Miksi olet pessimistinen, Frank Johansson?
Amnestyn toiminnanjohtaja on seurannut Suomen politiikkaa tarkasti kolmekymmentä vuotta. Silti kulunut vuosi on päässyt yllättämään.
Työhuoneen ikkunassa riippuu kaksi pelipaitaa, Arsenalin punavalkoinen ja Malmin Palloseuran keltainen. Frank Johansson sanoo, että hänen ”kovalevystään” noin 90 prosenttia täyttyy vanhoista jalkapallo-otteluista ja -tilastoista.
”Jalkapallo on mulle vapaa vyöhyke, jossa en joudu tekemään yhtään mitään. Multa ei pyydetä eikä vaadita kaikenlaista. Voin ainoastaan seurata sitä.”
Työhuone sijaitsee Amnestyn toimistossa Helsingin Leppäsuolla. Johansson on Suomen osaston toiminnanjohtaja.
Amnesty International on maailman suurin ihmisoikeusjärjestö. Se on perustettu vuonna 1961 ja toimii yli 150 maassa. Suomen osastossa työskentelee yli 30 ihmistä.
Amnesty ei ota vastaan julkista rahoitusta. Sen toiminta perustuu yksittäisten ihmisten lahjoituksiin. Suomalaisia kuukausitukijoita on noin 40 000.
Huhtikuun lopussa Amnesty International julkaisi uuden vuosiraporttinsa. Siinä Suomi sai moitteita. Ilmastotoimet ovat riittämättömiä, sosiaaliturvaa leikataan, turvapaikkapolitiikassa vallitsevat kaksoisstandardit ja rajatoimet ovat kohtuuttomia.
”Jos hiukan vetää mutkat suoriksi, Petteri Orpon hallitus heikentää kaikkia ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta tärkeitä asioita Suomessa.”
Syksyllä 1990 Frank Johanssonin rahat olivat lopussa. Hän oli viettänyt kesää katsomalla jalkapallon MM-kisoja televisiosta, ihailemalla auringonpimennystä Joensuussa ja käymällä Roskilden rockfestivaaleilla Tanskassa.
Amnestyn Suomen osasto haki tiedottajaa, ja Johansson sai paikan. Hän oli seurannut vapaana toimittajana esimerkiksi Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmän purkamista.
Kuusi vuotta myöhemmin Johansson nimitettiin Suomen osaston toiminnanjohtajaksi. Silloin osasto oli kriisissä. Henkilökunnan määrää oli kasvatettu, mutta varainhankinta oli epäonnistunut. Siksi jäljellä oli enää kolme työntekijää. Johanssonin ensimmäinen tehtävä oli antaa potkut vielä yhdelle.
”Opin kantapään kautta taloudenhoitoa ja johtamista. Opin paljon asioita vaikuttamistyöstä. Koko ajan oli jotain uutta.”
Tuntui, että aika oli otollinen ihmisoikeustyölle. Vuonna 1995 Tarja Halosesta oli tullut ulkoministeri ja Pekka Haavistosta ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri. Kumpikin tahtoi tehdä aktiivista ihmisoikeuspolitiikkaa.
”Halonen perusti ulkoministeriöön ihmisoikeusyksikön ja Haavisto mahdollisti kansalaisjärjestöjen laajemman rahoituksen. Tunsin molemmat ennestään kansanedustajina, jotka olivat olleet aktiivisia näissä asioissa. Ovet olivat auki.”
1990-luvun alussa kylmä sota oli päättynyt niin sanottujen läntisten arvojen voittoon. Uskottiin, että maailma muuttuu hetkessä paremmaksi.
Todellisuus iski kuitenkin vastaan. Jugoslavia ja Somalia hajosivat. Ruandassa tapahtui kansanmurha. Itä-Timorissa käytiin sotaa, samoin Tšetšeniassa ja Kongossa.
Johansson on seurannut Suomen hallituspolitiikkaa tarkasti 1990-luvulta asti. Hänen arvionsa Orpon hallituksesta on yksinkertainen: Meillä ei ole koskaan ennen ollut hallitusta, joka ymmärtäisi ja piittaisi ihmisoikeuksista ja kansainvälisistä sopimuksista yhtä vähän.
”Luulin, että Sipilän, Soinin ja Stubbin kolmikko olisi ollut jonkinlainen pohjanoteeraus, mutta tämä nykyinen hallitus räjäyttää pankin”, hän sanoo.
”Se on tavattoman surullista, mutta mun mielestä myös väärää politiikkaa. Se ei edistä Suomen ja suomalaisten etua millään lailla. Se on myös kaikin puolin hyvin lyhytnäköistä.”
Kansainvälinen ihmisoikeusjärjestelmä, joka perustuu sääntöjen ja sopimusten noudattamiseen, on murenemassa. Johansson sanoo, että mureneminen alkoi jo syyskuun 11:nnen päivän terrori-iskujen jälkeen vuonna 2001, kun Yhdysvallat viis veisasi säännöistä ja teki mitä halusi. Muut valtiot ovat seuranneet perässä.
Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainassa ja Israelin toimissa Gazassa rikotaan ”kaikkia mahdollisia” sodankäynnin sääntöjä ja ihmisoikeussopimuksia. Samaa tapahtuu muun muassa Saharan eteläpuolisella Sahelin alueella ja Myanmarissa. Yhä harvemmat tuntuvat välittävän.
Sodat ja konfliktit johtavat siihen, että ihmiset joutuvat lähtemään kodeistaan. Siksi olisi tärkeä ymmärtää, miksi pakolaisia tulee suojella, ei rangaista.
”Sitä ymmärrystä rapautetaan nyt kaikkialla. Suomi menee siinä touhussa aktiivisesti mukana. Luulen, että sellainen toiminta lähtee täällä jonkinlaisesta… impivaaralaisuudesta.”
Ilmastokriisi aiheuttaa ongelmia, jotka ylittävät valtioiden rajat, eikä kukaan voi asialle mitään.
”Olen kauhean pessimistinen tällä hetkellä”, Johansson sanoo.
”Jos meno jatkuu samalla tavalla, ja todennäköisesti jatkuu, me mennään kovaa vauhtia kohti kolmen ja neljän asteen lämpötilan nousua esiteollisesta ajasta. Se tarkoittaa, että noin kolme ja puoli miljardia ihmistä joutuu lähtemään alueilta, joissa ei enää pysty asumaan, koska on liian kuumaa ja kosteaa tai kuivaa.”
Kun maailmankarttaan piirretään aavikoitumisen rajat ja viime aikojen pahimmat konfliktit, alueet menevät monessa kohdassa päällekkäin. Esimerkiksi Syyrian sota alkoi pahasta kuivuudesta.
Ilmasto lämpenee ihmisen vuoksi – käytetään fossiilisia polttoaineita ja tuhotaan metsiä. Pian ei enää ole olemassa sitä pientä, sopivaa ilmastollista rakoa, joka on mahdollistanut ihmiskunnan pysymisen hengissä.
”Ilmastokriisi on se Damokleen miekka, joka roikkuu yllämme. Se on ylivoimaisesti suurin ihmisoikeuskriisi.”
”Kaikenlaiset muut eliöt, kuten rotat ja koppakuoriaiset, varmaankin selviävät jollain lailla, sillä ne pystyvät adaptoitumaan. Mutta ihminen ei.”
Johanssonin mukaan kaikki mahdolliset resurssit tulisi suunnata ilmastokriisin ratkaisemiseen. Mutta sitä ei tehdä, koska vallitseva poliittinen ideologia korostaa minää me-ajattelun sijasta.
”Joskus politiikan perusajatus oli solidaarisuus ja kaikkien ottaminen mukaan. Reaganin ja Thatcherin aikakaudelta lähtien on menty koko ajan väärään suuntaan.”
Maaliskuun alussa valtiovarainministeri Riikka Purra poseerasi sakset kädessään, kahdeksan perussuomalaista kansanedustajaa ympärillään. Kaikki hymyilivät.
Kansanedustaja Miko Bergbom jakoi kuvan Instagramissa, ja se herätti paljon ihmetystä. ”Vastuuton ’empatia’ on ajanut maamme tähän surkeaan tilaan. Siksi suunta on nyt korjattava”, Bergbom vastasi kummastelijoille.
Suuntaa korjatakseen hallitus on leikannut sosiaali- ja terveydenhuollosta, koulutuksesta, opiskelijoiden etuuksista, työttömyysturvasta, vanhus- ja vammaispalveluista sekä kehitysyhteistyöstä. Vaikutukset kasaantuvat valmiiksi heikommassa asemassa olevien arkeen. Johansson sanoo, että se vaikuttaa suomalaisten ihmisoikeuksiin.
”Vuonna 2021 Amnesty julkaisi Ihmisoikeusliiton kanssa ison raportin siitä, että Suomen perusturva on niin alhaisella tasolla, että se ei takaa ihmisarvoista elämää. Monet joutuivat jo silloin miettimään, ostavatko ruokaa vai lääkkeitä. On päivänselvää, että nyt tehdyt leikkaukset huonontavat tilannetta entisestään.”
Hallituksen toimet kohdistuvat lapsiperheisiin, vanhuksiin, opiskelijoihin, työttömiin ja maahanmuuttajiin, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi. Lisäksi pyritään rajoittamaan lakko-oikeutta ja heikentämään yleisiä työehtoja.
Johanssonin mukaan hallituksen ihmisoikeuskäsitys on tavattoman ohut. Unohdetaan, että ihmisoikeuksiin eivät kuulu vain kansalais- ja poliittiset oikeudet vaan myös taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet.
Hän sanoo, että Orpon hallitus on kuunnellut Amnestyn asiantuntijoita ja lukenut heidän raporttejaan vähemmän kuin mikään hallitus 30 vuoteen.
”Tämä on meille uusi tilanne. Yleensä Amnesty on voinut luottaa siihen, että hallituksella on hyvää tahtoa ihmisoikeusasioissa ja että meidän mielipidettämme arvostetaan. Nyt se kuitataan olankohautuksella.”
Johanssonin mielestä puhe vaihtoehdoista on ollut hyvin valikoivaa. Mistä muusta voitaisiin leikata tai mitä taloustoimenpiteitä tehdä?
Esimerkiksi hävittäjähankkeen kokonaishinnasta ei ole edes keskusteltu. Summa kohoaa kymmeniin miljardeihin euroihin.
Yksi viime aikojen trendeistä onkin ollut turvallisuuspuheen vahvistuminen. Kansallinen turvallisuus nähdään jonkinlaisena superarvona, joka ylittää kaiken.
”Koska itärajan mahdolliset turvapaikanhakijat ovat etupäässä islamilaisista maista ja koska Venäjä on suuri paha tällä hetkellä, niin suomalaiset haluavat lisää rautaa rajalle. Se on kallista ja lyhytnäköistä politiikkaa, jota Amnesty ei kannata.”
Erityisen kummissaan Johansson on niin sanotusta käännytyslaista, jonka vuoksi oikeusvaltion keskeistä työvälinettä eli perustuslakia ollaan murentamassa.
”Kyseisen lain yhteydessä vedotaan jonkinlaiseen uhkaan. On hirveän vaikea tietää, millaisesta uhasta on kyse, kun kukaan ei kerro.”
”Välillä joku sanoo, että ei siellä ole ketään. Sitten toinen sanoo, että siellä on satojatuhansia ihmisiä odottamassa. Kukaan ei tiedä, mikä on totta.”
Jos itärajan takana odottaa pakolaisia, jotka on välineellistetty, he ovat uhrin asemassa. Ja jos Suomi haluaa tehdä ihmisoikeuksia kunnioittavaa politiikkaa, pakolaisia pitäisi ennemminkin auttaa kuin rangaista.
Johansson olettaa, että hallituksessa on tehty faustilainen sopimus. Puolueet luopuvat mistä hyvänsä saadakseen läpi itselleen tärkeimmät asiat.
”Sen perusteella kokoomus saa vietyä läpi omat talous- ja työmarkkinapoliittiset toimensa. Maahanmuutto- ja turvapaikkakysymyksissä mennään aika lailla perussuomalaisten maahanmuuttopoliittisen ohjelman mukaan. Joka on suoraan sanottuna rasistinen.”
Reilun kolmen vuoden kuluttua Johansson jää eläkkeelle. Hän on ilmoittanut lopettavansa työt elokuun lopussa 2027.
Johansson on toki miettinyt, mitä sen jälkeen. Ehkä politiikkaa? Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa hän kampanjoi sitoutumattomana ehdokkaana vihreiden listalla.
”Sitä kokemusta en halua toistaa. En viihtynyt siinä roolissa. Liian paljon teräviä kyynärpäitä ja sisäistä kilpailua.”
Ennen Amnestyä Johansson työskenteli ulkomaantoimittajana. Joitakin vuosia sitten hän toimitti myös yhden kirjan, Hyvän tekeminen ja valta, ja kirjoitti toisen, Hyvän tekemisen markkinat. Kirjoittaminen saattaa olla vaihtoehto vastaisuudessakin.
”Tähän asti olen esiintynyt julkisuudessa nimenomaan Amnestyn toiminnanjohtajana. Se rajoittaa jonkin verran sitä, mitä voin sanoa”, hän toteaa.
”En tiedä vielä, haluanko ottaa eläkkeellä kantaa kaiken maailman kysymyksiin yksityishenkilönä. Vai olenko tyytyväinen siihen, että ei tarvi ottaa kantaa mihinkään.”
Johansson väittää olevansa pohjimmiltaan aika laiska luonne.
”On myös sellainen vaihtoehto, että ainoastaan seuraan fudista ja luen kaunokirjallisuutta. Saan molemmista valtavasti mielihyvää.”
