Suomettumisen kahdet kasvot

Kun Eurooppa pelkäsi sotaa helmikuussa 2022, esille nousi yllättäen suomettuminen.

Venäjä oli keskittänyt joukkojaan Ukrainan rajoille. Länsimaiden poliitikot yrittivät estää hyökkäyksen diplomatian keinoin.

Ranskan presidentti Emmanuel Macronin kerrottiin väläyttäneen, että Ukrainan suomettuminen voisi olla keino jännitteiden lieventämiseksi.

Macron kiisti väitteen, mutta asia jäi pyörimään kansainväliseen keskusteluun. Siihen otti kantaa myös Suomen entinen pääministeri Alexander Stubb, joka tuolloin työskenteli professorina Firenzessä.

Kansainvälinen media pyysi häntä haastatteluihin kommentoimaan Ukrainan tilannetta.

Esimerkiksi uutiskanava CNN:lle Stubb luonnehti, että kyseessä on arka kohta Suomen historiassa. Hän arveli, että termi on ymmärretty väärin ulkomailla.

Sveriges Radion haastattelussa Stubb tyrmäsi suoraan suomettumisen ratkaisumallina Ukrainalle.

”Se on ihan vihoviimeinen juttu, mitä voi toivoa jollekin maalle, että toisella maalla on mielipide ja se voi vaikuttaa omaan sisäpolitiikkaasi”, hän sanoi 22. helmikuuta.

Kaksi päivää myöhemmin Venäjä aloitti täysimääräisen hyökkäyksen Ukrainaan.

Diplomatia ei tuottanut tulosta, mutta puhe suomettumisesta on jatkunut, myös suomalaisessa politiikassa.

Nimestä huolimatta suomettumisen käsite ei ole alun perin Suomesta peräisin.

Termi syntyi saksankielisessä Euroopassa, kertoo poliittisen historian professori Vesa Vares Turun yliopistosta.

Se esiintyi muun muassa Itävallan akateemisessa keskustelussa, kunnes käsite siirtyi Länsi-Saksan sisäpoliittiseen debattiin 1960-luvulla. Sillä haluttiin varoittaa myönnytyspolitiikasta Neuvostoliiton kanssa.

Finnlandisierung tarkoittaa tilannetta, jossa pieni valtio menettää itsemääräämisoikeuttaan, kun se joutuu sopeutumaan suurvallan tahtoon. Näin kävi Suomelle Neuvostoliiton naapurissa kylmän sodan aikana.

Suomea kohtaan sana ei kuitenkaan ollut tuomitseva vaan reaalipoliittinen: pienelle maalle ei nähty vaihtoehtoja.

”Siihen ei sinänsä sisältynyt mitään varsinaista syytöstä, että Suomi tekee jotenkin väärin, vaan yleensä länsisaksalaiset totesivat suomalaisille, että kyllä me ymmärrämme, mitä teidän on pakko tehdä.”

Virallinen Suomi ei silti pitänyt käsitteestä. Presidentti Urho Kekkonen yritti korostaa maan puolueettomuutta. Reaalipolitiikan korostaminen söi pohjaa väitteeltä, että neuvostosuhteet perustuivat ystävyyteen.

”Hän oli siitä myös syvästi loukkaantunut, koska hänen mielestään se oli huutelua rannalta.”

Kuten Stubb viittasi, termillä on Suomessa erilainen merkitys kuin ulkomailla.

”Ne, jotka ovat kritisoineet suomettumisen vuosia, ovat painottaneet nimenomaan tätä sisäpoliittista aspektia”, Vares sanoo.

Suomalaisessa kontekstissa termillä viitataan siihen, että välttämättömyydestä tuli hyve. Puolueet alkoivat kilpailla lämpimillä idänsuhteilla. Neuvostoliiton avoin kritisointi kävi mahdottomaksi. Tämä aika määritellään perinteisesti 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun.

Vares yhdistää ajanjakson Neuvostoliiton voiman vuosiin. Maan kansainvälinen maine oli 1960-luvulla korkeimmillaan, mutta 1980-luvulle tultaessa sen pysähtyneisyys kävi ilmeiseksi.

Eräs suomettumisen kriitikko on ollut Suomen pitkäaikaisin kansanedustaja Ben Zyskowicz (kok). Vares on laatinut Zyskowiczin poliittisen uran alusta kirjan, jonka alaotsikko on ”Suomettumisen vuodet”.

”Tuli välttämättömäksi hankkia näitä neuvostosuhteita, koska ne vaan kuuluivat asiaan tai ainakin niiden puuttuminen tuotti jonkinlaisen epäilyksen, onko joku mahdollisesti ulkopoliittisesti epäluotettava”, Vares sanoo.

Toisin sanoen ulkopolitiikasta tuli sisäpolitiikan työkalu. Kekkonen oli idänpolitiikan takuumies, jolle ei löytynyt uskottavia vastaehdokkaita presidentinvaaleihin – jos niitä järjestettiin ollenkaan.

Kerran eduskunta jatkoi Kekkosen kautta poikkeuslailla, koska tämä ei halunnut asettua ehdolle. Toisaalta päätökseen liittyi kylmän sodan paradoksi: Suomi kumarsi itään mutta liikkui länteen. Kekkosen kauden jatko oli sidottu yhteen sen kanssa, että Suomi solmi kauppasopimuksen EU:ta edeltävän EEC:n kanssa.

Vares on perehtynyt länsimaisten diplomaattien raportteihin Suomesta. Niissä huoli Suomesta väheni 1970-luvulla. Eräs raportti vertasi EEC-sopimusta itsenäisyysjulistukseen.

”Katsottiin, että näiden taloussopimusten kautta Suomelle on tavallaan luotu niin vahva pelastusköysi, että ilman suoraa sotilaallista väkivaltaa Suomea ei enää saa Neuvostoliiton satelliitiksi.”

Kun Kekkosen seuraajaa alettiin valita, yksikään suuri puolue ei asettanut ehdolle neuvostomyönteisimpiä poliitikkoja.

Tilinteko suomettumisesta alkoi heti kylmän sodan päätyttyä. Timo Vihavaisen klassikkoteos Kansakunta rähmällään ilmestyi jo vuonna 1991.

Näkökulman mukaan suomettuminen on nähty joko selviytymistarinana tai moraalisena rappiona. Tulkintaan vaikuttaa, kummasta suomettumisen muodosta oikeastaan puhutaan.

Koska termi on monikäyttöinen, se toimii leimakirveenä myös nykyisin. 2000-luvulla on puhuttu esimerkiksi jälki- tai uussuomettumisesta, kun on haluttu kyseenalaistaa, onko Suomen suhtautuminen Venäjään riittävän kriittistä.

Toisaalta termiä on sovellettu länsisuhteisiin. Suomen on syytetty olevan nykyisin rähmällään EU:n edessä tai hyssyttelevän Yhdysvaltain nykyhallinnon toimia.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Minja Koskela väitti eduskunnassa toukokuussa, että Donald Trumpin retoriikkaan vastaamisessa ”on paikoin ollut myös suoranaisia suomettumisen kaikuja”.

Vares ei innostu rinnastuksesta. Hän huomauttaa, että Venäjää, EU:ta ja Yhdysvaltoja voi arvostella vapaasti. Eri organisaatioissa ei kilpailla siitä, kuka on uskottavin trumpisti, eikä Bryssel tai Washington sanele Suomen hallituksen kokoonpanoja.

”Mielestäni suomettuminen liittyy tiettyyn aikakauteen niin tiiviisti, että sen käyttäminen toisissa konteksteissa on enemmän tai vähemmän keinotekoista.”

Professori tutkii parhaillaan sitä, kuinka pitkälle neuvostosuhteiden rakentaminen suomalaisessa yhteiskunnassa meni.

Suomettumista koskevan tutkimuksellisen keskustelun olisi hyvä jatkua, hän sanoo.

”Siihen liitetään niin paljon myyttejä, että se koetaan kiinnostavaksi myös opiskelijoiden keskuudessa, että mitä tämä oikein oli.” 

Voit kuunnella aiheesta tarkemmin Politiikan vuosisata -podcastin toisesta osasta. Suomen Kuvalehden uusi historiapodcast selvittää, mistä nykypäivän politiikan ilmiöt ovat peräisin. Ohjelma löytyy SK:n sovelluksesta, Spotifysta, Apple Podcastista ja Youtubesta.