Pöytä on katettu
Moni on nähnyt hieroglyfejä kuusen rungossa, harva niiden tekijää. Kirjanpainaja on vanhojen metsien tärkeä uudistaja, mutta metsäkeskustelussa sitä pidetään uhkaavana kuusituholaisena.
12
MIN
Kaatuneiden puiden yli, miehenkorkuisen kuusitiheikön sivuitse ja edessä aukeaa valoisa notko. Rinteessä kasvaa vanhoja mäntyjä, viisimetrisiä pihlajanriukuja, haapaa, koivua siellä täällä ja tasaisen vihreitä kuusen siementaimia tiheämmässä kuin metsänhoitaja suosittelee.
Kaiken yllä kurottelee kymmenittäin järeitä kuusenkeloja, muutama lepää jo pitkin pituuttaan maassa.
Nämä kelot ehtivät elää lähes kaksisataa vuotta, kunnes kirjanpainaja-kaarnakuoriainen koitui niiden kohtaloksi viisitoista vuotta sitten.
Voi kuvitella, miltä avoin metsänotkelma näytti, kun jykevät kuusenluurangot olivat täydessä vihreässä voimassaan. Niiden alla aukeni viileä varjo. Ei ollut valoa lehtipuiden vesoa eikä heinien kasvaa.
Kirjanpainaja on pahamaineinen metsätuholainen, jota metsänomistajat syynäävät kuusikoistaan tarkkaan. Kirjanpainajan tappama puu on metsätalousmielessä pilalla, huonolla tuurilla mennyttä saattaa olla koko metsä. Kuusen pahin tuholainen on viime vuosikymmenellä viihtynyt otsikoissa taajaan.
Näistä kuolleista kuusista oppaani, hyönteistutkija Juha Siitonen ei kuitenkaan ole järkyttynyt. Oikeastaan päinvastoin.
Rörstandin metsä elää niin kuin metsät elävät.
Aarre. Sellainen on Rörstrandin vanha metsä Sipoossa, puolisen tuntia Helsingistä. Juha Siitonen tuntee reilun sadan hehtaarin metsäalueen hyvin. Löytyy tervaleppäluhtaa ja kalliomännikköä, mutta enimmäkseen Rörstrandissa kasvaa vanhaa kuusivaltaista metsää, paikoin varsin luonnontilaista. Tällaisia metsiä ei Etelä-Suomessa juurikaan ole jäljellä, ja pohjoisestakin ne hupenevat.
Rörstrandin kuusista monet ovat siinä iässä, että ne alkavat olla alttiita kuoriaistuhoille. Kirjanpainajalle kelpaavat yli 20 sentin paksuiset kuuset, ja mieluiten sellaiset, joiden puolustus ei toimi kunnolla. Kuivuneet, tautien ja lahottajien kalvamat, myrskyn riepottelemat tai sitten vain ihan ikääntyneet.
”Kuusi voi elää neljäsataakin vuotta, mutta havaintojen mukaan metsäkuuset elävät yleensä juuri 160–190-vuotiaiksi”, Siitonen sanoo.
Kirjanpainajan järsimät kuuset ehtivät siis täällä hyvään ikään.
Metsätuho on sana, jota Juha Siitonen ei missään nimessä halua Rörstrandissa käyttää.
”Metsäpalot, myrskyt ja kirjanpainajaepidemiat kuuluvat luonnontilaisten metsien dynamiikkaan. Me ekologit puhumme häiriöistä. Ilman niitä metsä ei uudistu.”
Kun metsä saa rauhassa varttua, se kasvaa ensin sekapuustoisena, mutta myöhemmin alkaa kuusettua. Kuusentaimi voi juroa varjossa vuosikymmeniä, kunnes sille aukeaa paikka kasvaa latvuskerrokseen. Muut puut eivät sen varjossa pärjää.
Kunnes eteen osuu häiriö, syntyy aukko, lehtipuut palaavat, monimuotoisuus kasvaa. Kirjanpainajan kädenjälki näkyy.
Pari päivää toukokuisen Rörstrandin-retkemme jälkeen lämpötila kohosi kahteenkymmeneen asteeseen. Jos olisimme olleet metsässä tuolloin, olisimme voineet nähdä, kun talvehtineet aikuiset kirjanpainajat nousevat siivilleen ja alkavat parveilla.
”Tarvitaan riittävän suuri lämpösumma ja vähintään 18 asteen lämpötila. Kirjanpainaja on siitä fiksu, että se ei huhtikuun alun yksittäisinä lämpiminä päivinä lähde kokeilemaan onneaan”, Siitonen sanoo.
Koiraat kaivavat kuusten kaarnaan reikiä, joista varisee purua naaraiden kaivamista käytävistä. Monista muista kaarnakuoriaisista kirjanpainajan erottaa tehokas feromoniviestintä: kun sopiva puu löytyy, lisää kuoriaisia houkutellaan etäältä lisääntymään. Lajitoverit löytävät paikalle, ja kirjanpainajan jäljiltä puita kuoleekin usein 10–20 puun rykelminä, jos on kirjanpainajalle suotuisa vuosi.
Tervettä kuusta kirjanpainaja ei yleensä tapa. Kun kuoriainen saapuu, pihkapuolustus käynnistyy ja usein tehoaa. Tarvitaan valtava määrä hyönteisiä tappamaan terve, elinvoimainen puu. Hyönteisiltä puolustautuakseen kuuset pihkaa tuottanevatkin.
”Ei tiedetä varmaksi, miten kirjanpainajat löytävät sopivat isäntäpuut. Voi olla, että heikentyneet kuuset tuoksuvat erilaiselta. Tai sitten ne vain kokeilevat, kunnes sopiva löytyy”, Siitonen sanoo.
Jos pihka ei tukahduta kaarnan alle kaivautunutta naarasta, se kaivaa pystysuorat 10–20 sentin emokäytävät, joissa parittelee ja munii. Toukat kuoriutuvat pian ja alkavat järsiä ravinteikasta nilaa emokäytävän sivuille. Syntyy tunnusomainen kuvio, josta kuoriainen on nimensäkin saanut.
Muutamien viikkojen päästä valtaosa nilasta on syöty ja kaarna alkaa kupruilla. Laattoina putoava kaarna ja latvaneulasten kellastuminen ovat ensimmäiset näkyvät merkit siitä, että kirjanpainaja on tappanut puun.
Jos naarailla on munia jäljellä ja olosuhteet ovat otolliset, ne saattavat tehdä toisen sisarsukupolven vielä uusiin kuusiin.
Joka tapauksessa heinäkuussa ensimmäinen toukkasukupolvi koteloituu, ja elokuun koittaessa ne kuoriutuvat aikuisina kuoriaisina. Ne järsivät hiukan nilaa ja poistuvat lopulta talvehtimaan tappamiensa kuusten tyvikaarnaan tai karikkeeseen niiden juurelle.
Paitsi eivät aina. Vuonna 2010 kirjanpainajan uusi sukupolvi ehti ensi kertaa Suomessa tehdä uuden sukupolven syksyllä.
Se on iso muutos kuusikoillemme.
”Kirjanpainaja ei ole Suomen ongelma”. Näin professori sanoi opintojaan aloittelevalle Minna Blomqvistille parikymmentä vuotta sitten.
Sittemmin kirjanpainajaa ja muita kaarnakuoriaisia on tutkittu Suomessa, kuten muuallakin Euroopassa, paljon enemmän.
Ihan syystä: ilmasto lämpenee.
Hiilidioksidin lisääntyminen ilmakehässä on ravintoa kasveille, mutta kuumuusstressi, kuivuudet ja silkka olosuhteiden äkkinäinen muutos taas myrkkyä. Puut kuolevat nopeammin metsissä kautta maailman.
Kirjanpainaja on yksi osa Suomen luonnon muuttumista. Lämpenevät kesät ja yleistyvät kuivuusjaksot hellivät kirjanpainajaa ja rasittavat kuusia. Kuoriainen runsastuu ja pärjää jo nyt paljon pohjoisempana kuin ennen.
Pitenevinä kesinä kirjanpainaja voi tehdä useampia sukupolvia kesän aikana. Leutoina talvina kirjanpainajan talvehtiminen on turvattua, ja kuuset kaatuvat roudattomassa maassa herkemmin talvimyrskyissä. Niihin on hyvä iskeä keväällä.
Kuoriainen on tappanut kokonaisia kuusimetsämaisemia Saksassa, Tšekissä ja Etelä-Ruotsissa. Suomessa tuhot ovat esimerkiksi Kaakkois-Suomessa kasvaneet paikoittain eksponentiaalisesti. Kuusen tulevaisuus herättää huolta – ja poikii tutkimusta.
Minna Blomqvistkin on päätynyt kirjanpainajan pariin. Hän työskentelee metsien terveyden asiantuntijana metsätuhokartoitusta tekevässä yrityksessä ja tutki väitöskirjassaan tekijöitä, jotka altistavat kuusikoita kirjanpainajalle: kuivat kasvupaikat, ohut maaperä, rinteet ja puuston yksilajisuus.
Kasvatuskuusikoissa Juha Siitosen karsastama ”metsätuho” on ihan käypä termi.
Ihmiset ovat kattaneet kirjanpainajalle pöydän. Ihmistoiminnan seurauksena ilmasto kuumenee, ja Etelä-Suomessa on istutettu runsaasti yksilajisia kuusikoita viime vuosikymmeninä. Kuusta on valittu sellaisillekin kasvupaikoille, joille voisi sopia paremmin mänty. Sitä on pidetty turvallisena vaihtoehtona, koska kuusentaimet eivät maistu hirville ja kauriille.
Metsänomistajalle yhtälö tuottaa huolta. Kuusikoiden pitäisi sinnitellä vähintään 50–60 vuotta, ja kesät vain lämpenevät. Olosuhteet kasvattavat riskiä, ja kuusikko tulee kirjanpainajalle yhä houkuttelevammaksi, kun korjuuikä lähestyy.
Myös metsätalous luo omaa stressiään, kertoo Luonnonvarakeskuksen tutkimuspäällikkö Markus Melin.
Avohakkuun reuna on usein paikka, josta kuusituho lähtee leviämään. Melinin mukaan metsän reunassa puut ovat alttiimpia kuivuudelle ja tuulenkaadoille, ja kirjanpainaja viihtyy aurinkoisten aukeiden reunalla kernaammin kuin synkeissä mörkökuusikoissa.
Tutkijat suosittelevat kahta päälääkettä: kuusta pitäisi istuttaa vain riittävän kosteille paikoille, ja sekametsä olisi kuusikkoa varmempi ratkaisu.
Monilajisuus toimii vakuutuksena. Jos kirjanpainaja iskee, koko metsä ei mene. Vain yksilajisissa kasvatuskuusikoissa voi syntyä tuhoja Keski-Euroopan tai Etelä-Ruotsin malliin. Tutkimuksessa on myös viitteitä siitä, että monilajisuus suojaisi jonkin verran kuusten tuhoilta – kuusikko voi olla kuoriaiselle houkuttelevampi paikka iskeä, ja monimuotoisemmassa metsässä elää enemmän kirjanpainajan luontaisia vihollisia.
Kun ympärillämme kohoavat harmaat kelot olivat juuri kuolleet, Juha Siitonen alkoi tuoreeltaan tutkia tuhoja.
Kesä 2010 oli hikinen. Siitonen muistelee, että yli kuukauden tarkeni öisinkin sortseilla. Kuivaa oli, kunnes ukkoset ja raekuurot vyöryivät yli Suomen elokuun alussa.
Olosuhteet olivat kohdillaan. Siitosta ja hänen kollegaansa Antti Pouttua pyydettiin selvittämään, olisiko kirjanpainaja levinnyt suojelualueelta lähistön talousmetsiin.
”Teimme perusteellisen katsauksen ja havaitsimme tuhojen alkaneen samaan aikaan talousmetsissä”, Siitonen sanoo.
Se, että suojelualueet olisivat vaarallisia tuholaiskasvattamoita, toistuu sitkeästi sekä lehtiartikkeleissa että metsänomistajien puheissa.
Turhaan.
Kirjanpainajan leviämisestä suojelualueilta ei ole näyttöä – ei Euroopasta eikä Suomesta.
Esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen Markus Melinin kollegoineen tekemästä raportista selviää, että vuosina 2014–2023 on todettu ja korvattu seitsemän tapausta suojelualueilta levinneistä tuhoista. Kokonaisala vastaa yhtä hehtaaria metsää, kun Valtion metsien inventoinnissa havaitut kirjanpainajatuhot yksin vuonna 2023 olivat yli 60 000 hehtaaria.
Rörstrandiin Siitonen rajasi kahdeksankymmentä 500 neliömetrin koealaa ja alkoi seurata, miten kuuset pärjäävät.
Vaikka vuotta 2010 seuranneet kesät eivät olleet poikkeuksellisen kuumia ja kuivia, kirjanpainaja jaksoi porskuttaa 2011, 2012 ja 2013. Keskimäärin parikymmentä puuta kuoli joka hehtaarilla joka vuosi.
”Tuolloin ajattelin, että kaikki Rörstrandin vanhat kuuset kuolevat”, Siitonen muistelee.
Eivät kuolleet.
”Epidemiat kestävät Pohjoismaissa kolmesta neljään vuotta, niin kuin täälläkin kävi.”
Niin kävi, koska Rörstrand on luonnonmetsä.
Kirjanpainajan vanavedessä seuraavat sitä saalistavat pedot, kuten muurahaiskuoriainen. Mitä enemmän lahopuuta on, sitä enemmän kuoriainen kohtaa luontaisia vihollisia – ja kilpailijoita.
Kun parhaat kuuset on syöty, kilpailu käy kovaksi lajitovereidenkin kesken.
Rörstrandissakin näkee puita, joissa kirjanpainajan emokäytäviä on niin tiheään, että toukilla ei ole ollut oikein tilaa herkutella nilalla. Toukat syövät toisiaan tai nääntyvät. Tiheään syödyt rungot seisovat Rörstrandissa muistona epidemian viime vaiheista.
Ekosysteemi-insinööri ja metsätuholainen. Kirjanpainajasta voi kertoa kaksi tarinaa.
Luonnonmetsässä kirjanpainaja tekee tilaa monimuotoiselle puustolle. Epidemia on luova häiriö, osa kiertoa.
Talousmetsässä kirjanpainaja keskeyttää metsän suunnitellun kierron, ja yksilajisessa kuusikossa metsänomistajalla on edessään ennenaikainen metsätuholain määräämä hakkuu. Monimuotoisuus ei kasva, vaan hupenee sitä mukaa, kun tuhot kasvavat.
Luonnonmetsässä kirjanpainaja luo lahopuuta, jolla elävät lukemattomat hyönteiset, käävät ja lahottajat. Talousmetsässä lahopuuta harvoin jää liiemmin metsään. Kuoriaistuhoilta tämä suojaa varsin rajatusti: metsätuholaki määrää vahingoittuneet havupuut ja talvella hakatut rungot kerättäväksi heinäkuun puolivälin ja lopun välillä – alueesta riippuen. Tämä määräaika on useina vuosina osoittautunut liian myöhäiseksi. Uusi kuoriaissukupolvi on ehtinyt nousta siivilleen.
Kun kirjanpainajaepidemiat yleistyvät ja levittäytyvät ilmaston lämmetessä, kasvatusmetsissä syntyy taloudellisia tappioita ja iskuja metsäluonnolle – luontoa ja useiden lajien koti talousmetsäkin on.
Luonnonmetsät eivät kärsi samalla tapaa, vaikka niidenkin kuusikot uudistuvat sitä nopeammin mitä enemmän kirjanpainaja lisääntyy. Toisaalta joskus puunkin on kuoltava.
Erityistä päänvaivaa kirjanpainaja voi aiheuttaa kaupunkien varttuneissa virkistysmetsissä, kuten Helsingin keskuspuistossa, Tampereen Kaupissa tai Kuopion Puijolla. Vaakakupissa punnitaan luonnonrikkaus, virkistysmahdollisuudet, esteettiset arvot, turvallisuus ja raha, kun kirjanpainaja iskee.
Luonnonmetsässä kulkeminen on paikoin hidasta. On avaraa, mutta maassa lahoavan puun yli saa kavuta. Siitonen tarkkailee samalla, jos löytäisi täältä muutamia kääpälajeja, joita käytetään indikaattorilajeina seuraavassa Valtakunnan metsien inventoinnissa.
Niitä löytyy, tuttuja kantokääpiä ja harvinaisempia ruskokantokääpiä, ja vaikka mitä muita.
Rörstrandissa lahopuulla eläviä lajeja on kaksin-kolminkertaisesti verrattuna varttuneeseen talousmetsään. Lisäksi täällä elää useita harvinaisia tai uhanalaisia lajeja: lahottajia, hyönteisiä ja lintuja, kuten pohjantikka, jonka rento rummutus kaikuu tasaisesti keväisen liverryksen yli.
Monimuotoisuus ei ole vain abstrakti arvo, vaan tapa, jolla luonto toimii. Luonto on monimuotoisuutta. Siinä kirjanpainajalla on paikkansa.
Vanhoja luonnontilaisia metsiä on nykyään liian vähän kannattelemaan suomalaisen luonnon koko rikkautta, ja Orpon hallituksen säätämien vanhojen metsien suojelukriteerien tiukentumisen vuoksi ne vähätkin ovat vaarassa.
Ensi vuosisadalla osa vanhoista kuusista kasvaa nykyisissä talousmetsissä. Niistä osan pitäisi olla sitä seuraavan vuosisadan lahopuuta.
Ilmaston lämmetessä iso kysymys on, miten metsätaloudessa voidaan vähentää taloudellisia riskejä ja tukea monimuotoisuutta käytännön teoin.
Kaikki laho ei ole kirjanpainajan tuotosta.
”Katsokaapas, tuossa kulkee lehtipuupiirtäjän jälkiä”, Siitonen sanoo.
Katkenneen koivukelon halki kulkee aaltomaisia poikittaisuurteita.
Suomessa on tavattu kahdeksansataa puunrungoilla elävää kovakuoriaislajia. Niistä kaksisataa voidaan tunnistaa varmasti syömäkuvioiden perusteella. Juha Siitonen tuntee ne kaikki.
”Olen ollut koppisfani pikkupojasta lähtien.”
Lehtipuupiirtäjistä ja suurimmasta osasta kuolleella puulla eläviä kuoriaisia ei paljon puhuta. Ne eivät ole taloudellisesti merkittävä tuholaisia. Kuusia tappaa silloin tällöin esimerkiksi kuusentähtikirjaaja, ja Lounais-Suomen saaristossa okakaarnakuoriainen on viime vuosina tuhonnut laajempiakin puurykelmiä – okakaarnakuoriainen on männyllä elävä laji, jota tutkijat seuraavat tarkasti.
Rörstrandissa kirjanpainajaan voi nopeasti rakastua, kun oppii näkemään kuolemasta versovan elämän.
Koska suojeltu luonnonmetsä ja yksilajinen kasvatuskuusikko ovat niin erilaisia paikkoja, luonnonsuojelijan ja metsänomistajan katseet ovat syystä erilaiset. Suhdetta metsään ohjaavat eri arvot. Toisessa kuoriainen lisää monimuotoisuutta, toisessa hävittää sitä.
Kirjanpainajan tuhoja seurataan nyt myös uudella teknologialla: laserkeilauksella, ilmakuvilla ja satelliittikartoituksen avulla.
Itä-Suomen yliopiston apulaisprofessorin Samuli Junttilan tutkimusryhmä pyrkii kehittämään menetelmää, jolla kirjanpainajatuhot voitaisiin havaita puun tarkkuudella – ja mieluusti varhain.
Esimerkiksi lentokoneista ja drooneista otetuista ilmakuvista pystytään jo nyt havaitsemaan puiden latvuksesta puun vesitalouden häiriintyminen ihmissilmälle näkymättömillä valontaajuuksilla. Kirjanpainajan mahdollinen iskeymä voitaisiin siis havaita etäältä ennen kuin latvus alkaa silminnähden kellastua.
Satelliittikuvista on tulevina vuosina suuri hyöty, mutta lennokit eivät kaikissa kuusikoissa ehdi lentämään. Metsänomistajan kannattaakin kävellä silmä tarkkana kuusikossaan, erityisesti jos kesä on kuuma ja kuiva.
Mäntyisän kallion juurelle levittäytyy kostea korpi. Ikivanhojen mäntyjen seassa elää vielä kuusivanhuksiakin. Osaan kuusista kirjanpainaja on tosin iskenyt. Vaikka on vielä viileää, talvehtivia kirjanpainajia voi löytää, jos on onnea ja tietää mistä katsoa.
”Tuo näyttää lupaavalta. Pääsettekö tästä, ei pitäisi olla liian märkää”, Siitonen kutsuu seuraamaan.
Kuusi on lupaava, koska sen runko on ruskean purun peitossa ja kaarnaa lojuu juurella kuohkeana kasana. Merkkejä siitä, että puu on vasta kuollut. Siitonen rapsauttaa puun tyvestä kaarnanpalan oranssikahvaisella puukollaan.
”Kyllä! Täällä on muurahaiskuoriaisen toukka. Tämä on viime kesänä kuollut puu, muuten näitä ei täällä olisi.”
Muurahaiskuoriaisen toukka voi syödä elinaikanaan 30 kirjanpainajan toukkaa, ja aikuiset saalistavat täysikasvuisia kirjanpainajia ahnaasti. Niiden läsnäolo on tutkijalle varma merkki edellisvuotisesta iskeymästä.
Muutoinkin puun ulkonäköä ja sillä eläviä lajeja tuntemalla voi hyvin määrittää, kuinka monta vuotta kirjanpainajan iskeymästä on. Nopeasti katsottuna näyttää siltä, että mittavia tuhoja – häiriöitä – ei Rörstrandissa ole viime vuosina sattunut.
Puun tyvestä löytyy yksi kirjanpainaja. Ihan sympaattisen oloinen. Se ei ole selvinnyt talvesta.