Lukutaidon linnake rapistuu
Kirjastot ovat Suomen ylivoimaisesti käytetyin kulttuuripalvelu. Annetaanko niiden näivettyä?
9
MIN
Viime itsenäisyyspäivänä avoimen rasistinen, etnisesti yhdenmukaista Suomea tavoitteleva Sinimusta liike kutsui ihmisiä lukupiiriin Helsingin Oodi-kirjastossa.
Järjestö oli ensin noussut puoluerekisteriin ja sitten pudotettu sieltä korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä epädemokraattisten tavoitteiden takia.
Helsingin kulttuurin ja vapaa-ajan apulaispormestari Paavo Arhinmäki (vas) teki lukupiiristä mielenosoituksen kutsumalla sosiaalisessa mediassa ihmisiä vastustamaan tapahtumaa.
”Täytetään Oodi niin, ettei fasisteille jää tilaa”, Arhinmäki kirjoitti.
Vastamielenosoittajat tungeksivat kirjaston kolmannessa kerroksessa. Uutiset symbolisesta yhteenotosta levisivät tiedotusvälineissä.
Sinimustalle liikkeelle tilaisuus oli niin suuri menestys, että se palasi Oodiin kuukauden päästä pitämään uutta lukupiiriä – taas täydelle salille.
Liike järjesti myös Kalevala-lukutilaisuuksia ja Afrikan tähti -peli-iltoja eri kirjastoihin. Toukokuussa 2025 sinimustat palasivat
Kirjastot katosivat otsikoista yhtä nopeasti kuin olivat sinne ilmestyneetkin.
Tilastoissa on maakohtaisia eroja ja vertailu siksi vaikeaa. Keskeinen tulos on silti selvä: suomalaiset ovat Euroopan ylivoimaisesti aktiivisimpia kirjastojen käyttäjiä.
Vuonna 2023 suomalaiset vierailivat kirjastossa keskimäärin yhdeksän kertaa ja lainasivat noin kolmetoista kirjaa.
Keskivertoranskalainen ja saksalainen kävivät kirjastossa noin kerran vuodessa ja kantoivat kotiinsa kolme ja kaksi kirjaa. Ruotsissa käyntien ja lainojen keskiarvo oli noin viisi.
Tilastojen perusteella suomalaisten kirjastojen kokonaiskäyttöasete saavutti vuonna 2024 koronapandemiaa edeltäneen tason: 85 miljoonaa lainausta.
Näyttävästi mainostetut ja polkuhintaan myydyt äänikirjapalvelut eivät näytä nakertaneen kirjaston − Suomen ylivoimaisesti suositumman kulttuuripalvelun − vetovoimaa. Lainaustilastojen katveessa kirjastojen resurssit ovat kuitenkin heikentyneet.
Toukokuisena maanantai-iltapäivänä Imatran kirjaston vaaleiden puuhyllyjen välissä on hiljaista. Harmaana päivänä aurinko ei yllä sisään ikkunoita varjostavien säleiden välistä.
Vuonna 1986 rakennetun kulttuuritalon kirjasto on yksi monista Arto Sipisen suunnittelemista uusmodernistisista kulttuuripyhätöistä. Samaa valkoisen tiilen, terässäleiden viiruttamien lasiseinien ja vaalean puun estetiikkaa edustavat Espoon kulttuurikeskus sekä Lahden ja Iitin kirjastot.
Aikuisten osaston esittelyhyllyihin on poimittu täkyjä: Joustavat sukupuolet – muuntuvat merkitykset, Demokratiakasvatus polarisaation ajassa, Energiat haltuun – löydä elämän kevyt virtaus…
Alakerran poistolaareista voi napata omakseen Erkki Tuomiojan muistelmat tai Iron Maiden -bändihistoriikin.
Jesse Lindström, 36, asteli Imatran kulttuuritalo Virrassa sijaitsevaan pääkirjastoon töihin ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 2008.
”Siviilipalvelukseen”, Lindström kertoo kirjaston Imatra-huoneessa.
Se on omistettu paikallishistoriaa käsittelevälle kirjallisuudelle.
Lasiovien takana olevissa hyllyissä odottavat Imatran Metallityöväen ammattiosasto ry numero 52:n historiikki, useita Vuoksea käsitteleviä teoksia ja karjalaiskirjailija Laila Hirvisaaren Imatra-sarjan romaaneja.
Seitsemässätoista vuodessa on tapahtunut paljon. Lindström on opiskellut kirjastoalaa Tampereen yliopistossa, vakinaistettu ja edennyt Imatran kirjaston palveluvastaavaksi.
Palveluja on jatkuvasti heikennetty.
Henkilökuntaa on puolet siitä mitä oli Lindströmin aloittaessa.
Kirjoja tilataan yhdessä Etelä-Karjalan kirjastojen kanssa, ja ne ovat kaikkien asiakkaiden lainattavissa. Järjestely auttaa pitämään yllä valikoimaa, mutta pidentää odotusaikoja.
Kirjaston tilaamia lehtiä korvataan näyttöpäätteiltä luettavilla digiversioilla. Muutoksen mittakaava ylitti marraskuussa 2023 uutiskynnyksen, kun paikallislehti Uutisvuoksi kysyi, miksi aikakausilehtihyllyt olivat tyhjenneet.
Kirjastolain yhdeksi päätavoitteeksi on kirjattu ”aktiivisen kansalaisuuden, demokratian ja sananvapauden edistäminen”.
Laki listaa yleviä tavoitteita sivistyksen edistämisestä elinikäiseen oppimiseen. Kirjastoilta edellytetään ”monipuolisen ja uudistuvan” kokoelman ylläpitämistä ja ”lukemisen ja kirjallisuuden edistämistä”. Se, mitä näillä tarkoitetaan, jää kirjastojen määriteltäväksi.
Valtaosa kirjastoista kokee pystyneensä pitämään yllä hyvätasoista kokoelmaa. Se käy ilmi opetusministeriön (OPM) ja aluehallintovirastojen vuonna 2024 teettämästä kyselystä.
Siinä kuusitoista prosenttia vastaajista mielsi, että pystyy vastaamaan vain tyydyttävästi tai välttävästi lain kokoelmille asettamiin monipuolisuusvaatimuksiin. Valtaosa kokoelmiinsa tyytymättömistä kirjastovirkailijoista työskenteli pienissä, alle 5 000 asukkaan kunnissa.
Sen sijaan mahdollisuudet kehittää asiakkaiden lukutaitoa ovat merkittävästi heikentyneet.
Aluehallintovirastot seuraavat kirjastojen toimintamahdollisuuksia säännöllisesti tehtävillä kyselyillä. Vuonna 2021 vastausprosentti oli 95, kaksi vuotta myöhemmin 92.
Kyselyjen välissä tapahtui notkahdus.
Ensimmäisessä kyselyssä 55 prosenttia kirjastovirkailijoista piti henkilökunnan määrää riittävänä lukutaitotyöhön, siis kirjojen vinkkaamiseen, koulujen kirjastovierailujen järjestämiseen, mediakasvatukseen ja asiakkaiden auttamiseen digitaalisten aineistojen etsimisessä.
Vuoden 2023 kyselyssä enää 16 prosenttia vastaajista arvioi henkilökunnan riittävän lukutaitotyön lainmukaiseen tekemiseen.
16−65-vuotiaiden suomalaisten lukutaito on vuonna 2024 tehdyn laajan PIAAC-tutkimuksen mukaan OECD-maiden paras. Kansainvälisenä harvinaisuutena aikuisten lukutaito oli noussut edellisestä, vuonna 2012 tehdystä tutkimuksesta.
Myös suomalaisten nuorten lukutaito on OECD-maiden kärkeä. Huolenaiheena on se, että nuorten lukutaito on mittauksissa laskenut jo kahden vuosikymmenen ajan.
Nuorten vapaa-ajan käyttöä seuraavan tutkimuksen mukaan lukeminen on yhä yksi suosituimmista ajanvietteistä. Lukuaktiivisuudessa on kuitenkin yhä selvempiä, sosioekonomisia taustoja heijastavia eroja.
Peruskoulun ja vahvan kirjastokulttuurin maassa lukuinto ei perinteisesti ole ollut luokkakysymys.
Imatralla aika riittää kirjastonkäytön opetukseen ja satunnaisiin kirjavinkkauksiin. Lasten- ja nuortenosastojen kirjastonhoitajaa Tiina Rossia, 52, turhauttaa.
”Kadehtien katson suurempien kaupunkien kirjastoja, jossa pystytään tarjoamaan nuorille sanataidetyöpajoja ja mediakasvatusta”, Rossi sanoo.
”Lasten tapahtumien määrää on pitänyt vähentää merkittävästi. Satutuokioista on luovuttu kokonaan. Leikkaukset osuvat pahimmin heikoimmin toimeentuleviin perheisiin.”
Koulujen kanssa tehtävän yhteistyön tulisi taata kaikille lapsille tietty määrä kirjastokokemuksia.
Rossin mukaan kouluihin on todella vaikea saada yhteyttä, koska opettajilla on niin kiire. Viesteihin ei vastata. Opettajat kyselevät vinkkauksia niin viime tingassa, ettei niitä aina ehditä antaa. Kouluyhteistyön vaikeudet ovat yleinen puheenaihe.
”Missä vain on lasten ja nuoren kirjallisuuden parissa työskentelevien kollegoiden kanssa tekemisissä, viesti on sama.”
Työsarkaa olisi.
”Sekä 3- että 7-luokkaisista moni lukee ikäänsä nähden todella helppolukuisia kirjoja. Aikuisikää lähestyville teineille pitää hankkia yhä enemmän selkokielisiä kirjoja, jotta he eivät lannistuisi ja lukukipinä sammuisi kokonaan.”
”Ja nyt ei puhuta maahanmuuttajataustaisista lapsista ja nuorista vaan kantasuomalaisten perheiden lapsista.
Kirjastotyöntekijöiden määrä on vähentynyt viimeisen vuosikymmenen aikana noin seitsemällä prosentilla. Alueellisesti pudotukset voivat olla huomattavasti suurempia.
Aluehallintovirastot arvioivat, että tuhatta asukasta kohden tulisi olla 0,8 kirjastotyöntekijää. Soittokierros eri puolille Suomea paljastaa, että tähän ei usein päästä.
Kauhavalla suositusten mukainen miehitys olisi 11,5 työntekijää. Nyt mennään kahdeksalla, Kauhavan pääkirjaston kirjastopäällikkö Pirjo-Riitta Viitajylhä kertoo.
Joukko pyörittää pääkirjastoa, Alahärmän, Ylihärmän ja Kortesjärven lähikirjastoja ja yhtä kirjastoautoa. Arjen rutiinit hyllytyksineen ja varausten seulomisineen syövät kaiken ajan.
Koulujen pyytämiä kirjavinkkauksia ei enää pystytä tekemään yhtä paljon kuin ennen, Viitajylhä sanoo.
Kemin kirjastossa aineistobudjetti ei ole noussut kolmeen vuoteen. Kirjojen hinnan ja yleisen hintatason nousu pakottaa karsimaan hankintoja, kirjastovastaava Päivi Remes kertoo.
Säästöpaineessa vähennetään ensin tilattavien kirjojen kappalemääriä, mikä hidastaa kirjojen kiertoa. Jos sisällöstä pitää luopua, ensimmäisenä lähtevät OPM:n ja aluehallintovirastojen hankintakyselyn mukaan musiikki, elokuvat, painetut lehdet ja vieraskieliset aineistot. Lapsille ja nuorille suunnattuja sisältöjä suojellaan viimeiseen asti.
Remeksen mukaan aikuisten valikoimassa tietokirjallisuus jää jalkoihin herkemmin kuin romaanit.
Resurssipula näivettää suurempienkin kaupunkien kirjastojen toimintaa. 56 000 asukkaan Mikkelin seutukirjaston kirjastopäällikkö Pia Kontio on vielä tyytyväinen kokoelmien tasoon. Vuonna 2024 hankintabudjettia pienennettiin 20 000 eurolla. Henkilökuntaa on vähennetty niin paljon, että jos lisääsäästöjä tulee, ensimmäisenä nipistetään aineistosta, Kontio sanoo.
Henkilöstöpula vaikuttaa myös valikoimien ylläpitämiseen.
”Monipuolisen kokoelman eteen pitää tehdä paljon työtä”, Kontio sanoo.
Kun Juha Sipilän (kesk) hallitus päivitti kirjastolakia vuonna 2017, se höllensi normienpurkutalkoiden hengessä henkilöstön koulutusvaatimuksia.
Kirjastojen esihenkilöiltä ei enää edellytetty ylempää korkeakoulututkintoa, johon sisältyi kirjastoalan korkeakouluopintoja, vaan ainoastaan ”soveltuvaa korkeakoulututkintoa”.
Aluehallintoviraston vuoden 2021 kirjastokyselyssä 85 prosenttia vastaajista piti henkilökunnan osaamista riittävänä lukutaitotyöhön. Kaksi vuotta myöhemmin prosenttiosuus oli pudonnut 38:aan.
Kirjastojen asemaa kansalaisjärjestöpohjalta edistävän Suomen Kirjastoseuran toiminnanjohtaja Juha Manninen on huolissaan järjestelmän toimintakyvystä ja palvelujen eriytymisestä.
”Suurissa ja kasvavissa kaupungeissa kirjastot pärjäävät pääsääntöisesti hyvin. Näivettyvillä paikkakunnilla ne ovat vaaravyöhykkeellä. Koska kirjastojen resurssitasoa ei ole suojattu lailla, ne ovat kuntapäättäjille houkuttelevia säästökohteita”, Manninen sanoo.
Kuntaliitosten yhteydessä pienet ympäryskunnat menettävät usein kirjastonsa ja palvelut jäävät pääkirjastojen varaan. Syrjäkylille ajavien kirjastoautojen määrä on laskenut tasaisesti, muutaman auton vuosivauhtia. Vuonna 2014 niitä oli 142, viime vuonna 118.
”Kirjastossa usko suomalaiseen mielenterveystyöhön horjuu”, Imatran kirjaston kirjastonhoitaja Mika Kähkönen, 54, kirjoitti Kirjastolehden kolumnissaan kesäkuussa 2024.
Hän on seurannut asiakaskunnan hyvinvointia pitkään. Kähkönen aloitti uransa 1993 Parikkalan kirjastossa, kiersi maakuntansa kirjastoja ja piipahti Helsingin kaupunginkirjastossa. Imatralla hän on työskennellyt vuodesta 2006. Kähkösen vastuualueena on aikuisten kirjallisuus, keväästä lähtien myös musiikki.
Koronarajoitusten aikana konkari näki, miten tärkeä kirjasto monille käyttäjilleen oli.
”Tänne yritettiin välillä tulla väkisin”, Kähkönen muistelee Imatra-huoneessa.
Poikkeusvuodet muuttivat asiakaskuntaa. Monia vanhoja kanta-asiakkaita ei enää näy. Tilalle on tullut ”erikoisasiakkaita”, heidän mukanaan myös järjestyshäiriöitä. Pitkä eristyksissä olo ei tehnyt hyvää ihmisille, jotka kokevat seinien muutenkin kaatuvan päälle.
”Yhteiskunnan lieveilmiöt syrjäytymisestä mielenterveysongelmiin näkyvät ensimmäisenä kirjastossa. Tässä ammatissa tehdään myös paljon sosiaalityötä”, Kähkönen sanoo.
Hän listaa kirjaston käytössä 30 vuoden aikana tapahtuneita muutoksia.
Moni aktiivilukija varaa kirjat verkkopalvelusta ja käy hakemassa ne kuin noutoruoan. Hyllyjen välissä löytöjä tekemässä vaeltavat lähinnä seniori-ikäiset asiakkaat.
Kirjaston suosio on säilynyt korkeana, mutta yhä useammin sitä käytetään muuhun kuin lukemiseen ja lainaamiseen. ”Opiskeluun, etätyöhön, seurusteluun.”
Kirjasto on lempeä ja turvallinen paikka, kuten koulutehtäviä varten kirjoja lainaamaan tullut nuori asiakas tiivisti.
Ei hirveän kiinnostava, mutta silti hyvä ja tärkeä.
Vaikka kirjat kiinnostaisivat tulevaisuudessa yhä harvempia, kirjastotilan suosion vähenemisestä ei näy Kähkösen mukaan merkkejä.
”Kirjasto on ainoa paikka, jossa voi viettää vaikka koko päivän ostamatta mitään. Kunhan ei aiheuta häiriöitä.”