Kyse on ihmiskunnan tulevaisuudesta

Älypuhelimet ovat maailmanlaajuinen uhka. Jos niitä ei oteta heti lapsilta pois, tulevista sukupolvista kasvaa onnettomia ja toimintakyvyttömiä.

Sosiaalipsykologi, moraalin tutkija ja eettisen johtajuuden professori Jonathan Haidt ei kaihda suuria sanoja.

”Kyse on koko ihmiskunnan tulevaisuudesta.”

Haidt näyttää videopuhelussa virkeältä, vaikka on vasta palannut kotiin Yhdysvaltoihin Britannian-kiertueeltaan. Hän on markkinoinut kevään ajan juuri suomeksikin ilmestynyttä kirjaansa Ahdistunut sukupolvi (Terra Cognita, suom. Kimmo Pietiläinen).

Kirjan ydinväite kuuluu, että puhelimeen perustuva lapsuus on korvannut leikkiin perustuvan lapsuuden. On tapahtunut ”suuri uudelleenjohdotus” – rewiring kääntyy vähän kömpelösti suomeksi.

Haidtin mukaan nopea siirtymä älypuhelimiin 2010-luvulta alkaen selittää, miksi nuorten ahdistus ja masennus ovat räjähtäneet käsiin eri puolilla maailmaa.

Viime viikot professori on tainnut saarnata jo uskoville.

”En ole koskaan nähnyt vastaavaa. Minne tahansa menenkin, vanhemmat ovat kurkkuaan myöten täynnä ja järkyttyneitä siitä, mitä tapahtuu”, hän kuvaa.

”Ihmisiä ei ole tarvinnut vakuutella, he ovat jo valmiita toimimaan.”

Kirja on ollut myyntimenestys mutta saanut myös kritiikkiä tiedeyhteisössä.

Osa tutkijoista on sitä mieltä, että Haidt yksinkertaistaa syyttäessään mielenterveyskriisistä puhelimia. Ajassamme on paljon muutakin ahdistusta tuottavaa.

Psykologi Candice Odgers arvosteli huhtikuussa Nature-lehdessä, että todisteet syy-seuraussuhteesta puuttuvat.

Hän kirjoitti, että voisi käyttää Haidtin väitteitä tilastotieteen luennoillaan malliesimerkkinä korrelaatiosta tehdystä virhepäätelmästä. Vaikka siis käyrät – älylaitteiden yleistyminen ja mielenterveysongelmat  – nousisivat samaan tahtiin, toinen ilmiö ei välttämättä selitä toista.

”Luulen, ettei Odgers edes ollut lukenut kirjaani, koska hän ei tiennyt, että käsittelin siinä asiaa”, Haidt sanoo.

Hän osasi kyllä odottaa kritiikkiä.

Sitä on aiemmin saanut myös aiheesta kirjoittanut psykologi Jean Twenge, jonka kanssa Haidt tekee yhteistyötä. Twenge rohkeni kysyä jo vuonna 2017, ovatko älypuhelimet tuhonneet kokonaisen sukupolven.

Silloin näytön puutteesta saattoi vielä huomauttaa, Haidt sanoo. Nyt se ei ole hänestä enää oikein.

Haidtin työryhmä on koonnut tutkimustietoa myös verkkoon kaikkien arvioitavaksi. Näyttöä syy-yhteydestä alkaa hänen mukaansa olla kymmenistä tutkimuksista. Kaikissa koeasetelmissa se ei ole selvä, mutta monissa on.

Älypuhelimet aiheuttavat Haidtin mukaan sosiaalista vajetta, univajetta, tarkkaavaisuuden pirstoutumista ja riippuvuutta, ja tämä kaikki heikentää mielenterveyttä.

Koko ajatuskuvio on laajempi. Haidt näkee kaksi eri kehityskulkua, jotka yhdessä uhkaavat lapsuutta: ylisuojelu tosielämässä ja alisuojelu verkossa.

Ensimmäisen muutoksen juuret ovat jo viime vuosituhannella. Etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa vanhemmat ovat 1980-luvulta alkaen rajoittaneet yhä enemmän lastensa liikkumista ja vapaata leikkiä.

Haidt suomi ”turvallistamisen” kulttuuria myös edellisessä kirjassaan The Coddling of the American Mind (2018). Siinä hän ja lakimiestaustainen sananvapausaktivisti Greg Lukianoff käsittelivät opiskelijoiden heikentynyttä kykyä sietää erilaisia mielipiteitä ja epämukavia tunteita.

He syyttivät tästä esimerkiksi juuri pelokasta vanhemmuutta.

”Aikuiset ajattelevat, että lapset ovat hauraita, joten heitä pitäisi suojella kaikilta vastoinkäymisiltä ja konflikteilta. Mielestäni tämä on ristiriidassa nuorten ihmisten ’antihauraan’ luonteen kanssa”, Haidt sanoo.

Tuoreessa kirjassa hän avaa käsitettä vertauksella.

1980-luvulla Arizonan autiomaassa käynnistyi yltiöpäinen koe, Biosfääri 2. Tarkoituksena oli valmistautua avaruuden asuttamiseen rakentamalla keinotekoinen suljettu ekosysteemi, jossa joukko koehenkilöitä eläisi vuosia.

Hanke epäonnistui monin tavoin. Yksi ongelma oli, että puut kyllä kasvoivat nopeasti mutta kaatuivat herkästi. Luonnossa nuoret puut altistuvat kasvaessaan tuulelle, mikä tiivistää niiden rakennetta ja vahvistaa juuria. Kuplasta tuuli puuttui.

Sama pätee ihmistaimiin, Haidt uskoo. Liial­linen varjelu estää kasvun.

”Lapset tarvitsevat haasteita, vastoinkäymisiä, stressiä. Joskus jopa syrjään jäämistä.”

Kiusaamiseen tulee Haidtin mielestä puuttua, mutta hetkittäiset torjutuksi tulemiset eivät sitä vielä ole. Jos aikuiset kyttäävät kaiken aikaa lasten leikkejä ja pelejä ja ehkäisevät ennalta kaikki pikkukolhut ja konfliktit, lapset eivät opi itse sopimaan säännöistä ja setvimään kiistojaan.

Toisaalta omien huoneidensa turvassa lapset törmäävät puhelimillaan sisältöön, jota yhdenkään alaikäisen ei tulisi nähdä.

Ikätasoon sopimattomat videot, sosiaalista vertailua kiihdyttävä kuvatulva ja disinformaatio voivat jo itsessään vahingoittaa lapsia ja nuoria. Ja lähitulevaisuudessa tekoäly vie kaiken uusille tasoille, Haidt pelkää.

Sitten on epäsuora haitta: se, mitä vaille lapset samalla jäävät.

Haidt nimittää älypuhelinta ”kokemusten estäjäksi”. Se ryövää mahdollisuuden lajityypilliseen kasvuun ja kehitykseen.

”Haluamme lastemme kokevan seikkailuja ja lukevan kirjoja. Haluamme, että heillä on harrastuksia. Haluamme, että he viettävät aikaa ystävien kanssa. Mutta kun annat lapsellesi älypuhelimen, se on hänen huomionsa keskipiste loppuelämän ja syrjäyttää kaiken muun.”

Monille aikuisillekin keskittyminen on yhä vaikeampaa, mutta lapset ja nuoret ovat haitoille alttiimpia. Heidän aivojensa etuotsalohkojen komentokeskus ei ole kypsynyt ja oman toiminnan ohjaus on heikompaa.

Palkitsemisjärjestelmä sen sijaan toimii tehokkaasti. Nuori jää erityisen herkästi dopamiinikoukkuun pikapalkintoja tarjoavassa somessa.

Lisäksi ihmislapsella on herkkyyskausia, joiden aikana tietyt taidot omaksutaan erityisen tehokkaasti. Ryhmässä toimiminen, kyky lukea toisten eleitä ja ilmeitä. Jos tarvittavat kokemukset puuttuvat, sosiaaliset taidot jäävät vajaiksi.

Oliko sitten ennen kaikki paremmin?

Takavuosikymmeninä itku piti niellä ja vaikeat asiat vaiettiin. Nyt kouluissa ja päiväkodeissakin järjestetään tunnekasvatusta, sosiaalisten taitojen harjoittelua ja mindfulness-kursseja.

Nykylapset saavat ihan erilaiset eväät itsensä ja toisten ymmärtämiseen kuin aiemmat sukupolvet.

Haidt on epäileväinen.

”Odotas”, hän sanoo. Viestikenttään kilahtaa linkki The New York Timesin tuoreeseen artikkeliin.

Juttu kertoo Britanniassa ja Australiassa toteutetuista laajoista mindfulness- ja mielenterveysinterventioista, joista ei seurantatutkimusten mukaan ollutkaan hyötyä nuorille. Osan vointia ohjelmat vain heikensivät.

Tutkijat arvelevat, että tietoisuuden lisääminen toimii osin vastoin tarkoitustaan. Se voi auttaa tunnistamaan todellisia ongelmia, mutta samalla saada jotkut nuoret ylitulkitsemaan ohimeneviäkin tuntemuksiaan.

Haidtin mielestä lasten ja nuorten tulisi oppia tunnetaidot luonnollisissa tilanteissa eikä kaikille yhteisissä ohjelmissa, jotka ohjaavat ”jatkuvasti kuulostelemaan omia tunteitaan ja etsimään traumoja kaikkialta”.

Hän lopettaisi kurssit, jotka eivät perustu näyttöön. Säästyneen ajan voisi siirtää suoraan vapaaseen leikkiin.

Tunnekylmästä ja ankarasta kasvatuksesta on ollut hyvä päästä, mutta nyt on ehkä menty liian pitkälle toiseen suuntaan, Haidt arvelee.

Seuraavaksi hän viittaakin toiseen mielipiteitä jakavaan kirjailijaan, Abigail Shrieriin. Shrier on The Wall Street Journalin entinen kolumnisti, jolta ilmestyi alkuvuodesta kirja Bad Therapy: Why the Kids Aren’t Growing Up.

Shrier väittää amerikkalaisen ”terapiakulttuurin” tuottavan nuorten pahoinvointia opettamalla nämä vellomaan tunteissaan. Hänen mielestään lapsilta ei pitäisi jatkuvasti kysellä, miltä tuntuu. Tunteet eivät aina ole oikeassa ja joskus ne on tervettä osata sivuuttaa.

Erilaiset mielenterveysaiheiset somesisällöt, jotka näyttäytyvät vertaistukena, ovat Haidtin mukaan osa tätä samaa kulttuuria. Usein nekin vain lietsovat oireilua, etenkin tytöillä.

Haidt ei tunnu näkevän älypuhelimissa juurikaan hyvää. Ei, vaikka ne yhdistävät ihmisiä toisiinsa yli etäisyyksien. Tai vaikka moni erilaiseksi itsensä kokeva lapsi on löytänyt somesta vertaisiaan.

Virtuaaliset ryhmät luovat heikompia sidoksia kuin tosielämän ystävyydet, hän sanoo. Somen usein yksisuuntaisempi vuorovaikutus ei korvaa samantahtista, ruumiillista yhdessäoloa. Eikä määrä laatua.

”Ystävien kanssa tosielämässä vietetty aika on vähentynyt huomattavasti, ja yhä useampi tuntee itsensä yksinäiseksi myös koulussa.”

Somepalvelujen tykkäyksiin, jatkuvaan arviointiin ja vertailuun perustuva toimintamalli vahingoittaa Haidtin mukaan erityisesti tyttöjä.

”Näitä palveluja ei voi mitenkään riittävästi siivota. Vaikka Instagramissa olisi pelkästään kuvia onnellisista tytöistä, se olisi silti tuhoisaa tytöillemme, koska sekin merkitsisi sosiaalista vertailua koko päivän.”

Poikia taas uhkaavat etenkin porno ja vieraantuminen aidoista suhteista. Haidt pelkää, että teknologian kehittyessä virtuaalinen tyttöystävä on monelle helpompi ratkaisu kuin oikea, monimutkainen ihminen.

”Uskon, että Z-sukupolvelle (1997–2012 syntyneet) ja sitä seuraavalle Alfa-sukupolvelle (2010 alkaen syntyneet) tulee olemaan entistä vaikeampaa flirttailla, seurustella, rakastua, mennä naimisiin ja saada lapsia.”

Haidt siis todella uskoo perheiden ja viime kädessä ihmiskunnan onnellisuuden olevan vaarassa.

Ei ehkä ihme, että jotkut näkevät kuusikymppisen professorin kampanjan nuorison irrottamiseksi luureistaan tyypilliseksi moraalipaniikiksi. Ainahan vanhempi sukupolvi on uskonut uuden teknologian pilaavan nuoret.

Haidtin mielestä tilanne on nyt oikeasti erilainen.

”Viime vuosikymmen oli vielä tekno-optimismin aikaa”, hän sanoo.

”Kun kosketusnäyttölaitteet tulivat, me monet vanhemmat olimme kyllä hieman huolissamme siitä, että lapsemme viettivät niin paljon aikaa niiden parissa. Mutta ajattelimme, että olivathan omatkin vanhempamme aikoinaan huolissaan siitä, että me katsoimme liikaa televisiota.”

Näin lasten käsiin puolivahingossa annettiin ”suurimmat koskaan keksityt häiriötekijät”.

Internet on tuonut paljon hyvää, eikä Haidt sulkisi lapsia ja nuoria siitä täysin ulos. He voisivat yhä käyttää nettiä koneella, käydä somessakin. Mutta tuo maailma ei kulkisi mukana aina ja kaikkialla.

”Jos lapsilla olisi normaali inhimillinen lapsuus, jossa he olisivat ulkona leikkimässä toistensa kanssa ilman valvontaa suuren osan päivästä, ja sitten heille annettaisiin iPad tunniksi joka ilta, uskon, että he voisivat hyvin.”

Entä suomalaislasten arki? Haidt kyselee. Kouluhan alkaa vanhempana kuin Yhdysvalloissa? Paljonko on välitunteja? Ja varhaiskasvatus on vielä enimmäkseen leikkiä? Hyvä.

Suomessa lapsilla tosiaan on suhteellisen paljon vapautta. Teinit ja esiteinitkin voivat yleensä kulkea itsenäisesti ja hengailla keskenään pihoilla ja kauppakeskuksissa, ilman jatkuvaa valvontaa.

Toisaalta: meillä lapsi saa älypuhelimen usein heti koulun aloittaessaan.

Seitsenvuotiaan voi siis nähdä kävelevän yksin kouluun – naama kiinni näytössä.

Haidt antaa pika-arvion.

”Minusta kuulostaa siltä, että Suomi toimii todella hyvin leikin puolella. Laitteiden kanssa te vain toimitte todella huonosti.”

Koululaiselle pitäisi hänestä riittää simpukkamallinen perusluuri, jolla voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä.

”Mielestäni kiireellisin asia Suomelle onkin nyt saada älypuhelimet pois alakoululaisten elämästä. Muuten lukitsette heidät vain ikuiseen häiriötekijään, eikä heillä ole koskaan enää tarkkaavaisuutta tehdä mitään.”

Koulupäivien aikana älypuhelimet pitäisi tietenkin kieltää, Haidt sanoo. Mielenterveyspalveluista on turha puhua, jos samaan aikaan ongelmien syihin ei olla valmiita puuttumaan.

Suomessa varhaisen digikasvatuksen perusteluna on ollut, että lasten on tärkeää oppia käyttämään teknologiaa vastuullisesti.

Voisiko ehdottoman rajoittamisen sijasta pyrkiä tasapainoon?

Haidt ei usko sellaiseen. Se johtaa vain jatkuvaan kamppailuun lasten ajasta ja keskittymiskyvystä.

Viivästyttäminen on ainoa ratkaisu, hän sanoo. Niin pitkään kuin mahdollista, mieluiten lukioikäiseksi.

Ikärajan sosiaalisen median tilien luomiseen hän nostaisi 13 vuodesta 16 vuoteen. Sitä pitäisi myös valvoa.

Menneinä vuosikymmeninä muitakin asioi­ta on alettu säännellä, kun niiden haitat on ymmärretty. Meillä on turvavyöt ja tupakointikiellot. Jos jokin lelu on vahingoittanut pientäkin osaa lapsista, se vedetään herkästi markkinoilta.

Haidtia hämmästyttää, ettei varovaisuusperiaate tunnu koskevan uutta teknologiaa.

Hän palaa vielä kiistaan näytöstä.

”Ehkä on vain sattumaa, että tämä tapahtuu kaikkialla maailmassa samaan aikaan. Ja ehkä sillä ei ole mitään tekemistä puhelimien kanssa. Mutta jos olen oikeassa ja jos ratkaisu on helppo eikä maksa mitään, minusta on täysin järjetöntä olla tekemättä mitään ennen kuin olemme sataprosenttisen varmoja.”