luottamuksen arvoiseksi. Se ei kuitenkaan tapahdu peukutuksia keräämällä, vaan kirjoittamalla.

Lopulta erosin Facebookin kirjallisuusryhmästä. Toivon sen auttavan minua tekemään rauhassa sitä, mitä parhaiten osaan. 

Ville-Juhani Sutinen on Jyväskylässä asuva kirjailija, joka on kirjoittanut yli kolmekymmentä teosta. Tietokirjoja, esseitä ja runoja. Suomennoksia hän on tehnyt kuusi­kymmentä. Sutinen on syntynyt vuonna 1980 Helsingissä.