Vähän rikki mutta silti hyvä

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Kylän hautaus­maalla oli kolme hautaa.­

Lentokentän johtaja sanoi, ettei Kangerlussua­qissa synnytä­ eikä kuol­la. Siellä vain viivähdetään. Tullaan joksikin aikaa töihin lentokentälle tai kylän ainoaan markettiin, majataloon tai ravintolaan.

Kangerlussuaqissa on Grönlannin tärkein kiitorata. Sellainen, jolle suuret koneet voivat laskeutua ympäri vuoden. Amerikkalaiset rakensivat sen toisen maailmansodan aikana, ja ympärille syntyi tämä kummallinen kylä.

Asukkaita vajaat viisisataa, vanhuksia ei juuri lainkaan.

Lentokentän johtaja oli samalla epävirallinen pormestari. Hän tunsi kaikki ja pani merkille, jos kylällä liikkui vieraita.

Ville-Juhani Sutinen lähetti hänelle sähköpostia etukäteen. Hän kertoi olevansa suomalainen kirjailija, joka tutkii parhaillaan maailman pohjoisimpia seutuja. ”Yksi kirjani pääteemoista on arkielämä arktisilla alueilla.” Hän olisi tulossa Grönlantiin tammikuussa 2019. Voitaisiinko tavata?

Sutinen oli Kangerlussuaqissa neljä päivää. Se oli sinänsä outoa, sillä kylässä ollut mitään tekemistä. Lentokentän johtaja ajelutti häntä ympäriinsä, mutta kaikki oli nähty muutamassa tunnissa.

Johtaja oli puhelias ja mukava kaveri. Sitä lajia, ”jonka kellot tehdään Sveitsissä ja elkeet Amerikassa”, kuten Sutinen kirjoitti myöhemmin Arktis-nimiseen kirjaansa.

Sutinen asui Polar Lodgen majatalossa. Se sijaitsi niin lähellä lentokenttää, että sinne saattoi helposti kävellä. Punaiseksi maalattu rivitalo, jossa oli koruttomat huoneet.

Päiviin muodostui tietynlainen rytmi:

Aamupäivällä, kun valo alkoi kajastaa, Sutinen lähti ulos. Hän kulki, katseli paikkoja ja otti kuvia.

Valoa riitti pari kolme tuntia, mutta ulkona ei voinut edes olla pitempään. Pakkasta oli melkein kolmekymmentä astetta ja usein tuuli. Vaikka kuinka puki, yhtenä päivänä poskipäihin tuli kiristävät paleltumarakkulat.

Sutinen kävi marketissa. Söi vihreää currya ravintolassa, jota pitivät thaimaalaiset. Palasi majataloon ja luki ja kirjoitti hyvin lämmitetyssä huoneessaan. Toisinaan hän istui tv-huoneessa ja katsoi brittiläisen Alexin kanssa Sydämen asialla -sarjaa. He olivat majatalon ainoat asiakkaat.

Alex odotti sään lauhtumista. Hän oli seikkailu-urheilija ja aikoi hiihtää 160 kilometrin matkan länsirannikolle Sisimiutiin.

Idässä olikin pelkkää jäätä. Vajaan kolmenkymmenen kilometrin päässä alkoi Grönlannin jäätikkö, joka oli käsittämättömän kokoinen: 2 500 kilometriä pitkä, 1 000 kilometriä leveä ja jopa kolme kilometriä paksu.

Sutiselle tuli ”futuristinen olo”. Kangerlussuaq oli täysin keinotekoinen paikka. Se muistutti enemmän tutkimusasemaa tai siirtokuntaa kuin aitoa kylää. Se ei kannatellut elämää mitenkään järkevästi – sääolot olivat ankarat eikä ruokaa juuri kasvanut – mutta silti siellä vietettiin aika tavallista arkea. Pikkutyttö laski liukumäkeä leikkipuistossa, vaikka näytti pakkasessa minikokoiselta astronautilta. Marketissa myytiin mansikoita.

Ehkä tulevaisuudessa eletään juuri tällä tavalla, Sutinen ajatteli. Maapallo muuttuu ja olot käyvät kurjiksi, mutta tuskin koko ihmiskunta kerralla katoaa. Luultavasti käy ennemminkin niin, että elellään vähän oudosti siellä täällä.

Kun jälkeenpäin katsoo, uuden kirjan idea löytyy aina jollain tavalla edellisestä, Sutinen on sanonut. Tai sitä edellisestä. Jos joku lukisi hänen tuotantonsa järjestyksessä, hän varmasti huomaisi tämän.

Se ei ole tietoista, niin vain käy.

Sutinen on kirjoittanut paljon. Runoja, esseitä ja tietokirjoja yli kolmekymmentä. Suomennoksia kuusikymmentä. Hän on kirjoittanut yksin ja yhdessä.

Propagandan historiasta, Venäjän vankileireistä, Suomen heimoista, vainotuista neuvostokirjailijoista.

Ja pohjoisesta. Arktis – likaista lunta ilmestyi helmikuussa 2021. Se oli pessimistinen kirja, ekologisen romahduksen kuva, Sutinen sanoo.

Kirjassa hän hiihtää Muoniossa, telttailee Annijoella ja ratsastaa Huippuvuorilla. Hän matkustaa junalla kiskojen päähän Venäjän Vorkutaan, joka näyttää siltä kuin ”kaikki romu radan varrelta olisi kerätty yhteen ja siitä olisi leikillään kasattu kaupunki”. Mutta niin, että leikki on jäänyt kesken. ”Kuin lapset olisi kutsuttu syömään ennen kuin maailma tuli valmiiksi.”

Se, mitä Sutinen näki arktisilla alueilla, ei luvannut mitään hyvää.

Kunnes Grönlannin jälkeen tapahtui jonkinlainen käänne. Matka ei ollutkaan pelkkää rappiota ja ruostetta ja sulavaa jäätikköä – vaan myös hauskuutta.

Kun Sutinen sitten keväällä 2022 alkoi kirjoittaa taas uutta kirjaa, hän keksi sille vaivatta nimen: Hajonneen maailman käyttöohje.

Siitä hän on puhunut tämän kevään ja kesän.

”Tulin kaupittelemaan teille maailmanloppua”, Sutinen sanoi aluksi.

”Katsotaan meneekö kaupaksi.”