Kirjailija, ei parantaja
Colson Whitehead on Yhdysvaltain arvostetuimpia nykykirjailijoita. Hänen romaaninsa käsittelevät mustan väestönosan julmaa historiaa mutta myös yleisemmin elämän toiveikkuutta ja traagisuutta. Tuorein teos Harlem Shuffle on paitsi rikosromaani myös rakkauskirje New Yorkille.
T avallinen heinäkuun aamupäivä Manhattanin East Sidessa. Valkoinen talonmies pesee ruiskulla jalkakäytävää ja hätistelee mustia koululaisia kauemmas. Nuoret eivät tottele, syntyy sanaharkka.
Vihastunut talonmies ruiskuttaa vettä koululaisten päälle ja huutaa rasistisia solvauksia. Koululaiset alkavat heitellä pulloja ja kaataa roskapönttöjä.
Paikalle saapuu vapaapäivää viettävä järjestyspoliisin komisario, mutta ei saa tilannetta hallintaansa. Poliisi menettää malttinsa ja ampuu kuoliaaksi viisitoistavuotiaan mustan pojan.
Uutinen nostattaa Harlemissa mellakan. Liikkeitä ryöstellään, omaisuutta tuhotaan.
Colson Whitehead kuvaa uudessa romaanissaan Harlem Shuffle (suom. Markku Päkkilä, Otava 2022) vuoden 1964 tapahtumia, mutta ne voisivat sijoittua myös nykypäivän Yhdysvaltoihin.
Kuin kohtalon oikusta Minneapolisissa alkoi kuohua samana päivänä, kun Whitehead sai Harlem Shufflen valmiiksi.
Väkijoukot kerääntyivät kaduille protestoimaan valkoisen poliisin tukehduttaman George Floydin kuolemaa. Rauhanomaisiksi tarkoitetut mielenosoitukset paisuivat väkivaltaiseksi kaaokseksi.
Suuttumuksen keskellä velloi sama kysymys, jonka musta baarimikko esittää Whiteheadin romaanissa: ”Ai joutuuko valkoinen poliisi vankilaan mustan pojan tappamisesta? Ennemmin minä uskon hammaskeijuun.”
Floydin tappanut poliisi sai lopulta pitkän vankeustuomion, toisin kuin viisitoistavuotiaan pojan Harlemissa ampunut poliisi. Toisaalta viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana lainvalvojat ovat monet kerrat päässeet pälkähästä otettuaan hengiltä mustan.
”On masentavaa, että näitä kamalia asioita tapahtuu yhä uudelleen”, Whitehead sanoo.
Colson Whitehead myöntää suhtautuvansa ihmisluontoon varsin pessimistisesti. Vaikka orjuus ja rotuerottelu ovat jääneet menneisyyteen, niiden synkät varjot ulottuvat nykypäivään. Rasismi pesii syvällä yhdysvaltalaisen yhteiskunnan rakenteissa.
Kun Barack Obama valittiin vuonna 2008 ensimmäisenä mustana Yhdysvaltain presidentiksi, toiveet olivat korkealla. Whiteheadkin uskoi edistykselliseen harppaukseen amerikkalaisessa politiikassa.
Vastareaktio tuli kahdeksan vuotta myöhemmin. Donald Trump pääsi myrkyllisellä vaalikampanjallaan Valkoiseen taloon. Kirjailija Ta-Nehisi Coates nimitti entistä tosi-tv-tähteä ”ensimmäiseksi valkoiseksi presidentiksi”, koska hän edusti Obaman täydellistä negaatiota.
Nyt Yhdysvallat on jakautunut kahteen vihamieliseen leiriin, joista toinen pelkää Trumpin palaavan presidentiksi vuonna 2024 ja toinen uskoo hänen valheeseensa vuoden 2020 vaalien ryöstöstä.
”Viha on voimistunut, rasismi on voimistunut. Eikä tämä koske pelkästään Yhdysvaltoja, vaan monet Euroopan maatkin ovat kallistuneet kohti oikeistoradikalismia ja jopa fasismia. Tämä on todellinen aikamme sairaus”, Whitehead sanoo.
Hän antaa haastattelun helsinkiläisessä hotellissa samana päivänä, kun Suomi on päättänyt hakea Natoon. Uutisnarkkina Whitehead on seurannut Ukrainan sotaa ja ymmärtää sen herättämän turvattomuuden.
”Ukrainan tapahtumat ovat täysin turhaa pahuutta. Ne järkyttävät, mutta eivät valitettavasti yllätä. Taas historia toistaa itseään.”
Nyt 53-vuotias Whitehead teki suuren läpimurtonsa vuonna 2016 romaanillaan Maanalainen rautatie (suom. Markku Päkkilä, Otava 2021).
Puuvillaplantaasilta pakenevasta orjasta kertova teos myi Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta ja sai kaksi suurta kirjallisuuspalkintoa, Pulitzerin ja National Book Awardin. Maailmalle se on levinnyt kymmeninä käännöksinä.
Innostuneimmat kriitikot näkivät Maanalaisessa rautatiessä tulevan klassikon ja vertasivat sitä Nobel-kirjailija Toni Morrisonin teokseen Minun kansani, minun rakkaani (suom. Kaarina Sonck, Tammi 1988).
Rinnastukset afroamerikkalaisen proosan suurnimeen saivat Whiteheadin hämilleen. Hän ihaili Morrisonia niin, ettei uskaltanut lähteä tämän kanssa kahville saatuaan kutsun vuonna 2008.
”En kokenut olevani kutsun arvoinen. Miksi minun kaltaiseni jamppa olisi hengaillut Toni Morrisonin kanssa? Kun myöhemmin tapasimme eri tilaisuuksissa, hän jutteli aina mukavasti ja kannustavasti”, Whitehead sanoo.
Pitkällä urallaan Morrison sai aseman mustan väestön äänitorvena. Whitehead ei haikaile samanlaiseksi hahmoksi, vaan pysyttelee mieluummin tavallisena prosaistina. Sen, minkä hän kokee tarpeelliseksi sanoa rotukysymyksistä, hän sanoo mieluiten romaaneissaan.
Maanalaisen rautatien nimi viittaa salaisista kulkureiteistä ja turvataloista muodostuneeseen verkostoon, jota pitkin etelävaltioiden orjat pakenivat pohjoiseen.
Vuoden 2002 tienoilla Whitehead sai ajatuksen kirjoittaa reaalifantasia, jossa vertauskuvallinen rautatie muuttuu oikeaksi rautatieksi. Vielä silloin hän ei kokenut itseään riittävän kypsäksi toteuttamaan ideaa, joten se jäi hautumaan yli kymmeneksi vuodeksi.
Kun Whitehead viimein päätti tarttua työhön, hän kävi läpi suuret määrät mustien historiaa käsittelevää lähdemateriaalia. Erityisen arvokkaita olivat oikeiden orjien kokemuksista koostetut tekstit.
Whitehead ei halunnut luoda puuvillaplantaasin elämänmenosta Hollywood-tyyppistä kiiltokuvaa, jossa orjat ovat jaloja ja kilttejä. Tavoitteena oli rakentaa henkilöhahmoja, joista lukija aistii, kuinka jatkuva väkivalta rikkoo sisältä ja kovettaa ulkoa.
”Vaikka kirjallisuuden ei pidä olla didaktista, minulle oli tärkeää antaa orjien todellisuudesta historiallisesti todenmukainen kuva”, Whitehead sanoo.
Maanalainen rautatie on julmuuksien ja raakuuksien kyllästämä kirja, mutta ei mässäile niillä, vaan kytkee ne historiallisiin yhteyksiinsä, osaksi laajempaa kuviota, jossa vahvat alistavat heikkoja.
”Maanalaisen rautatien kirjoittaminen ei ollut henkilökohtaisella tasolla kovin tuskallista, koska olin käynyt tunnetasolla asiat lävitse jo pohjatöitä tehdessäni”, Whitehead sanoo.
Tuskallisempaa oli läpimurtoteosta seuranneen Nickelin poikien (suom. Markku Päkkilä, Otava 2020) kirjoittaminen. Sekin käsittelee Yhdysvaltain historian pimeitä puolia.
Tapahtumat sijoittuvat rotusortolakien aikaiseen 1960-luvun Floridaan. Martin Luther Kingiä ihaileva Elwood joutuu onnettoman sattuman vuoksi Nickelin koulukotiin, jossa henkilökunta alistaa, pahoinpitelee ja jopa tappaa mustia poikia.
Whitehead otti romaaniinsa vaikutteita Floridassa oikeasti toimineesta Dozierin poikakoulusta, jonka alueelta löytyi 55 pojan joukkohauta. Hän kuuli tapauksesta kesällä 2014 ja järkyttyi tajutessaan, että samanlaisia paikkoja täytyy olla Yhdysvalloissa enemmänkin.
Hautalöytö ei herättänyt sen suurempaa yhteiskunnallista keskustelua, vaan hävisi uutisvirrasta ajankohtaisempien aiheiden tieltä.
Vaikka Nickelin pojat kuvaa sysimustaa maailmaa, se sisältää valon pilkahduksia. Pojat eivät jää passiivisiksi järjestelmän uhreiksi, vaan löytävät elämän pieniä iloja ja haaveilevat paremmasta huomisesta.
Whitehead kuvaa pakahduttavan tarkasti sitä, kuinka toiveikkuus ja traagisuus kulkevat kylki kyljessä. Nickelin pojat toi hänelle toisen peräkkäisen Pulitzer-palkinnon.
Kun kirja valmistui, Yhdysvalloissa vietettiin itsenäisyyspäivän juhlallisuuksia. Whitehead laittoi grillin kuumenemaan ja yritti ottaa rennosti, mutta kirjoitusurakan henkisistä rasituksista palautuminen vei lopulta kuusi viikkoa. Ne Whitehead kulutti pelaamalla videopelejä.
”Olin Nickelin poikia kirjoittaessani pari viimeistä viikkoa todella masentunut. Romaanin henkilöt olivat itse keksimiäni, mutta en voinut olla ajattelematta, että keskuudessamme elää ihmisiä, jotka ovat kokeneet sellaisia kärsimyksiä kuin romaanissani kuvailen.”
Kysymys siitä, voiko kirjallisuus hyvittää tai sovittaa tosielämän vääryyksiä, saa Whiteheadilta ehdottoman kieltävän vastauksen.
Kirjailijat eivät ole parantajia. He eivät voi muuttaa menneisyyttä, korkeintaan he voivat auttaa eläytymään historiaan, ymmärtämään sitä ihmisen tasolta.
Brittilaulaja Morrissey on sanonut, että hänellä ei ollut elämässään todellisia vaihtoehtoja, ainoastaan musiikki tai vankila. Whitehead tunnustaa hersyvän naurun kera suhtautuvansa kirjoittamiseen samalla tavalla.
”Ajatus tavallisesta työstä tuntuu kammottavalta. Mikään muu kuin kirjoittaminen ei saa minua tuntemaan itseäni kokonaiseksi.”
Whitehead varttui Manhattanilla keskiluokkaisessa kodissa. Hänen isänsä oli sukunsa ensimmäinen yliopistokoulutuksen saanut ja pyöritti ylimmän johdon rekrytointiin erikoistunutta yritystä.
Teini-ikäisenä Whitehead viihtyi omissa oloissaan, kun kaverit leikkivät Central Parkissa. Hän luki sarjakuvia sekä kauhu- ja tieteiskirjallisuutta. Haaveena oli kirjoittaa aikuisena ihmissusista ja vampyyreistä.
Vanhemmat eivät olleet poikansa kirjallisista suunnitelmista innoissaan, mutta eivät niitä varsinaisesti tuominneetkaan. He toivoivat hänestä periamerikkalaiseen tapaan juristia tai lääkäriä, mutta Whitehead ryhtyi opintojensa jälkeen kirjoittamaan lehtijuttuja vasemmistohenkiseen Village Voiceen.
”Toimittajan töiden ohessa tein ensimmäisen romaanikäsikirjoitukseni, mutta parikymmentä kustantajaa hylkäsi sen. Se oli totinen paikka. Piti miettiä, kannattaako jatkaa kirjallisten haaveiden tavoittelua. Onneksi jatkoin.”
Whiteheadin esikoisromaani The Intuitionist ilmestyi vuonna 1999 ja sai hyvän vastaanoton. Yhdysvaltain arvostetuimpiin prosaisteihin lukeutunut John Updike näki Whiteheadissa nousevan tähden. Viimeistään siinä vaiheessa vanhemmat luopuivat toivosta, että poika tulisi järkiinsä ja porvarillistuisi.
Tänä vuonna suomeksi ilmestynyt rikoskertomus Harlem Shuffle on Whiteheadin kahdeksas romaani. Hänen monipuolisuuttaan kuvastaa se, että aiempi tuotanto sisältää historiallisen fiktion lisäksi postmodernistiseen taideproosaan liippaavat The Instuitionistin ja Balladin John Henrystä (suom. Markku Päkkilä, Otava 2002), aikalaissatiirin Apex Hides the Hurt, autofiktiivisen Sag Harbourin ja zombiromaanin Zone One.
Ensi vuonna ilmestyy jatko-osa Harlem Shufflelle. Whitehead halusi kirjoittaa sen, koska mieltyi tarinan keskushenkilöön, vuoroin lain oikealla ja väärällä puolella kulkevaan huonekalukauppiaaseen Ray Carneyyn. Harlem Shufflen tavoin jatko-osa on yhtä paljon ajan, miljöön ja ihmisten kuvausta kuin perinteistä rikosjuonen punomista.
Maanalaisesta rautatiestä alkanut menestys ei ole muuttanut Whiteheadia kirjoittajana. Elävän hengen puhaltaminen lauseisiin tuntuu hänestä yhtä työläältä kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Viikossa pitää syntyä valmista tekstiä kahdeksan liuskaa, aivan kuten ennen läpimurtoa. Pulitzer-palkinnoilla ei saa tippaakaan helpotusta.
”Kirjoittaminen on usein kamalaa, mutta sitten on niitä mahtavia iltapäiviä, jolloin keksii täsmälleen oikean lauseen ja tarina nytkähtää eteenpäin.”
Usko fiktion tekemiseen on rakoillut Whiteheadilla vain syyskuussa 2001, kun islamistiterroristit iskivät matkustajalentokoneilla World Trade Centeriin ja Pentagoniin.
Silloin hän laittoi tekeillä olevan romaanikäsikirjoituksen sivuun, koska sen kirjoittaminen tuntui surun ja järkytyksen keskellä typerältä. Hän aloitti New Yorkia käsittelevän esseeteoksen, joka ilmestyi vuonna 2003 nimellä The Colossus of New York.
”Viime vuodet ovat olleet rankkoja Trumpin ja koronapandemian kanssa, mutta se ei ole vaikuttanut fiktion tekemiseen. Työ on minulle turvapaikka turvattomassa maailmassa.”
Kustannusyhtiö Otava ja Suomen Kuvalehden kustantaja Otavamedia ovat molemmat osa Otava-konsernia.