Miksi historia ei loppunutkaan?

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 6/2026.

Viime vuosina on nähty miljoonia ihmisiä kaduilla osoittamassa mieltään diktatuureja tai autoritaarisia hallintoja vastaan. Iranissa, Hongkongissa, Valko-Venäjällä ja Venezuelassa on vaadittu lisää vapautta.

Mielenosoittajien vaatima vapaus on toteutunut vain niin sanotuissa liberaaleissa demokratioissa. Monet maailmanpolitiikan tietäjät ja valppaat kolumnistit ovat huomanneet, että liberaali demokratia on maailmalla laskussa. Maailma ei siis ole mennyt siihen suuntaan kuin Francis Fukuyama esitti vuoden 1989 artikkelissaan ”End of History?” ja etenkin vuoden 1992 kirjassaan Historian loppu ja viimeinen ihminen.

Usein väitetään, että Fukuyama olisi väittänyt historian loppuneen reaalisosialismin romahdukseen. Demokratia ja kapitalismi voittivat ja sillä hyvä. Esimerkiksi historioitsija Jukka Korpela kirjoittaa uusimmassa kirjassaan, että Fukuyama ”julisti historian tulleen päätepisteeseensä: länsimainen vapaa maailma oli kehityksen huippu”.

Kuinka monesti on saatu lukea tämänkaltainen lause, joka on peräisin Helsingin Sanomista: ”Hoilasimme Scorpionsin ’Wind of Changea’ ja kolusimme maailman kaikki kolkat. Fukuyama julisti demokratian voittaneen ja historian päättyneen.”

Historian loppu ja viimeinen ihminen ei ole kuitenkaan mielestäni erityisen julistava kirja. Tuntuukin, että siitä on yleensä luettu vain nimen ensimmäinen osa. Väite historian kertakaikkisesta loppumisesta olisi tietenkin aivan absurdi, ja silti moni uskoo kirjan teesin olevan juuri sellainen.

Silkasta kapitalismin riemuvoitosta ei ensinnäkään ole kyse. Vuonna 1992 Fukuyama toimi republikaanien neuvonantajana. Silti hän kutsuu kirjassaan liberaaliksi demokratiaksi niin pohjoismaista sosiaalidemokratiaa kuin Yhdysvaltoja, ja se lienee yhä pätevä nimitys siitä huolimatta, että äkkiväärät vasemmistolaiset kriitikot ja johtajat, Maga-liike ja Euroopan demokratiaa hajottavat oikeistopopulistit ovat ottaneet sen hampaisiinsa.

Fukuyama istututetaan haastatteluissa kerta toisensa jälkeen kuin ripputuoliin tunnustamaan, että maailma on mennyt toiseen suuntaan kuin hän ennusti. Totta kai hän tekee asianmukaisen tunnustuksen, mutta tavallisesti hän kuitenkin täsmentää ja esittelee väitteitään. Aivan kaikki ei nimittäin ”historian loppu” -teesissä mennytkään pieleen. Sen hän on myös pystynyt tekemään selväksi myöhemmissä jälkipuheissa, samoin kuin vuoden 2018 kirjassaan Identiteetti.

Fukuyaman perusväite
pitää edelleen paikkansa.

Ennen kaikkea Fukuyaman ensimmäisen kirjan keskeisin väite tuntuu pitävän pintansa: liberaali demokratia pystyy parhaiten luomaan olosuhteet, joissa ihminen saa tunnustusta ponnisteluilleen. Niiden, jotka ovat asiasta eri mieltä, kannattaa kokeilla asumista autoritaarisessa valtiossa tai diktatuurissa. Suosittelen sitä lämpimästi, vaikka itse en olekaan täysin toipunut vuosistani Venezuelassa.

Yhteiskunnat, joissa vallanjako toimii, sellaiset kuin Suomi ja jopa Yhdysvallat – ainakin viime vuosiin asti – edustavat vääjäämättä liberaalia demokratiaa ja liberaalia kapitalismia, minkä tajuaa, kun ottaa vertailukohteeksi minkä tahansa autoritaarisesti johdetun maan, olkoon se Turkki, Kiina tai viime vuosien Orbánin Unkari. Nämä sanaparit käyvät käytännössä yhteen demokratian kanssa, sillä ei ole yhtään esimerkkiä siitä, että olisi olemassa vaikkapa liberaalia sosialismia muualla kuin yliopistoväen aivoituksissa.

Usein autoritaaristen valtioiden haittoja suhteellistetaan: Ensin myönnetään niiden ikävät puolet, mutta sitten selitetään, että hyviäkin puolia on, eikä elämä demokratiassakaan ole niin auvoista, varsinkin kun eriarvoisuus lisääntyy.

On varmasti totta, että demokratiat eivät lunasta kaikkia lupauksiaan, ja osa ihmisistä putoaa kelkasta. Autoritaarisen hallinnon ei taas tarvitse lunastaa mitään lupauksia. Nuorena kuulin silloin tällöin toiveen valistuneesta itsevaltiaasta, joka panisi asiat kuntoon, koska tehoton demokratia ei siihen pysty. Valistunutta yksinvaltiasta ei kuitenkaan ole olemassa, sillä ainoa, joka päättää, kuka on valistunut, on yksinvaltias itse, ei suinkaan sellaisesta haaveileva kansalainen.

Ei ole mitään takeita tai näyttöä siitä, että itsevaltainen hallitsija pystyisi ratkaisemaan ympäristöongelmia – joista Fukuyama puhuu jo vuonna 1992 – paremmin kuin demokratia. Sellainen valtias saattaa yhtäkkiä suunnata kiinnostuksensa muualle, aivan kuten Xi Jinping saattaa keskittyä satojen hiilivoimaloiden sulkemisen sijaan tarpeeseen vallata Taiwan, millä olisi katastrofaalisia seurauksia.

Englannin sana end tarkoittaa paitsi loppua myös päämäärää.

Mitä Fukuyaman kirja sitten oikeasti sisältää? Kirjan lukeneet tietävät, että termi ”historian loppu” liittyy filosofi Hegeliin ja ”viimeinen ihminen” taas Friedrich Nietzscheen.

On erikoista, että vaikeasta tyylistään tunnettu Hegel on antanut maailmalle tunnetun iskulauseen. Hegel tarkoitti historian lopulla tilaa, jossa yksilön vapauden ja yhteisöllisen velvollisuuden ristiriita on ratkaistu parhaalla mahdollisella tavalla. Sellainen tila oli entistä lähempänä Ranskan vallankumouksen jälkeen Napoleonin levittäessä tasavaltalaisia ajatuksia – vaikkakin aseiden avulla.

Fukuyaman historiantulkinta nojaa venäläisranskalaisen filosofi Alexandre Kojèven Hegelin-luentaan. Kojève tulkitsi Hegelin näkemyksien toteutuvan entistä selvemmin 1900-luvulla.

Fukuyama ei kuitenkaan lopulta puhu lopusta: hänellä englannin kielen sana end tarkoittaa pikemminkin päämäärää, historian suuntaa ja modernisaatioprosessia. Prosessi demokratian toteutumiseksi on hänen mukaansa oleva pitkä, vaivalloinen ja täynnä vaaroja, ja se voi ottaa takapakkia. Emme siis voi tietää, mitä tulevaisuus vielä paljastaa, vaikka yleinen suunta näyttää (siis vuonna 1992), että parempaa järjestelmää kuin liberaali demokratia ei ole luvassa, vaikka jokunen maa vajoaisikin takaisin autokratiaan.

Totta kai Fukuyama puhuu myös käytännön politiikasta. Jo 1990-luvun alussa oli hallintoja, jotka luopuivat demokratiasta. Nyt voimme todeta, että muodollisesti demokraattisten hallintojen määrä on jonkin verran vähentynyt vuodesta 2005 alkaen. Sitä edeltävinä vuosikymmeninä määrä kuitenkin moninkertaistui.

1990-luvun alun Fukuyama on siis väärässä, kun katsomme hänen teesiään kapeasta perspektiivistä, eli juuri siitä, jota lehtikirjoittajat ja ajankohtaisohjelmien professorit yleensä käyttävät. Kyse on Fukuyaman kirjan mukaan kuitenkin pitkästä kehityksestä, ja kehitystä voi myös katsoa jopa satojen vuosien perspektiivistä.

Kuninkaat ovat suurimmaksi osaksi väistyneet, ja on yhä enemmän tunnustettu, että väestön hyvinvointia lisää kauppa toisten alueiden kanssa, ei suinkaan sulkeutuminen kuoreen ja protektionistisen suojakuoren pystyttäminen.

Fukyama on nykyisin ennen kaikkea huolissaan oikeistopopulismista.

Kyse on siis ennen kaikkea siitä, ettei parempia vaihtoehtoja ole esitetty. Se ei tarkoita, etteikö liberaali demokratia koko ajan kaipaisi parantamista ja uudistamista. Juuri tätä asiaa liberalismin kriitikot, jotka vaativat toisenlaista maailmaa, eivät tunnut tajuavan: Heidän oma toimintansa on mahdollista vain siinä järjestelmässä, jota he suomivat. Venezuelan tai Pohjois-Korean hallinnot eivät heidän ehdotuksiaan kuuntele.

Itse näen liberaalin demokratian pikemmin alustana kuin päämääränä: Se tarjoaa mahdollisuuksia esittää uusia ideoita ja toteuttaa niitä, toisin kuin autoritaariset hallinnot, jotka keskittyvät lähinnä esteiden luomiseen ja entisen kertaamiseen.

Fukuyama on itsekin uudistunut. Hän on ehtinyt käsitellä ajankohtaisia kysymyksiä Latinalaisesta Amerikasta luottamukseen. Yhdessä kirjassaan hän käsittelee yhteiskuntien muodostumista Hegelin sijaan evoluutioteorian avulla, soveltuvimpien eloonjäämisenä, mikä tosin tuntuu väkinäiseltä, sen verran erilaisia poliittiset järjestelmät ja eliölajit ovat.

Vuoden 2014 kirjassaan Political Order and Political Decay hän valittaa, että voimakkaat yksityiset intressit heikentävät Yhdysvaltojen instituutioita, joiden pitäisi palvella julkista hyvää. ”Ei ole mitään automaattista historiallista mekanismia, joka takaa vääjäämättömän edistyksen tai joka estää taantumisen”, hän kirjoittaa.

Silti muuttoliike on suuntautunut Guatemalasta ja Kuubasta Yhdysvaltoihin eikä toisinpäin. USA kärsii poliittisesta heikentymisestä (decay), mikä ei kuitenkaan tarkoita sivilisaation rappiota (decline). Fukuyama yhä uskoo tässä kirjassaan, että ei ole mahdollisuutta kääntyä takaisin.

Nykyään siitäkään ei ole takeita. Fukuyama on kuitenkin ennen kaikkea huolissaan oikeistopopulismista. Hän käyttää kirjoissaan kovia sanoja Donald Trumpista, joka Maga-liikkeineen nimenomaan on uhka liberaalille demokratialle.

Vuoden 1992 kirjan nimen ”viimeinen ihminen” viittaa Nietzscheen. Tämä pilkkasi passiivisia ihmisiä, joilta puuttuu intohimo ja halu nousta välittömien tarpeiden yläpuolelle. Vaarana on, että liberalismin oloissa ihmiset saattavat kyllästyä ja ryhtyä etsimään merkitystä verisistä konflikteista ja sankaritarinoista.

Tavallaan varoitus on toteutunut, ja Fukuyaman uuden muistelmakirjan nimi onkin In the Realm of the Last Man, viimeisen ihmisen valtakunnassa. Saksassa on todettu, että osin äärioikeistolaisen AfD-puolueen äänestäjät eivät pääosin ole taloudellisesti heikossa asemassa, kuten usein ajatellaan. Eikä itäinen Saksa ole enää kovin paljon jäljessä maan läntisestä osasta. Tämä sopii hyvin Fukuyaman viimeisten kirjojen pääaiheeseen eli identiteettipolitiikkaan ja sen vaaroihin. Itäsaksalaiset kaipaavat ennen kaikkea tunnustusta: sitä että he saavat äänensä kuuluviin ja tuntevat itsensä tasavertaisiksi länsipuolen kansalaisten kanssa.

Äärioikeiston kannattajat tuntevat oman viiteryhmänsä joutuneen uhattuun asemaan. He hakevat yhteiskunnan tunnustusta ja arvostusta – juuri niitä asioita, joiden Fukuyama korosti parhaiten toteutuvan liberaalissa demokratiassa. Jotain on kuitenkin tapahtunut 1990-luvun alun jälkeen. Yhteiskunta on joutunut identiteettipolitiikan kierteeseen: useat etnisyyteen, seksuaalisuuteen tai muuhun erityislaatuun vetoavat ryhmät hakevat tunnustusta siinä määrin, että itse liberaali demokratia on joutunut uhanalaiseksi, koska monilta ryhmiltä puuttuu tarvittava kaksoisidentiteetti. Ihmisten tulisi kuulua oman ryhmänsä lisäksi koko kansakuntaan.

Oikeistolaiset identiteettipolitiikkaa harjoittavat ryhmät, kuten lähinnä valkoisia yhdysvaltalaisia puolustava Maga-liike, ovat lainanneet toimintatapansa vasemmalta.

Populistiset johtajat pyrkivät käyttämään liberaalilta demokratialta saamaansa oikeutusta heikentääkseen demokraattisten instituutioiden valtaa ja vallanjakoa. Fukuyama näkee kirjoissaan Identiteetti ja Liberalism and its Discontents (2022) vasemmiston liioittelevan eritysryhmien edun ajamista ja tunnustuksen hakemista. Vasemmiston vaaroista hän olisi voinut tosin ottaa esimerkiksi myös Venezuelan, Nicaraguan ja Bolivian kaltaiset valtiot, joissa vasemmisto on pystynyt valtaamaan oikeuslaitoksen ja muut instituutiot.

Fukuyama puuttuu aivan oikein oikeistopopulistien pyrkimyksiin saada koko valtio haltuunsa. Varsinkin Orbánin Unkarin asema oli erikoinen: sekä Maga-liikkeen että Saksan AfD:n ideologit hakivat sieltä oppia siihen, miten valtion oikeuslaitos, virkakoneisto ja muu alempi hallinto otetaan haltuun, jotta edes hävityt vaalit eivät muuttaisi enää yleistä linjaa liberalismin suuntaan.

Liberaalit demokratiat voivat antaa tunnustusta yksittäiselle ihmiselle.

Fukuyaman keskeinen termi Historian lopussa ja viimeisessä ihmisessä on thymos, Platonilta peräisin oleva käsite, joka tarkoittaa kiihkeyttä ja vaatimusta saada tunnustus omalle arvokkuudelle.

Identiteetissä Fukuyama käy läpi identiteettipolitiikan taustoja länsimaisessa ajattelussa. Uskonpuhdistus nosti sisäisen minän yhteiskunnan lakien ja normien yläpuolelle. Jean-Jacques Rousseau taas löysi itsestään aidon minuuden, olemassaolon tunteen, joka on yleensä kätkeytynyt myöhemmin omaksuttujen sosiaalisten tuntojen alle. Tästä syntyy tunne, että yhteiskunta on usein ristiriidassa aidon olemuksen kanssa.

Immanuel Kant taas korosti kykyä moraaliseen valintaan, mikä vapauttaa ihmiset fysiikan laeista. Nämä aatteet lähtivät leviämään ja niiden varassa painotettiin ihmisen omaa arvoa ja halua saada tunnustusta. Vaatimukset alkoivat myös muodostaa ryhmäidentiteettejä. Jo Hegel kehitti universaalin tunnustuksen periaatteen, joka nykyään vallitsee: kaikkien pitää saada tunnustusta osakseen.

1800-luvun nationalismi oli ensimmäinen tärkeä identiteettipolitiikan ilmaisu. Johann Gottfied von Herder ilmaisi sen pohjaksi käsityksiä, jotka yhä kaikuvat etenkin perussuomalaisten ohjelmissa: Jokaisella kansalla on oma perinteensä ja kulttuurinsa, ja ne ovat keskenään yhtä arvokkaita. Ne eivät vain saa sekoittua keskenään.

Identiteettipolitiikan ongelma on, että kun jokainen ryhmä vaatii tunnustusta, yleisen tunnustuksen periaate alkaa murentua, koska jokainen ryhmä vaalii lähinnä vain omaa arvokkuuttaan.

Kysymys tunnustuksesta on siis edelleen Fukuyaman ydinkysymys. Historian loppu ja viimeinen ihminen -kirjassa hän käyttää samaa anekdoottia, jota viimeksi käytti Kanadan pääministeri Mark Carney tärkeässä Davosin-puheessaan vuoden 2026 alussa siteeratessaan Václav Havelin kirjoittamaa kuuluisaa Voimattomien voima -esseetä.

Havel kuvasi 1978, miten muurin takainen sosialistinen järjestelmä pysyi pystyssä. Esimerkkinä hän käytti vihanneskauppiasta, joka ripusti ikkunaansa joka aamu iskulauseen ”Maailman työläiset, yhdistykää”, vaikkei uskonut sen sanomaa. Hän vain näytteli ja kaikki muutkin näyttelivät osaansa ja pitivät järjestelmää yllä rituaaleilla.

Fukuyaman mukaan ihmiset eivät pystyneet reaalisosialismissa määräämään omasta elämästään eivätkä saamaan tunnustusta ansioistaan ja teoistaan. Hän huomautti jo 1992 ja on myöhemminkin korostanut, etteivät nationalismi ja uskonto ole menettäneet nykyisissä yhteiskunnissa voimaansa, koska aikamme liberaalit demokratiat eivät ole ratkaisseet thymoksen ongelmaa.

Historian loppu ja viimeinen ihminen -teoksen koko ydin on, että liberaalit demokratiat ovat sittenkin siinä mielessä paras järjestys, että ne voivat antaa yksittäiselle ihmiselle tunnustusta hänen tekemisistään. Autokratiat ja diktatuurit eivät sellaista suo kuin itse ohjaamilleen sankarihahmoille.

Liberaalit demokratiat tarjoavat muita yhteiskuntia paremman mahdollisuuden isothymialle, tarpeelle saada yhtäläistä arvostusta muihin ihmisiin verrattuna. Ne eivät kuitenkaan ole suojattuja megalothymiaa vastaan; tämä sana tarkoittaa halua tulla tunnustetuksi ylivertaisena. Se on valitettavan yleisinhimillinen piirre, emmekä pääse siitä koskaan eroon.

Fukuyama käytti aikoinaan kirjassaan bisnesmies Donald Trumpia esimerkkinä siitä, että demokraattinen kapitalismi pystyy ohjaamaan jopa moisen narsistin pyrkimykset muita hyödyttävään muotoon. Hän ei osannut ennustaa Trumpin megalotymian kanavoituvan politiikkaan, mistä on myös Fukuyaman mielestä ollut vain haittaa. Fukuyama siis todella oli väärässä muutamassa tärkeässä kohdassa.

Vain yksi saksalainen ymmärsi, mitä Fukuyama todella tarkoitti.

Saksalaisfilosofi Peter Sloterdijk on yksi harvoista kommentoijista, jotka todella ovat lukeneet Historian lopun ja viimeisen ihmisen. Hän omistaa muutaman sivun ”historian lopulle” kirjassaan Zorn und Zeit (Vimma ja aika) vuodelta 2006.

Sloterdijkin kirja käsittelee raivon – joka kuuluu thymosin eli sielunkiihkeyden alueeseen – merkitystä länsimaisessa ajattelussa ja nostaa sen esiin vastapainona yhteiskuntamme vallanneelle psykoanalyyttiselle puheelle. Hänkin aloittaa antiikin Kreikasta ja Homeroksesta, Iliaan ensimmäisistä sanoista ”Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun turmiokas” (suom. Otto Manninen). Ilias kertoo nimenomaan Akhilleuksen vihasta, ja näin thymos määrittää jo länsimaisen kirjallisuuden alkua.

Sloterdijk toteaa, että hänen kirjansa teemat ja motiivit ovat peräisin kuvitteellisesta vuoropuhelusta Fukuyaman kanssa. Hän kumoaa valtaosan muiden kommentoijien näkemyksistä ja hätkähdyttää väittämällä, että Historian loppu ja viimeinen ihminen on yksi harvoista poliittisen filosofian puheenvuoroista, joka on osunut aikakauden hermoon.

Parikymmentä vuotta sitten Sloterdijk saattoi todeta maailmanmenon vuoden 1990 jälkeen vain vahvistaneen Fukuyaman näkökannan, jonka mukaan tunnustuksesta käydyn kamppailun taju auttaa olennaisesti ymmärtämään maailman tilannetta. Hän painottaa, että vaikka Fukuyama itse sijoittui vielä 1990-luvulla Yhdysvaltojen konservatiivien joukkoon, se ei velvoita lukijaa millään lailla astumaan samaan leiriin. Kirjassa on Sloterdijkin mukaan edistyksellinen panos, kunhan viitsii vetäistä syrjään sen konservatiivisen hunnun.

Sloterdijk toteaa, että mediat ovat tehneet kirjasta kuitenkin pelkän vitsin, jolloin ei ole kajottu sen todelliseen ongelmanasetteluun. Kirja tahdottiin ymmärtää enimmäkseen voitonhuutona Neuvostoliiton luhistumisen ja ”sosialistisen vaihtoehdon” katoamisen jälkeen. Väitettiin, että kirjoittaja esittäisi historian loppu -teesillään vain ajankohtaistetun version jenkki-ideologiasta, ”jonka mukaan american way of life merkitsee ihmiskunnan kehityksen päätepistettä – savannilta shopping malliin, käsikirveestä äänestyslippuun, heimotulilta mikroaaltouuniin”. Yhä uudelleen muistutetaan, ettei hirviö ole ideologian eikä käytännön tasolla kadonnut minnekään.

Joka tapauksessa Fukuyama näkee nykytilanteen jo vuonna 1992 skeptisen konservatiivin tavoin: Liberaalin järjestyksemme ytimessä on ristiriitoja, jotka pysyvät myös silloin kun viimeinen fasistinen diktaattori, viimeinen suuruudenhullu kenraali ja viimeinen kommunistinen puoluevirkailija ovat kadonneet maan pinnalta.

Fukuyaman 1990-luvun alun näkemyksiä, kuten hänen myöhempiäänkin, voi ja tulee arvostella. Hänen kirjansa olisi voinut olla avaus keskusteluun tunnustuksen tärkeydestä. Sitä keskustelua ei koskaan käyty, koska keskityttiin painottamaan aivan muita asioita ja eksyttiin tukevasti sivupoluille toistamaan liiankin selviä tuoreita tapahtumia.

Tunnustus on ollut johtava aihe myös toisella saksalaisella filosofilla Alex Honnethilla. Hän on puhunut peräti ”tunnustuksen taistelusta”, joka on ollut yhteiskunnallisen edistyksen kantava voima. Honnethilta on suomennettu ainoastaan sekavasti kirjoitettu Sosialismin idea, jossa hän väittää, että vain sosialismissa kaikki ihmiset voisivat saada riittävästi tunnustusta. Hän tarkoittaa tietysti ”oikeaa” sosialismia, joka poikkeaisi merkittävästi reaalisosialismista ja jossa koko ajan tarkistettaisiin, miten hanke on toteutunut ja korjattaisiin puutteita. Ongelma on, ettei sellaista sosialismia koskaan ole ollut olemassa, se kun sijaitsee aina kuvitteellisessa tulevaisuudessa.

Silti olisi ollut kiinnostavaa kuulla Fukuyaman ja Honnethin väittely tunnustuksen tarpeesta ja merkityksestä. Itse kunkin ei tarvitse kuin tarkastella hetki omaa elämäänsä huomatakseen, että se on tärkeimpiä inhimillisen elämän merkityksiä luovia tekijöitä. Millainen yhteiskunta pystyy parhaiten suomaan sitä?

Nykyisen Fukuyaman mukaan ei ainakaan sellainen, jossa identiteettipolitiikka ottaa vallan.

Liberaali demokratia on Fukuyaman mukaan uhattuna. Toisin kuin väitetään, se ei hänestä vuonna 1992 kulkenut riemusaatossa eteenpäin, vaan uhan alla ja suurin vaivoin, eikä sen lopullinen voitto suinkaan ollut taattu. Silti on melko lailla ironista, että sen voima – thymos, arvostuksen tarve – onkin nyt Fukuyaman mukaan nakertamassa sen asemaa Maga-liikkeen ja Euroopan antidemokraattisen populismin voimin.

Fukuyaman sanoman voisi kiteyttää niin, että liberaali demokratia tuo mukanaan miljoona ongelmaa. Mutta jos siitä luovutaan, jäljellä on enää yksi ongelma: miten pääsemme siihen takaisin?

Kirjoittaja on kirjailija ja suomentaja.

Kanava on Suomen Kuvalehden mediaperheeseen kuuluva mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.