Oikeamielisiä ihmisiä
Lena Andersson on Ruotsin arvostetuimpia kirjailijoita. Uusi kirja kertoo ideologioiden sokaisemista ihmisistä.
11
MIN
Tänä syksynä Ruotsissa on puhuttu seksuaalimoraalista. Elämäkerta Välkomna till vårt äktenskap – kuken eli suomeksi ”tervetuloa parisuhteeseemme – kulli” herätti metelin mediassa. Kirjassa kaksi ruotsalaista näyttelijää kertoo avioliitostaan. Mies petti vaimoaan vuosikausia lähes sadan naisen kanssa ja kertoi syyksi olevansa seksiaddikti.
Eikö mikään ole enää yksityistä, kysyi Svenska Dagbladetin kolumni. Dagens Nyheterissä viisi naista julistautui itse seksiaddikteiksi puolustaakseen miehen diagnoosia.
Kun Ruotsin tunnetuimpiin ja vakavimmin otettaviin nykykirjailijoihin kuuluva Lena Andersson saapuu ravintolaan Tukholman Skeppsholmenille, on kysyttävä, onko aihe löytänyt hänen kahvipöytäänsä. Kirjoittaahan Anderssonkin ihmissuhteista ja rakkaudesta.
”Ehkä voisimme keskustella siitä, mitä pettäminen kertoo ihmisistä ja elämästä”, Andersson sanoo. ”Sana ’seksiaddikti’ ei kerro elämästä mitään.”
Itsereflektion sijaan huonon käytöksen voi kuitata tieteellisellä termillä, Andersson kritisoi. Julkinen keskustelu patologisoituu: kenties ihmisellä on jokin sairaus, joka selittää hänen toimintaansa.
Anderssonin mukaan olemme fiksautuneet ajatukseen, että tiede kertoo, miten asiat ovat ja kuinka elämää eletään. Kaunokirjallisuuden kyky välittää tietoa ihmisten välisestä kanssakäymisestä on aliarvioitu. Tarinoiden ajatellaan edustavat lähinnä eskapismia ja rentoutumista.
”Itse en rentoudu fiktiota lukiessani”, Andersson sanoo. ”En ikinä lukisi saadakseni aivojani pois päältä.”
Anderssonille lukeminen on aktiivista toimintaa. Lukiessa oppii ihmisistä: olen nähnyt tämän kohtauksen oikeassa maailmassa, näin ihmiset sanovat ja tekevät. ”Ihmiskäytöksen ymmärtäminen ei ole kovaa tiedettä. Se vaatii kokemusta, intuitiota ja mielikuvitusta.”
Kirjallisuus on hänelle samaa jatkumoa psykologian, antropologian, etnologian ja sosiologian kanssa.
Anderssonin viimeisin suomennettu teos Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä ilmestyi syyskuun lopulla kustantamo Siltalalta Sanna Mannisen suomentamana. Se on novellikokoelma, joka käsittelee omanarvontuntoisia naisia ja heidän ulkoa opettelemiaan selitysmalleja maailmasta.
Novellien näkökulmahenkilöt ovat ideologioiden aivopesemiä. Nuori Amanda halveksii äitiään, joka valitsi aikanaan opiskelujen sijaan rakkauden. Amandan mielestä äiti on patriarkaatin alistama, vaikka äiti on onnellinen.
Amanda etsii ympäriltään vääräuskoisia, joita ojentaa yhteiskunnallisesta sorrosta. Opetuslapseksi valikoituu poikaystävä. Amanda paasaa tälle äitinsä väärästä valinnasta ja tulee sanoneeksi, ettei itse laittaisi rakastamaansa ihmistä ja parisuhdettaan omien etujensa edelle, ja tulee näin karkottaneeksi poikaystävän luotaan.
Andersson kertoo rakentaneensa kirjan henkilöhahmot laittamalla heidät tilanteisiin, joissa on reagoitava. Reaktioissa maailmankuva tulee näkyväksi.
”Esimerkiksi Amandalla on valmis ajatus siitä, millainen maailma on ja mikä on hänen paikkansa siinä. Amanda on uhri, koska hän on nainen.”
Niinpä Amanda ei koe olevansa turvassa, mikä tekee hänen käytöksestään hyökkäävää ja epämiellyttävää.
Toisessa novellissa Matildan työpaikalla järjestetään metoo-hetki, jossa naiset jakavat ahdistelukokemuksiaan. Matildalla ei ole tarinaa kerrottavanaan, koska kukaan ei ole koskaan ahdistellut häntä.
Muut naiset ovat raivoissaan siitä, että heitä on ahdisteltu. Samaan aikaan he säälivät Matildaa, joka ei ole haluttava, toisin kuin he itse.
Olisiko ollut loogisempaa olla ystävän puolesta iloinen, koska hän on säästynyt häirinnältä?
Andersson huomauttaa, etteivät ihmiset toimi vain psykologiansa ohjaamina.
”Kirjailijan ei pitäisi erehtyä ajattelemaan niin.”
Ihmiset toimivat myös arvojen ja ideaalien ohjaamina. Mielenkiintoista on Anderssonin mielestä se, kun psykologia ja filosofia törmäävät ja ihminen käyttäytyy ristiriitaisesti.
Esimerkiksi kun ihmisoikeusaktivisti ei välitä henkilöstä, jonka vieressä istuu.
”Ihminen tässä ei riitä, kun suunnitelmana on pelastaa koko maapallo”, Andersson sanoo. ”Vieressä istuva saattaa jopa ansaita huonoa kohtelua, jos sattuu olemaan saastainen kapitalisti, rikas, valkoinen tai mies.”
Ideologiat ja oikeamielisyys ovat päätyneet aiheiksi myös Anderssonin lehtikirjoituksiin. Vain Suomessa vuonna 2016 julkaistu Enpä usko – ajatuksia ja kannanottoja on kokoelma Anderssonin kolumneista ja esseistä Dagens Nyheterissä. Ne käsittelevät muun muassa tasa-arvoa, uskontoa, ateismia, feminismiä ja rasismia. Tekstit eivät ole vanhentuneet: ne lähtevät liikkeelle tapahtumista kymmenen vuoden takaa, mutta niissä ruoditaan julkisen keskustelun argumentteja, ei yksittäisiä tapahtumia.
”Pyrin siihen, että teksti kestää aikaa”, Andersson sanoo. ”Olen kiinnostunut pysyvistä asioista.”
Andersson antaa esimerkin. Hän ei ole kiinnostunut muodista, mutta kertoo olevansa todella kiinnostunut vaatteista: klassisesta tyylistä, joka näyttää aina hyvältä, kauniista linjoista ja hyvistä kankaista.
”Ajattelen, että jotkin asiat ovat muuttumattomia, esimerkiksi ihmisluonto”, Andersson sanoo. ”Siksi voimme ymmärtää kirjoja vuosisatojen takaa. Ongelmamme ovat edelleen samoja.”
Anderssonista ei ole järkeä keskittyä sellaiseen, mikä on huomenna jotain muuta. Kolumneissaan hän kirjoittaa universaalista järjestä ja individualismista. Andersson uskoo yksilön oikeuteen ja mahdollisuuteen sivistää itseään lukemalla, muodostamalla lukemansa perusteella mielipiteitä ja tekemällä sitten valistuneita arvioita ympäröivästä yhteiskunnasta universaalin järjen pohjalta.
Mutta universaalin järjen käsitettä on sittemmin kritisoitu historiattomuudesta. Sitä haastaa ajatus, jonka mukaan ihmisen tapaan katsoa maailmaa vaikuttaa aika, jossa hän elää, sekä kulttuuri, jossa hän kasvaa. Miesten ”universaali” kokemus maailmasta on eri kuin naisten, koska sukupuoli vaikuttaa siihen, miten maailmassa tulee kohdatuksi.
”Ruotsissa puhutaan progressiivisesta filosofiasta. Että maailma on ainaisessa muutoksessa”, Andersson sanoo. ”Jotkut asiat muuttuvat ja kehittyvät, toki. Asiat näyttävät eriltä eri kulttuureissa. Mutta syvällä sisimmässä, ihmisen ytimessä, on jotain universaalia ja pysyvää. Se kiinnostaa minua – ydin, joka yhdistää.”
Kolumneissaan Andersson kirjoittaa, että ajatuksilla ja ideologioillakin on oltava ydin, jotta niistä voidaan keskustella kriittisesti. Sanojen on tarkoitettava jotain pysyvää.
”Emme voi sanoa, että demokratia tarkoittaa tänään yhtä ja huomenna toista. Jos näin on, demokratialle on keksittävä uusi nimi.”
Vanhoissa kolumneissaan Andersson kirjoittaa, että Ruotsissa on vaikea puhua kriittisesti vaikkapa islamista, koska ”islam on monimutkainen käsite”. Ei, Andersson kirjoittaa, islam on ihmisen keksimä ideologia, jota on voitava kritisoida. Sen sijaan ihmiset voivat olla monimutkaisia ja tulkita uskontoa eri tavoin.
Andersson moittii vasemmistoa kulttuurirelativismista, jossa eri säännöt pätevät eri ihmisryhmiin. Vasemmiston mukaan valkoiset eivät saa mennä globaaliin etelään ”kolonisoimaan” muita kulttuureja. Mutta kun äärioikeisto sanoo, että tänne ei saa tulla muualta ihmisiä ”tuhoamaan” pohjoismaista kulttuuria, sama argumentti ei enää pädekään vaan on rasismia. Äärioikeisto siis omii vasemmiston omat argumentit ja käyttää niitä vasemmistoa vastaan.
Andersson uskoo kaikkien oikeuteen liikkua mihin he haluavat, mutta tuota oikeutta ei pitäisi puoltaa surkein perusteluin.
yksi ajatus nousee toistuvasti esiin Anderssonin tuotantoa lukiessa. Ihmiset toimivat maailmassa, jonka olettavat monimutkaisemmaksi kuin sen tarvitsisi olla. Monimutkaistaminen on osa nykyretoriikkaa, kun omia mielipiteitä ei malteta perustella. Tiedetään etukäteen, mikä on oikea mielipide, muttei osata sanoa, miksi.
”Kolumnin kirjoittaminen on hyvin vaikeaa”, Andersson sanoo. ”Ei ole helppoa muotoilla selkeästi sitä, mitä haluaa sanoa.”
Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä -teoksessa eräs henkilöhahmoista, ohjaaja nimeltä Simone, ajattelee että elämä tapahtuu pienissä yksityiskohdissa. Maailma ei ole kaoottinen, vaan kurinalainen järjestelmä.
Niin ajattelee myös Lena Andersson.
Vaikka itse ajattelisi, että maailma on monimutkainen eikä olisi Anderssonin kanssa kaikesta samaa mieltä, omat mielipiteet on pakko perustella itselleen uudestaan.
Anderssonin lauseet ovat vastaansanomattoman kirkkaita ja selkeitä. Ajatukset niiden takana ovat monimutkaisia, mutta teksti tuntuu lähes yksinkertaiselta. Se johtuu siitä, että ajatuksen paperille saattamiseen on nähty valtavasti vaivaa.
”Elämäntehtäväni on pyrkiä selkeään ajatteluun. Mietin hyvin pitkään, miten lähestyä erilaisia ongelmia. On niin helppo turvautua vanhoihin kliseisiin. Sanoa mitä muutkin aina sanovat ja jatkaa elämäänsä.”
Se näkyy myös Anderssonin kirjoittamisessa. Havainnot maailmasta ovat niin osuvia, että teksti naurattaa lähes joka sivulla.
”Arkkityyppi ja stereotyyppi oli heidän mielestään sama asia.”
”Hän ei ollut kiinnostunut onnesta, mutta sitäkin enemmän häntä kiinnosti kaukokatseinen onnettomuuden välttely.”
”Se mikä uhrataan kohteliaisuudesta on korvattava selkeydellä.”
”He panivat merkille mitä hän ei sanonut ja päättelivät siitä hänen näkökantojaan.”
Andersson kertoo, että käsikirjoitusten editointiprosessit ovat pitkiä. Hän sanoo miettivänsä kirjoittaessaan lukemista. Ei lukijaa, vaan lukemisen kognitiivista prosessia, sitä miltä lukeminen tuntuu, kirjan sävyä ja tunnelmaa.
”En kestä sitä, että kirja on tylsä. Tylsyyttä ei pidä sietää.”
Anderssonista lukemisessa on oltava ilon elementti. Jos kiinnostus hiipuu, Andersson on asiasta heti tietoinen. Jos hän rakastaa tekstiä, hän yrittää katsoa sitä lähemmin ja oppia, mikä siinä viehättää.
Vaikutuksen ovat tehneet esimerkiksi englantilainen kirjailija Graham Greene sekä 1950-luvulla kirjoittanut Pär Rådström. Uusi suosikki on Kurt Vonnegutin Mother Night 1960-luvun alusta.
”Sen tyyli on poikkeuksellinen.”
Andersson pitää myös Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanista ja arvostaa Jane Austenia. Tyyli-inspiraatio tulee kuitenkin toisen maailmansodan jälkeisiltä vuosikymmeniltä.
Anderssonin uusimman teoksen novelleissa henkilöhahmojen elämät kietoutuvat niin saumattomasti toisiinsa, että kokoelma muistuttaa romaania. Hahmot kasvavat moniulotteisiksi, kun heidät tavataan eri tilanteissa useaan kertaan. Tylyltä vaikuttanut hahmo näyttäytyykin ymmärrettävässä valossa.
Esimerkiksi Simone tavataan ensin sivuhahmona Anniesta kertovassa novellissa. Simone vie nuoren Annien miehen. Seuraavassa luvussa asiaa katsotaan Simonen vinkkelistä, ja toiminta vaikuttaa kylmäkiskoisen sijaan rationaaliselta.
”Haluan silti painottaa, että osa kirjan hahmoista on väärässä. Vain osa on oikeassa”, Andersson sanoo ja nauraa.
Heti kirjan alussa tavattava Amanda todennäköisesti tuntuu lukijasta kuin lukijasta kiusankappaleelta. Amanda on aina väärässä.
Hänet tavataan kirjassa uudelleen. Amandasta on tullut rehtori, jolle moraaliposeeraus on kriittistä ajattelua tärkeämpää. Amandan älyttömät säännöt tekevät Venäjältä muuttaneen Olga-opettajan elämästä hankalaa. Amanda on päättänyt, että Olgalla on vaikeuksia sopeutua ruotsalaiseen kouluun, koska hän on tottunut venäläisissä kouluissa sensuuriin ja propagandaan. Amanda ei itse ymmärrä johtavansa kouluaan sensuurilla ja propagandalla.
Kirjan alussa on Anderssonin kirjoittama esipuhe, jonka mukaan teos ei ole romaani eikä novellikokoelma vaan moraliteetti. Siis opettavainen tarina, jollaiset olivat suosittuja erityisesti keskiajalla.
”Minulla oli tarve sanoa jotain kirjan formaatista, koska se on epätavallinen”, Andersson sanoo. ”Esipuhe on vinkki lukijalle. Se auttaa hänet alkuun siinä, mitä kirjassa kannattaa katsoa tai etsiä.”
Kanteen haluttiin taidetta viestittämään, että kyse on fiktiivisestä tekstistä, vaikka nimessä lukeekin ”tutkielma”. Edward Hopperin maalaus naisesta junassa viehätti Anderssonia. Hopperin maalauksissa on tyypillisesti yksinäisiä hahmoja ikkunoiden takana liki akvaarioimaisissa tiloissa.
”Tavallaan maalaus yksinäisestä naisesta ei kuvaa kirjan sisältöä, koska kirjassa naiset ovat jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa.”
Novellien naiset eivät saa elämässä sitä mitä haluavat, koska olettavat asioita sen sijaan, että antaisivat elämän tapahtua itselleen. He eivät kuuntele, mitä muut heille sanovat, vaan tulkitsevat sitä, mikä jätetään sanomatta. Niinpä naiset vaikuttavat onnettomilta. Lopulta he ovat hyvin, hyvin yksin.
Kirjaa ei olisi olemassa ilman metoo-liikettä. Andersson hätkähtää väitettä. Ehkä ei.
”Toisaalta kirjaa ei olisi olemassa ilman viime vuosikymmentä. Se oli radikaali, aktivismiorientoitunut ja mielipiteellinen. Transliike, metoo ja antirasismi hallitsivat yhteiskunnallista keskustelua. Kirja on reflektiota siitä.”
Kärkevä yhteiskunnallinen keskustelija tunnetaan Suomessa metoo-kriitikkona. Oliko metoossa mitään hyvää?
”Kyllä oli”, Andersson sanoo. ”Jos mies on luullut olevansa hyvinkin charmantti ja tullut tietoiseksi omasta epätoivotusta käytöksestään, hyvä. Oman tietoisuuden herääminen on aina positiivista.”
Siitä kuitenkin maksettiin Anderssonin mielestä kova hinta.
”Ongelma metoon suhteen on, että keskustelu käytiin mediassa.”
Journalismi on Anderssonin mukaan liian kömpelö käsittelemään niin herkkiä asioita. Mediassa asiat yksinkertaistuvat ja vaativat otsikoita. Metoo olisi vaatinut monimutkaistamista.
”Metoo olisi pitänyt käsitellä taiteissa: romaaneissa ja fiktioissa”, Andersson sanoo.
Mutta riittääkö fiktio, kun naisten tarinoita hyväksikäytöstä pidetään jo valmiiksi sepityksinä?
”Ehkä ei”, Andersson sanoo. ”Mutta ihmisellä on tapana vähätellä omaa rooliaan muistellessaan vanhoja tapauksia. Ei ole kyse valehtelemisesta, vaan siitä, että niistä jää pois jotain tärkeää.”
Andersson on allerginen massaliikkeille. Hän ottaa esimerkiksi novelliensa Matildan, joka jää metoon ulkopuolelle.
”Jotkut naiset olisivat mieluummin ahdisteltuja kuin eristyksissä. Niillä tarinoilla ei ole metoossa merkitystä.”
Juuri nyt Andersson kiertää Ruotsia uusimman romaaninsa Män och kvinnor kanssa. Ruotsissa kirja on saanut hyvän vastaanoton.
”Se johtuu Esteristä.”
Ester Nilsson on Anderssonin luoma henkilöhahmo, jota koko Ruotsi rakastaa. Älykkään, yksipuolisesta rakkaudesta riutuvan Esterin elämänvaiheet tunnetaan myös Suomessa kirjoista Omavaltaista menettelyä (2014) ja Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015). Niistä ensimmäinen palkittiin ruotsalaisella August-palkinnolla.
Män och kvinnor ilmestyy suomeksi syksyllä 2026. Andersson kertoo, että kirja jää Esterin viimeiseksi.
”En usko, että kirjoitan enää Esteristä.”
Andersson käy puhumassa kirjastaan viitenä iltana viikossa. Aamupäivät hän käyttää jo uuden romaanin kirjoittamiseen.
Mistä se kertoo?
”En yleensä puhu keskeneräisestä työstä, mutta eilen kerroin eräästä kohtauksesta kumppanilleni.”
Se on hyvä merkki. Siitä tietää, että kirja valmistuu. Siksi Andersson uskaltaa paljastaa jo hieman siitä, mitä seuraava teos pitää sisällään.
”Kirja kertoo henkilöstä, joka laittaa lehteen ilmoituksen. Lehti-ilmoituksessa hän kertoo antavansa neuvoja rahaa vastaan. Todella outo lähtökohta romaanille!” Andersson sanoo.
”Ja ihmiset tarvitsevat paljon neuvoja. Kirjan keskushenkilö antaa niitä, mutta kukaan ei noudata neuvoja.”
Anderssonia naurattaa.
”He eivät halua muuttaa mitään elämässään.”
Oikaisu 26.11. kello 10.56: Graham Greene on englantilainen kirjailija, ei yhdysvaltalainen. Män och kvinnor -kirja ilmestyy suomeksi syksyllä 2026, ei keväällä 2026.