Antisankaritoimittaja

Matti Kuusela ei oikein enää tiedä mitä vastaisi. Hän istuu pääsiäismaanantaina Tampereen korkeimman hotellin aulassa ja vaikuttaa väsyneeltä. Samat kysymykset on kysytty niin monta kertaa.

”En ymmärrä mitä sanoisin. Jos minua ei uskota, niin on aika mahdoton sitten niinkun…”

”Ja jos ruvetaan väittämään että olen keksinyt… Ei minulla ole mitään mahkuja puolustautua, se on täysin mahdotonta.”

Joka kerta Kuusela on vastannut samoin. Niin hän tekee nytkin.

”En ole koskaan kenenkään haastateltavan sanomisia muunnellut. En ole koskaan sitä tehnyt. Se on perustavaa laatua oleva kysymys.”

Mutta kyse ei ole haastateltavien sanojen muuntelemisesta. Kyse on haastateltavien keksimisestä. Tätä Kuusela ei tunnu haluavan ymmärtää.

Hän yrittää selittää vielä kerran.

Puolitoista viikkoa aiemmin Kuusela julkaisi elämäkerran Journalisti – Toisenlainen toimittaja. Hän oli tarjonnut sitä pienelle sastamalalaiselle kustantamolle, jotta voisi kirjoittaa vapaasti, niin saatesanoissa kerrotaan.

Kirja arvioitiin Aamulehdessä ennakkoon. ”Aamulehden historian tunnetuimpiin toimittajiin kuuluva Matti Kuusela”, otsikko kertoi.

Arviossa ei kiinnitetty huomiota siihen, mikä muualla Aamulehden toimituksessa huomattiin. Kuusela kertoi keksineensä kolmeen lehtijuttuunsa kohtauksia.

Yksi oli Bakusta Pekingiin -nimisessä juttusarjassa vuodelta 2006. Muistelmissaan Kuusela kirjoitti sanoneensa Uzbekistanissa kuvaajalle: ”Kuvaa sinä kaikenlaisia autoja, minä keksin niille tarinat.”

Toinen koski runoilija Eeva-Liisa Mannerin tapaamista. Kuusela kirjoitti, ettei oikeasti ollut koskaan keskustellut Mannerin kanssa, vaikka oli kirjoittanut niin muistojuttuun vuonna 2021, kun Mannerin syntymästä tuli sata vuotta.

Kolmas tapaus selviää kirjassa näin. Kuusela lukee omaa lehtijuttuaan vuodelta 2008. Se kertoo retkestä Pyhäjärvelle. Kuusela oli kirjoittanut juttuun, kuinka oli sullonut retkireppuunsa ruotsalaisen Per-Olov Ekelöfin (1946–2006) romaanin Venemies, jossa kirjailija muuttuu pikkuhiljaa veneeksi.

”Mielenkiintoista”, Kuusela kirjoittaa muistelmissaan. ”Olen täysin unohtanut lukeneeni joskus tämän Ekelöfin kiinnostavalta vaikuttavan kirjan.” Hän ei löydä netistä tietoja kirjailijasta, kunnes tajuaa: ”Olen keksinyt sekä Ekelöfin että koko kirjan omasta päästäni.”

Sitten hän selittää:

”Minulla oli joskus nuorempana tapana käyttää vähän mielikuvitusta ja huvitusta ja sujauttaa asiallisen jutun sisään hyväntahtoista fiktiota.” (Hän oli 52-vuotias, kun juttu julkaistiin.)

Aamulehti reagoi heti. Päivä muistelmien julkaisemisen jälkeen se ilmoitti poistavansa miltei kaikki Kuuselan jutut nettiarkistostaan. Yhteensä 551 juttua. Päätoimittaja Sanna Keskinen sanoi, että lehti selvittää systemaattisesti niiden aitoutta.

Syntyi hirveä haloo.

Miten tämä oli mahdollista? Tiedettiinkö toimituksessa Kuuselan sepitteistä? Miten käy journalismin uskottavuudelle? Entä kaikki ne toimittajat, jotka näkevät vaivaa haastateltavien etsimiseen? Miten nyt voi puolustautua valeuutisia vastaan? Deep fake -videoita vastaan? Kuka on vastuussa?

Koko alan kerrottiin olevan ravisteltu, järkyttynyt ja surullinen.

Aamulehden kriisitunnelmat arvioitiin niin lamaantuneiksi, että toimittajien työkyvystä pyydettiin kommenttia. ”Toimituksessa työt jatkuvat normaalisti”, päätoimittaja Keskinen rauhoitteli STT:lle.

Medioiden päätoimittajat kiiruhtivat julistamaan yhdestä suusta, että sepite ei kuulu journalismiin. Sille ei kerta kaikkiaan ole sijaa.

Aamulehden entisiä päätoimittajia tentattiin. He puolustivat Kuuselaa. Matti Apunen, Ylen hallituksen nykyinen puheenjohtaja, painotti kontekstia, journalismin monimuotoisuutta ja Kuuselan ”erityislaatuista featurekirjoittamista”.

Jouko Jokinen, Ylen vastaava päätoimittaja, oli raivokkaampi. Hän kierteli sosiaalisessa mediassa penäämässä, tunsivatko arvostelijat Kuuselan koko tuotannon. Hänestä lukijalle oli täysin selvää, että Kuuselan esittelemät kohtaukset olivat fiktiota.

”Kyllä sepitekin voi toimia oikein hyvin”, Jokinen sanoi Helsingin Sanomille.

Tämän jälkeen Aamulehden kriisi laajeni Ylen kriisiksi.

Poliitikoista koostuva Ylen hallintoneuvoston työvaliokunta, Jokinen ja muu Ylen johto kokoontuivat kuulemiseen.

Jokinen joutui nöyrtymään.

”Totta kai on virhe sanoa noin”, hän sanoi kokouksen jälkeen. ”Kuvasin oman kokemukseni, mutta ilman muuta olisi pitänyt sanoa, että tämmöisessä sisällössä pitää kertoa lukijoille, että se on kuviteltua.”

Jokisen ja Apusen aikaan, 2000- ja 2010-luvuilla, Aamulehdessä korostettiin tarinallisuutta. Se oli samanlainen ihmelääke kuin video myöhemmin ja tekoäly nykyään.

Kuusela oli taitava kirjoittaja. Hän oli aloittanut 1980-luvun alussa urheilutoimittajana, siirtynyt myöhemmin kulttuuritoimitukseen ja sunnuntaisivuille. Keväällä 2020 hän jäi eläkkeelle mutta jatkoi silti kirjoittamista.

Pitkiä reportaasimatkoja hän teki kaiken aikaa. Vuonna 1997 Etiopiaan, 2000-luvun alkuvuosina Afganistaniin ja Irakiin, 2005 Länsi-Afrikkaan, 2006 mantereen poikki Pekingiin.

Matkoilla oli usein jokin missio. Viedä lasten kirjeitä Afganistaniin, Pyhäjärven vettä Kukunoriin. Kuusela esiintyi ujona kansanmiehenä, joka oli aina pienempien puolella. Hän sanoo mielellään, ettei haastatellut kaupunginjohtajia vaan kulmakuppiloiden kanta-asiakkaita. Hän ei kuitenkaan varonut esittelemästä jutuissa omaa sivistyneisyyttään ja lukeneisuuttaan.

Kuusela on kertonut, että kulki reportaasimatkoillaan aina mahdollisimman vaivalloisesti. Junalla, jokilaivalla, pyörällä. Sillä tavalla jutuntekoon tuli ”kitkaa”, omakohtaista kärsimystä, joka ehkä johti koskettavaan juttuun.

Jutuista tuli lukuisia palkintoja. Valtion tiedonjulkistamispalkinto, tutkivan journalismin Lumilapio, Vuoden paras sanomalehtijuttu, Bonnierin suuri journalistipalkinto.

Kuusela sai Aamulehdessä erikoisaseman.

Tavallista toimittajan työtä hänet pantiin tekemään ”jokin määrä”, ja sen vastapainoksi hän sai toteuttaa omaperäisiä ideoitaan, sanoo Matti Posio, joka oli Aamulehden ulkomaantoimittaja ja sunnuntaisivujen tuottaja. Posio käsittelikin joitain Kuuselan tekstejä.

”Hänellä oli aloitteellisuutta ehdottaa näitä reportaasimatkoja, ja ne olivat lukijoiden suuressa suosiossa.”

Muutkin toimittajat toki tekivät ulkomaankeikkoja, mutta Kuuselan matkat ”saivat aina suuren petauksen”, Posio sanoo.

Kuuselan jutuille kannatti varata lehdessä hyvä paikka, sanoo Sari Passaro, entinen uutispäällikkö.

”Ne olivat luettuja juttuja. Minusta hänellä oli erikoisasema ansiosta.”

Jokisen jälkeen vastaavaksi päätoimittajaksi noussut Jussi Tuulensuu on samaa mieltä. Hän toimii nykyään liikkeenjohdon konsulttina.

”Kuusela oli paljon reissussa, mutta on sanottava, että hän oli niitä harvoja toimittajia, joilla oli reportaasi-ideoita. Kyllä se liikkumavara oli ihan suhteessa tulokseen.”

Jossain vaiheessa juttuja alettiin markkinoida tekijän nimellä. Kun kyseessä oli Kuuselan juttu, se haluttiin kertoa lukijoille jo otsikossa. Ei paperilehdessä mutta verkkosivuilla.

Kuuselan jutut kävivät läpi saman toimitusprosessin kuin muidenkin toimittajien jutut. Vuorossa oleva tuottaja tai päällikkö editoi tekstit, Passaro sanoo.

”Ei hän ainakaan minulle koskaan sanonut, ettei juttuja saisi käsitellä tai niiden näkökulmasta keskustella. Ja kyllä hänen maneerejaan poistettiinkin. ’No niin’ oli yksi maneeri.”

”Mutta siihen, että jotain olisi keksitty, on editorin aika mahdoton puuttua. Semmoinen ei välttämättä tule mieleenkään.”

Toimituksessa ei yleisesti tiedetty, että teksteissä saattaisi olla keksittyjä asioita, Passaro sanoo.

”Ei, missään nimessä ei. Tällaisesta ei koskaan puhuttu.”

Valokuvaaja Rami Hanafi kävi Kuuselan kanssa Pakistanissa ja lukuisilla arkisemmilla juttukeikoilla, muttei koskaan lukenut lehdestä eri asiaa kuin mitä oli paikan päällä todistanut. Monet muut Kuuselan kanssa matkustaneet kuvaajat ovat jo kuolleet.

Kuuselan fiktioon liukuva tyyli saattoi olla selvää Jokiselle ja Apuselle, mutta ei enää Tuulensuulle, niin hän sanoo.

”Jos olisi ollut epäilys siitä, että jutuissa on sepitettä, tietenkin ne olisivat jääneet julkaisematta”, Tuulensuu sanoo.

”Kaikki perustuu siihen, että jutut ovat totta. Siinä ei ole yhtään mitään epäselvää.”

Keskustelu sepittämisestä sai valtavat mittasuhteet.

Tällaista oli kyllä tullut esiin ennenkin. Helsingin Sanomien kriitikko Seppo Heikinheimo oli aikanaan torkkunut konsertissa ja arvioinut väärän teoksen, kun ei ollut huomannut viime hetken ohjelmistomuutosta. Siitä kerrotaan toimittaja Aarno Laitisen esseekirjassa Narrigalleria.

HS:n sunnuntaisivuilla työskennellyt Sakari Määttänen taas muisteli vuonna 1989, miten oli herännyt parikymmentä vuotta aiemmin Jimi Hendrixin kitaransoittoon Woodstockissa, vaikka oli tosiasiassa juuttunut liikenneruuhkaan keikan ajaksi.

Jari Sarasvuo kirjoitti vuonna 1989 Suomen Kuvalehteen reportaasin Helsingin yöstä ja kuvaili tekstissä, kuinka hänet ja valokuvaaja pahoinpideltiin. Myöhemmin on epäilty, ettei tätä oikeasti tapahtunut. Pahoinpitely on totta, mutta yksityiskohdissa ”on saattanut sittenkin kynä viedä kertojaa”, Sarasvuo sanoo nyt jutun luettuaan.

”On mahdollista, että olen maustanut tarinaani hieman liian ’elokuvallisilla’ repliikeillä ja kohtauksella.”

Mutta hän ei ole varma, jutusta on niin kauan.

Esimerkit ovat vanhoja, sillä tällaiset asiat tapaavat tulla esiin jälkeenpäin, jos koskaan. Kuuselankin tapauksessa kehuttiin Aamulehden toimivaa ”omavalvontaa”, vaikka Kuusela oli kertonut asiasta itse.

Uusimmassa sepitekeskustelussa kaikki tuntuivat puhuvan eri asioista. Kuka uutisista, kuka internetin vaikutuksesta, kuka omasta erinomaisuudestaan.

Lopputulemaksi muodostui jonkinlainen yksimielisyys siitä, että onneksi nämä kuuseloiden ajat olivat ohi. Sankaritoimittajien, jotka tulivat ja menivät miten lystäsivät.

”Jos rumasti sanoo, Kuuselan keissi on vanhan maailman jäänne”, Tampereen journalistiikan apulaisprofessori Heikki Heikkilä sanoi Ylelle.

”Ajat ovat muuttuneet. Jos totuus ja sepite on joskus hyväksytty samassa paketissa, se aika on viimeistään nyt ohi”, Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja Riikka Räisänen kirjoitti.

Keskustelu vinksahti niin, että yhtäkkiä olikin vanhanaikaista ja tunkkaista lähettää toimittajia ulkomaille, saati sallia heidän kirjoittaa omista, erikoisemmista ideoistaan.

Ei se varmaankaan ollut tarkoitus.

Ehkä sankaritoimittajilla, haukkumasanana, tarkoitetaan rivien välissä toimittajia, jotka kirjoittavat minämuodossa. Sellaisia, jotka luovat itsestään muistettavia hahmoja, elävät juttuprosessiensa ulkopuolella.

Se on suomalaisittain ärsyttävää itsekorostusta ja on aina herättänyt kollegoissa närkästystä. Miksi tuo saa mennä Timbuktuun horisemaan itsestään, kun minä joudun kääntämään toimituksessa uutistoimistojen sähkeitä?

Ja Matti Kuusela totta tosiaan kirjoitti itsestään.

Tarinallisuus ei tietenkään ollut mikään Aamulehden keksintö.

Feature, kuten sitä kunnollisen suomennoksen puutteessa kutsutaan, tarkoittaa artikkeleita, joissa on tarinallisia elementtejä. Ku­vauksia, kohtauksia, repliikkejä.

Suomalaisessa aikakauslehtijournalismissa on erilaisia perinteitä sellaiselle kirjoittamiselle.

On tempausjournalismi, jonka Apu-lehti aloitti 1950-luvulla. Eräänlainen kotikutoinen gonzo, jossa toimittajat kokeilivat varastaa tavaratalosta, pestautua piiaksi ja hypätä laskuvarjolla. Kuuluisin lienee Matti Jämsän artikkeli, jossa hänet haudattiin elävältä 50 tunniksi.

On myös asiallisempi linja, alun perin Viikkosanomien edustama, jossa esimerkiksi toimittaja Simopekka Nortamo kuvaili kirjallisin sanankääntein työttömien arkea ja J. K. Paasikiven hautajaisia.

Missään lehtitalossa tai feature-kirjoittamisen lajityypissä ei kuitenkaan ole ollut koskaan linjana, että juttuihin voi keksiä asioita ilman, että se on selvää lukijoille. Ei ennen, ”sankaritoimittaja-aikana”, eikä myöhemmin.

Nortamo päätyi 1980-luvulla perustamaan Kuukausiliitettä, jonka jutuissa tärkeää oli sisällön lisäksi muoto.

Varsinainen feature, sellaisena kuin se amerikkalaisittain ymmärretään, matkittiin pikkuhiljaa ulkomaisista lehdistä.

Yhdysvalloissa 1960-luvulla alkanut new journalism pyrki elämyksellisyyden kautta eroon uutisjournalismin objektiivisuusharhasta. Ajatus oli, että uutiskielellä ja faktoilla ei pysty kertomaan kaikkea. Piti näyttää, ei selittää.

Sellaista perinnettä edustivat myöhemmin esimerkiksi Nyt-liite, City-­lehti ja Image (Matti Apunen oli Imagen päätoimittaja 1997–1998). Niissä kokeiltiin erilaisia kerronnan muotoja. Luotettiin lukutaitoon ihan eri tavalla kuin nykyään.

Uusia keinoja pidettiin hienoina ja kansainvälisinä. Tuskin Kuukausiliitteen Eeva-Kaarina Aronen ajatteli valehtelevansa lukijoille, kun hän yhdisteli vuonna 2006 usean eri henkilön tarinoista yhden, keksityn henkilön. Tarkoitus oli varmaankin vain tehdä mahdollisimman hyvä teksti mahdollisimman muodikkain metodein. Englanniksi ratkaisua kutsutaan composite characteriksi, synteesihahmoksi.

Tampereella kokeileva julkaisu oli Valo-liite. Se perustettiin Aamulehden kylkeen vuonna 2004. Kuusela kirjoitti siihen. Hän käsitteli esimerkiksi unettomuutta siten, että jaaritteli niin loputtomasti omista unistaan, että unettominkin saattoi nukahtaa kesken tekstin.

Matti Kuusela kaivaa Torni-hotellin aulassa repustaan Aamulehden erikoispainoksen. Liitteen vuodelta 2006. Se on 48-sivuinen, vähän jo kellastunut. Omistettu kokonaan Kuuselan ja valokuvaaja Raine Lehtorannan 14 000 kilometriä pitkälle reportaasimatkalle Bakusta Pekingiin.

Ensimmäisellä sisäsivulla päätoimittaja Apunen kirjoittaa liitteen olevan erityinen lahja lukijoille. Muistutus, että maailma tarvitsee reporttereita, ”jotka ovat valmiita lähtemään sinne minne kaikki eivät voi mennä”.

Kuusela kääntää sivulle 22. Siellä on osa VII, kertomus uzbekistanilaisesta liikenneympyrästä. Yksi kolmesta jutusta, joihin Kuusela on kertonut keksineensä kohtauksen.

Kirjoittaessaan hän koki, ettei johda lukijaa mitenkään harhaan. Lukuohje on selvä.

”Se yksi lause on tässä näin.”

Kuusela lukee ääneen.

”Mikäs siinä, kuvataan ja kuunnellaan sitten autoja; poseeraavia autoja, kiihdyttäviä autoja, savuttavia autoja, seuraavaan risteykseen hajoavia autoja – aitoja neuvostoautoja.”

Seuraa kuvauksia autoista, niiden malleista ja kyytiläisistä. Anatoli Kortshukista, kuuden lapsen isästä, joka on kätellyt Brezneviä. Sähköasentaja Olegista ja hitsaaja Vitalista, jotka hakevat sohvaa Olegin uuteen asuntoon. Vanhasta pariskunnasta Nataliasta ja Sergeistä ja heidän koirastaan Bimistä.

Juttu loppuu Ladan ja aasin keskusteluun.

”En sano tässä, että olisin haastatellut näitä ihmisiä. Minä kuuntelen, mitä autot kertovat ja keitä niillä on kyydissä. En ole keksinyt haastateltaville mitään sanottavaa. Olen kuvitellut autojen kertovan, mihin ne on menossa.”

Koko Bakusta Pekingiin -reportaasi tehtiin niin, että Kuusela ja Lehtoranta lähettivät jutut paikan päältä satelliittipuhelimella ennen kuin jatkoivat matkaa. Tarkoitus oli, että lukija voi jännittää suhteellisen reaaliaikaisesti, pääsevätkö he seuraavaan paikkaan.

”Siinä ei semmoiseen tarkkaan editointiin ja muiden ihmisten kanssa tsekkaamiseen ollut mitään mahdollisuutta”, Kuusela sanoo.

”Varmasti, jos olisin lukenut jutun useamman kerran ennen lähettämistä, olisin huomannut, että ’kuunnellaan autoja’…”

”Että siitä ei kaikille ehkä käy ilmi.”

Eeva-Liisa Manner -juttua Kuusela kuvaa runodialogiksi. Jutussa hän kulkee Mannerin tuotannon kanssa runoilijalle tärkeissä tamperelaispaikoissa. Alussa hän muistelee nuoruusaikaista keskusteluaan Mannerin kanssa:

”Olin kuvitellut, että runonne ovat kirkkainta, kauneinta ja surullisinta maailmassa. Mutta olin väärässä. Teidän silmänne ovat vielä kauniimmat, kirkkaammat ja surullisemmat.”

Manner hymähtää ja kysyy:

”Kuulehan sie poika, oletko nähnyt oranssiharjaisen hevosen juovan vettä varjoisesta lähteestä?”

”Sitten et tiedä mitään kauneudesta, kirkkaudesta ja surusta.”

Kuusela ei koe, että keksitty keskustelu olisi loukannut Manneria tai hyvää lehtimiestapaa.

”Se oli vain semmoinen epäonnistunut keino yrittää kuvata kunnioitustani Manneria kohtaan.”

Ja sitten se Pyhäjärven veneretki ja reppuun keksitty kirja.

”Siinä kirjailijan kädet muuttuvat airoiksi. Minusta se on ihan selkeä viesti lukijoille, siitä on turha edes keskustella.”

Mutta Kuusela luuli itsekin, juttua myöhemmin lukiessaan, kirjaa ja kirjailijaa todellisiksi. Niin hän kertoo muistelmissaan.

Kuusela naurahtaa.

”Kunnes luin, että käsi muuttuu airoksi.”

Kuusela ei katso huijanneensa lukijoita, ei missään tapauksessa ainakaan tahallaan. Tätä hän yrittää selittää. Kirjalliset keinot ovat saattaneet olla epäonnistuneita tai olettaneet liikaa lukijoilta, mutta niiden tarkoitus ei ole ollut väittää fiktiota faktaksi.

Kyse ei ole samasta asiasta kuin Heikinheimo arvioimassa väärää sävellystä.

Myllytys on tuntunut kohtuuttomalta siksikin, miltä media ny­kyään näyttää. Toimituksissa on koko ajan vähemmän aikaa tehdä perustason uutistyötäkään kunnolla. Jutut otsikoidaan mahdollisimman myyvästi, oli sisältö mitä tahansa, ja työn laatua arvioidaan lähes pelkästään lukujen perusteella. Onko sekään lukija kannalta ihan rehellistä?

”Silloin, kun Aamulehden toimitukseen tuli iso näyttö, missä pyöri numeroita siitä, kuinka moni lukee mitäkin juttua, tajusin, että journalismi on menetetty”, Kuusela sanoo.

”Mutta kukaan päällikkö ei mieti hetkeäkään, mitä siitä seuraa. Lopputulos on ihan mahdoton.”

Kuuselaa huolettaa, että jupakka vie rohkeutta kirjoittaa ja julkaista omaperäistä journalismia.

”Ainoa, mikä voi pitää sanomalehdet ja aikakauslehdet elossa, on hyvä, pitkä, kiinnostava kirjoittaminen, ei mikään muu”, Kuusela sanoo.

”Jos sitä ruvetaan jotenkin suitsimaan ja empimään, että voiko tällaista tehdä, se on kauhea seuraus tästä kohusta.”

Kuuselan juttuja käy parhaillaan läpi Aamulehden nimeämä selvityshenkilö. Hän on tutkija Maria Lassila-Merisalo.

Ensi vaiheessa hän erottelee jutut, jotka ”voidaan ihan rauhassa julkaista uudestaan”, päätoimittaja Sanna Keskinen sanoo. Sellaisia ovat muun muassa teatteriarviot ja tekstit, joissa on ”selkeä fiktiivinen viitekehys”.

Jäljelle jäävät tutkitaan tarkemmin. Niiden luotettavuutta arvioidaan haastatteluiden ja sisältöanalyysin avulla.

On mahdollista, että Kuusela on mukana työssä.

Sanna Keskinen sanoo, että ongelmallisia juttuja on enemmän kuin Kuuselan mainitsemat kolme. Kuinka monta, sitä hän ei kerro.

”On selkeää todistusaineistoa siitä, että siellä on keksittyä joukossa.”

Hän ei tarkoita kielikuvia vaan esimerkiksi keksittyjä sitaatteja.

”Minulla ainakin on käsitys, että hän on laittanut ihmisten suuhun sanoja, joita ihminen ei ole sanonut.”

Tämän Kuusela itse nimenomaan kieltää. Haastateltavan sanomisten muuntelun.

”En ota kantaa siihen, onko se muuntelua vai mitä termiä siitä pitäisi käyttää. Mutta sellaisia asioita kuitenkin, mitä haastateltava ei ole sanonut”, Keskinen sanoo.

Todistusaineistoa hän ei lähde ”tässä kohti avaamaan”.

Kuusela itse sanoo, ettei selvityksessä pitäisi tulla esiin mitään uutta.

”Pahoin pelkään, että tutkija ei löydä jutuista mitään huomautettavaa, koska ei ole mitään syytä”, hän sanoo.

Selvityksen pitäisi olla valmis juhannukseen mennessä. 

Lähteenä käytetty myös Maria Lassila-Merisalon väitöstutkimusta Faktan ja fiktion rajamailla, Kaunokirjallisen journalismin poetiikka suomalaisissa aikakauslehdissä (2009).