Rose is a rose is a rose is a rose
Ruusu on maailman ikonisin kukka. Juuri siksi nykyiset lajikkeet eivät enää tuoksu. Jäljellä on vain idea tuoksusta.
14
MIN
Aurinko porottaa säälimättömästi, ja tavaratalon kokoisissa kasvihuoneissa lämpötila kohoaa tasaisesti. Silmänkantamattomiin jatkuvissa rivistöissä tuhannet ruusut kurottautuvat kohti valoa. Lajikkeita on valtavasti. Ääripäät: klassinen tummanpunainen ruusu, kuin suoraan isoäidin syntymäpäiväkortista, ja toisaalta supermoderni Green Island Samoa -lajike, jossa oranssin ruusun keskellä näyttää kasvavan pieni vihreä kaktus.
Ruusuja, jotka näyttävät orvokeilta, pioneilta, neilikoilta, hattaroilta tai savulohileiviltä. Fuksianpunaisia, burgundinpunaisia, ferrarinpunaisia. Kermanvärisiä, laventelinsävyisiä, valkoisia, keltaisia, oransseja, violetteja, satoja eri vaaleanpunaisen sävyjä.
Miriam Busch katselee ympärilleen ja nuuhkaisee ilmaa.
”Minä siis todella inhoan ruusujen tuoksua”, hän sanoo.
”En kestä sitä edes vartalovoiteissa tai muussa kosmetiikassa.”
Ei ihme. Busch on elänyt koko 27-vuotiaan elämänsä tämän aromin ympäröimänä. Hänen perheensä ja sukunsa omistavat Rosen Tantaun, jonka kasvihuoneissa me nyt hikoilemme. Saksalainen, Uetersenin kaupungissa sijaitseva Tantaun kukkafarmi – vai pitäisikö sanoa tehdas – on yksi maailman palkituimmista ja menestyneimmistä ruusujen jalostajista.
Busch on työskennellyt täällä lapsesta asti. Pienenä hän sai työskentelystä kasvihuoneissa palkaksi jäätelöä. Nyt hän tekee yrityksessä ”vähän kaikkea”, mutta kauppatieteitä opiskelleesta Buschista tulee tulevaisuudessa todennäköisesti Rosen Tantaun toimitusjohtaja.
”Ja siskostani ehkä operatiivinen johtaja. Mutta katsotaan nyt.”
Rosen Tantaun valikoimaan kuuluu satoja itse jalostettuja ruusulajikkeita. Kukat jakautuvat kahteen pääkategoriaan: puutarharuusuihin ja leikkoruusuihin. Ne eroavat toisistaan monin tavoin.
Puutarharuusuja myydään pihoihin istutettaviksi. Niissä on jäljellä vielä ripaus vanhan maailman romantiikkaa. Monet puutarharuusut tuoksuvat, ja joissakin lajikkeissa on jopa piikit. Puutarharuusujen ominaisuudet vaihtelevat paljon lajikkeiden mukaan: jotkut tulee istuttaa aivan tietynlaiseen maaperään ja ilmastoon, toiset pärjäävät jopa Suomen vaativissa oloissa.
Leikkoruusu sen sijaan on massatuote, joka myydään kimpussa tai yksittäisenä kukkana esimerkiksi valmistujaisjuhlia varten. Siksi leikkolajikkeet tulee jalostaa mahdollisimman kestäväksi, piikittömäksi ja tasaisen väriseksi. Niiden sävy ei saa olla terälehden reunoilta erilainen kuin keskeltä, eikä kukinto saa kovassakaan auringonpaisteessa alkaa käpristyä tai haalistua. Tässä pitkälle viedyssä jalostusprosessissa on myös menetetty jotain: useimmat modernit leikkoruusut eivät tuoksu juuri ollenkaan.
Se on hieman surullista, Busch myöntää.
Niin, markkinataloudessa ei ole tilaa romantiikalle. Ei, vaikka ruusun tuoksu liittyy olennaisesti siihen, miksi juuri siitä tuli kukkien kukka ja rakkauden symboli.
Kasveja, joista nykyruusut ovat kehittyneet, on ollut maapallolla jo miljoonia vuosia sitten. Ihmisellä ja ruusulla on pitkä yhteinen historia. Ruusuja viljeltiin Kaksoisvirtojen – Eufratin ja Tigriksen, nykyisen Irakin, Syyrian itäosan ja Turkin kaakkoisosan – alueella jo noin 5 000 vuotta sitten. Niiden asema rakkauden symbolina alkaa antiikin Kreikasta, jossa ruusu oli omistettu kauneuden ja rakkauden jumalatar Afroditelle. Romanttista mielikuvaa vahvisti kukan huumaava tuoksu. Ruusuista valmistettiin jo tuolloin sekä ruusuöljyä että ruusuvettä. Niitä käytettiin parfyymin tapaan.
Antiikin roomalaiset olivat vielä kreikkalaisiakin suurempia ruusuintoilijoita. Heille ei riittänyt maan oma kukkatuotanto, vaan roomalaiset alkoivat tuoda kukkia Pohjois-Afrikasta. Tuossa imperiumin osassa ruusut aloittivat kukintansa kaksi kuukautta aikaisemmin kuin Italiassa. Roomalaiset rakennuttivat ensimmäiset kasvihuoneet ruusujen viljelyä varten. He käyttivät ruusua paitsi koristeena ja hajusteena myös mausteena: siitä tehtiin makeisia ja vanukkaita. Terälehdillä taas maustettiin viiniä, sillä ruusun uskottiin ehkäisevän krapulan syntymistä.
Ruusun asemaan rakkauden symbolina on vaikuttanut myös Egyptin kuningatar Kleopatra. Kerrotaan, että kun Marcus Antonius saapui Aleksandriaan, Kleopatra otti hänet vastaan makuuhuoneessa, jonka lattialle oli ripoteltu kymmenien senttien paksuudelta ruusujen terälehtiä. Tuoksun on täytynyt olla sananmukaisesti huumaava.
Rooman valtakunnan tuhon jälkeen ruusujen viljely Euroopassa taantui, mutta ruusut säilyivät muun muassa luostarien puutarhoissa. Varhaiset kristityt pitivät roomalaisten ruusukiihkoilua vastenmielisenä, mutta vähitellen kristinusko teki kukkien kuningattaresta myös oman symbolinsa. Antiikin ajan ruusuissa oli viisi terälehteä, jotka kristityt rinnastivat Jeesuksen viiteen haavaan. Edelleen suomalaisissa kirkoissa tuodaan alttareille pääsiaismessun ajaksi viisi ruusua.
Klassisen punaisen ruusun väri tuo mieleen veren. Siksi ruusu kuvastaa Jeesuksen ja muiden kristinuskon marttyyreiden kärsimyksiä. Yksi näistä marttyyreista oli rakastavaisten suojeluspyhimys Valentinus, jonka muistopäivänä eli ystävänpäivänä myydään valtava määrä ruusuja eri puolella maailmaa.
Tuoksu liittyy myös kristittyjen ruususuhteeseen. Heidän mukaansa kukan ainutlaatuinen tuoksu muistuttaa ihmiskuntaa paratiisista.
Romantiikan suuntaus ja parantuneet kauppayhteydet Kaukoitään nostivat ruusun suosion uuteen nousuun Euroopassa 1700-luvun lopulla. Kiinasta tuotiin aivan uudenlaisia ruusuja, joita varakkaat eurooppalaiset keräsivät kokoelmiinsa. Yksi 1700-luvun tärkeimmistä ruusuinfluenssereistä oli Napoleonin ensimmäinen vaimo Joséphine, joka keräsi Malmaisonin linnan kokoelmiin satoja eri lajikkeita. Ruusut onkin pitkään nähty yläluokan harrastuksena ja vallan symbolina.
Hienoinen yläluokkaisuuden aura leijuu myös Rosen Tantaun pihapiirissä, jossa riittää kasvihuoneita, peltoja, myymälä-, pakkaus- ja toimistotiloja esiteltäviksi.
”Oikaistaan tästä läpi”, Miriam Busch sanoo.
Kävelemme avoimesta ovesta suureen, hallimaiseen varastoon. Sen seinät on peitetty metsästysmuistoilla. Katonrajasta tuijottavat kymmenet tyhjät silmäparit. On valtava määrä eläinten päitä, kalloja ja sarvia.
”Ai joo, nuo. Meidän perheessä melkein kaikki metsästävät. Suurin osa noista on kyllä jo vuosikymmenten takaa”, Busch kertoo.
Miltei yhtä kauan hänen sukunsa on työskennellyt ruusujen parissa. Rosen Tantaun perusti vuonna 1906 puutarhuri Mathias Tantau. Hän siirsi yrityksen aikanaan omalle pojalleen, Mathias Tantau juniorille. Nuoremmalla Mathias Tantaulla ei kuitenkaan ollut jälkeläisiä. Niinpä hän päätyi lopulta 1980-luvun puolivälissä myymään yrityksen työntekijälleen Hans Jürgen Eversille, jonka isä Hein Evers oli työskennellyt Rosen Tantaussa 1930-luvulta lähtien.
Miriam Busch on Eversin perheen nuorempaa sukupolvea. Rosen Tantaun pihalla vastaan tulee hänen isänsä (jalostuksesta vastaava johtaja), enonsa (toimitusjohtaja) sekä muita sukulaisia ja tuttuja. Täällä ruusut ovat todellakin perheasia. Oikeastaan ne ovat melkein koko kaupungin asia. Uetersenissa sijaitsee Rosen Tantaun lisäksi myös Pohjois-Saksan vanhin ruusutarha, ja koko kaupunki tunnetaan ruusuista.
Tantaulla on vakituisesti noin 70 työntekijää ja lisäksi suuri määrä sesonkityöläisiä. Yhdessä toisen, naapurikaupungissa sijaitsevan saksalaisen ruusujen jalostajan W. Kordes Söhnen kanssa Rosen Tantau pitää hallussaan noin viittäkymmentä prosenttia maailman leikkoruusumarkkinoista.
Se ei tarkoita, että he kasvattaisivat itse kaikki nuo miljoonat ruusut. Tantau myy niin sanotusti ruusujen tekijänoikeuksia. Heidän jalostamansa lajikkeet kasvavat jättimäisillä farmeilla muun muassa Equadorissa, Kolumbiassa ja Keniassa. Sieltä niitä lennätetään myös Suomeen.
Ennen sitä täällä saksalaisessa pikkukaupungissa on kuitenkin tehty vuosikausia töitä jokaisen kukan eteen.
Uuden ruusun luominen alkaa kuin mikä tahansa projekti nykymaailmassa: sarjalla palavereja. Rosen Tantaun edustajat käyvät jatkuvia neuvotteluja kansainvälisten kukka-agenttien kanssa siitä, millaiset ruusut kuluttajia voisivat seuraavaksi kiinnostaa. Väri, koko, muoto, korkeus, kestävyys, kukinnan kesto, tuoksu (tai sen puute). Kaikki nämä tekijät pitää päättää etukäteen. Kun suunnitelma on valmis, uudelle ruusulle valitaan suunnitelman perusteella äiti ja isä, eli kaksi risteytettävää lajiketta.
Sitten aletaan leikkiä mehiläisiä.
Mirian Busch ohjaa meidät jälleen uuteen kasvihuoneeseen, joka on omistettu jalostustyölle. Pölytyssesonki on juuri nyt meneillään, ja pääsemme näkemään, miten uusia ruusuvauvoja tehdään. Tässä rakennuksessa asuvat tämän vuoden äitiruusut. Isäruusujen siitepöly taas on otettu talteen pieniin kuppeihin. Niitä on rivistöissä satoja erilaisia. Rosen Tantaun tilalla pölytetään käsin joka vuosi noin 80 000 kukkaa.
Busch näyttää meille, miten se tapahtuu. Prosessi vaikuttaa väkivaltaisemmalta kuin luonnonmenetelmä, jossa mehiläinen vain lentelee kukasta kukkaan. Teollinen pölytys alkaa niin, että äitikukasta revitään irti kaikki terälehdet. Sitten kukan keskiosaa pöyhitään avonaisemmaksi käsin tai esimerkiksi hakaneulan avulla. Seuraavaksi työntekijä ottaa kupista isäruusun siitepölyä sormenpäähänsä ja hieroo sitä äitiruusuun. Lopuksi kukan varteen kiinnitetään pieni tarra, johon on merkitty isäruusun tiedot.
Valtaosa kokeista epäonnistuu, siis siinä mielessä, että tuloksena ei ole uutta lajiketta. Jokainen pölytys ei johda kukintaan, eivätkä kaikki risteytykset lopulta tuota kaupalliseen käyttöön soveltuvia ruusuja.
Rosen Tantau esittelee asiakkailleen muutamia uusia ruusulajikkeita vuosittain, viime vuonna kymmenisen. Tuhansista pölytyksistä syntyneet uudet taimet käyvät läpi kovan karsintakierroksen. Vain onnistuneimmat hyväksytään.
Kun suomalaiset äänestivät vuonna 1994 siitä, tulisiko maamme liittyä Euroopan unioniin, erityisesti jäsenyyden vastustajilla oli paljon huolia. Miten kävisi pientilojen, kunnanvaltuustojen päätäntävallan tai karjalanpiirakan brändin? Ruvettaisiinko Brysselistä käsin määrittelemään, miten Suomessa tulee elää?
Kun vaalitulos myöhään sunnuntai-iltana 16. lokakuuta selvisi, todennäköisesti harva ajatteli ensimmäisenä ruusuja. Mutta ehkä olisi kannattanut.
EU-jäsenyyden myötä kukkien ja kasvien suojatullit poistuivat. Käytännössä se merkitsi sitä, että esimerkiksi ruusuja – maamme suosituinta kukkaa – alettiin tuoda Suomeen valtavia määriä muun muassa Keniasta ja Alankomaista. Suomalaiset tuottajat eivät pystyneet kilpailemaan kukkamaailman jättiläisten kanssa. Kotimaiset ruusutarhat katosivat, ja marketit alkoivat 2000-luvun vaihteessa myydä halpoja tuontiruusuja samalla tavalla kuin kahvia: pienellä katteella ja sisäänheittotuotteena. Samalla niistä hävisi juhlan tuntu. Halpamerkin ruusukimppu ostetaan yhä useammin itselle kotiin.
Nykyisin jo puolet Suomessa myydyistä kukista ostetaan nimenomaan ruokakaupoista ja marketeista. Vuoden 2023 aikana pelkästään S-ryhmän kaupoissa myytiin yhteensä kaksi ja puoli miljoonaa erilaista ruusutuotetta: kimppuja, ruukkuruusuja ja yksittäin pakattuja onnitteluruusuja. Ruusun merkittävin myyntipiikki on äitienpäivä. Myös ystävänpäivä, valmistujaispäivä, rippijuhlat, naistenpäivä ja isänpäivä ovat ruusumyynnin kannalta tärkeitä.
Kukkakauppiasliiton puheenjohtaja Anna Utti sanoo, että kukkakaupoissa ruusun myynti on vähentynyt.
”Monta muuta kukkaa on tullut tilalle. Esimerkiksi jaloleinikki, pioni ja neilikka ovat nykyään suosittuja. Erityisesti nuorempi sukupolvi osaa nykypäivänä pyytää kaikkea muutakin kuin ruusuja.”
Jos asiakas kuitenkin tulee kukkakauppaan ruusujen perässä, hän etsii usein hieman erikoisempia lajikkeita. Esimerkiksi toffeen ja harmaan sävyt ovat viime vuosina olleet trendikkäitä, samoin englantilaiset pensasruusut, jotka muistuttavat ulkonäöltään hieman juhannusruusua.
Kukka-alan myynnin kehitykseen vaikuttaa erilaisten trendien lisäksi myös yksi hyvin pysyvä asia: kuolema.
Perinteisiin hautajaisiin ovat kuuluneet näyttävät kukka-asetelmat, jotka lasketaan haudalle. Mutta kun yhä suurempi osa vainajista polttohaudataan, niin sanotut yhden kukan hautajaiset ovat yleistyneet: vainajan omaiset pyytävät vieraita tuomaan mukanaan vain yhden yksittäisen kukan.
Ymmärrettävästi kehitys huolestuttaa Kukkakauppiasliittoa. Se onkin äskettäin ottanut kantaa yhden kukan hautajaisiin ja julkaissut vetoomuksen suomalaisen hautauskukkakulttuurin puolesta.
Ruusun asemaa tämäkään rakenteellinen muutos ei tunnu uhkaavan. Kun hautajaisiin viedään vain yksi kukka, se on yleensä juuri ruusu.
Suomessa kasvaa kahdeksan alkuperäistä, luonnonvaraista ruusulajia: karjalanruusu, metsäruusu, piharuusu, okaruusu, heleäorjanruusu, himmeäorjanruusu, kaljukoiranruusu sekä karvakoiranruusu.
Toisin kuin moni luulee, juhannusruusu ei ole luonnonvarainen vaan istutettu lajike. Se sopii hyvin Suomen oloihin ja onkin siksi levinnyt meillä tehokkaasti. Vaikka Suomen ilmasto asettaa ruusujen kasvatukselle omat hankaluutensa, löytyy täältä myös asialle hyvin omistautuneita harrastajia. Sellaisia kuin Michael Luther, Suomen ruusuyhdistyksen puheenjohtaja. Vaasan lähellä Mustasaaressa asuva Luther on eläkkeellä oleva kirurgi, joka hurahti ruusuihin 1990-luvun puolivälissä. Nyt hänen omassa puutarhassaan kasvaa satoja erilaisia lajikkeita.
Viime vuosina myös ilmastonmuutos on tehnyt ruusujen kasvattamisesta Suomessa entistä vaikeampaa, Luther kertoo.
”Talvista on tullut hyvin arvaamattomia. Vaihtelu pakkasen ja suojasään välillä on ruusuille hyvin tuhoisaa, erityisesti silloin kun maassa ei ole suojaavaa lumipeitettä. Vanhan ajan vakaat pakkastalvet olivat paljon helpompia”, Luther sanoo.
Tietysti myös kevään ja kesän lisääntynyt lämpö vaikuttaa ruusuihin. Luther on vuosikausia pitänyt kirjaa siitä, milloin hänen puutarhassaan avautuvat ensimmäiset kukinnot. Yleensä se on tapahtunut kesäkuun puolivälin tienoilla. Mutta koska tänä vuonna toukokuussa oli jopa 16 hellepäivää, Lutherin pihan ensimmäinen ruusu avasi terälehtensä jo kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Kyseessä oli posliinikaunotar-niminen lajike, jonka on jalostanut suomalainen ruusuharrastaja Pirjo Rautio.
”Aika lailla juhannusruusun näköinen, sellainen yksinkertainen ja valkoinen”, Luther kuvailee.
Kun halutaan korostaa, että jokin asia on vaikeaa, sanotaan, että ei se mitään ruusuilla tanssimista ole. Laulussa taas todetaan, että en luvannut sulle ruusutarhaa, siis symbolina helposta elämästä. ”Ruusuinen” edustaa sanana kaikenlaista ihanaa. Ruusu on klisee, tunnusmerkki, symboli, emoji, ja se on ollut sitä pitkään.
Siksi ei ole ihme, että monet ovat kyllästyneet ruusuihin. Suomeen on kymmenen viime vuoden aikana perustettu muutamia moderneja kukkakauppoja, jotka tarjoavat asiakkailleen erilaista valikoimaa kuin perinteiset kukkia ja sidontaa -puodit. Esimerkiksi helsinkiläiset Wild Things, Kukkatehdas ja Harjun Kukka on selkeästi suunnattu nuoremmalle asiakaskunnalle. Ne tarjoavat boheemeja ”niittykimppuja” (joiden idea on se, että kimppu näyttää itse luonnosta poimitulta), kesäfestareille tarkoitettuja kukkapantoja ja millenniaalien sisustukseen ja Instagram-kuviin täydellisesti sopivia pastellinsävyisiä kuivakukkia.
Ruusuja näissä uuden ajan kukkaputiikeissa ei juuri ole, ei ainakaan perinteisiä punaisia ruusuja. Sen sijaan niissä luodaan uutta ja erilaista estetiikkaa. Ruusuja ja gerberoita pidetään menneen maailman edustajina.
Myös Miriam Busch tietää, että ruusut nähdään vähän mummomaisina. Juuri siksi he Rosen Tantaussa niin kovasti kehittävät uusia, aivan erinäköisiä lajikkeita.
Yksi tärkeä vaihe jalostustyössä on myös ruusun nimeäminen. Nimen pitäisi luoda välittömästi vahva mielikuva siitä, millainen juuri tämä kukka on. Rosen Tantaulla on historian saatossa ollut tuhansia eri lajikkeita. Niiden nimet heijastavat omaa aikaansa. Enää kukalle ei annettaisi nimeksi esimerkiksi Geishaa, Busch sanoo.
”Se on väärällä tavalla eksotisoiva.”
Uusia lajikkeita sen sijaan ovat esimerkiksi ruskea Cappuccino, keltaoranssi Cheerleader ja utuisen vaaleanpunainen Cashmere. Varsinkin Aasiassa ollaan kiinnostuneita vaaleista sävyistä, Busch kertoo. Sen sijaan amerikkalaiset ovat ruusujen suhteen hyvin konservatiivisia. Yhdysvaltain suosituin leikkoruusu on Rosen Tantaun oma lajike. Se on ryhdikäs, suurikukkainen ja klassisen punainen.
Ja mikä tämä moderni klassikko on nimeltään?
Tietenkin Freedom, vapaus.
Kirjailija Gertrude Stein on kirjoittanut yhden maailman tunnetuimmista ruusua käsittelevistä runonsäkeistä. Se menee näin: Rose is a rose is a rose is a rose (ruusu on ruusu on ruusu on ruusu). Säettä on tulkittu muun muassa niin, että koska ruusu on ollut erilaisten asioiden symboli niin pitkään, emme enää näe itse kukkaa ollenkaan, vaan kaiken sen, mihin se viittaa. Siinä mielessä ruusua ei ole enää olemassa. On vain ihmisen idea ruususta – ja sen kadonneesta tuoksusta.
Lähteinä käytetty artikkelia The History of Roses; Illinois Extension of Roses, University of Illinois Urbana-Champaign ja Pirkko Liitiä: Kukkien kuningatar. Ruusun huumaava historia (Atena, 2006).