Miksi pelkäät, Aleksi Salmenperä?
Arkkitehtiopiskelija pakeni elokuvakouluun. Siellä hän kiinnostui ihmisistä.
8
MIN
Pelko on lähtökohta, Aleksi Salmenperä sanoo.
”Kaikki pelkäävät paljastuvansa. Ohjaaja pelkää, näyttelijä pelkää. Eihän kukaan uskalla myöntää, ettei tiedä mitään.”
Ohjaajan pitäisi olla itsevarma johtaja, joka ei näytä ahdistustaan vaan hallitsee kuvausten maailmaa.
Paitsi ei se niin mene. Salmenperä sanoo suoraan, että ajatus vankkaotteisesta määrätietoisuudesta on harhainen ihanne.
Päässä on palapeli: miten tämä kuvataan ja leikataan seuraavaan kuvaan. Sen keskellä voi olla monta syytä, jotka haittaavat ohjaajan ja näyttelijän kommunikaatiota.
Esimerkiksi se, että pelkää itse vaikuttavansa tyhmältä, tai että näyttelijä menee solmuun ja hermostuu.
Moni ohjaaja ei Salmenperän mukaan osaa sanoa monitorinsa äärestä muuta kuin ”uudestaan”. Hän ymmärtää hankaluuden.
”Kehuminen on minulle välillä vaikeaa. Näyttelijän työ on usein kiinni rentoutumisesta. Pitää opetella ymmärtämään ja muistuttaa itselleen, että ihmiset ovat herkkiä.”
Ihmisen kohtaaminen avoimena, työssä tai muuten, on vaikeaa, Salmenperä sanoo. Mutta sitä elokuvan tekeminen nimenomaan on. Salmenperä tietää asiasta jotain. Näyttelijät ovat saaneet Jussi-ehdokkuuksia kaikista hänen elokuvistaan.
Kun Helsingin Sanomat järjesti elokuva-alan ammattilaisille ja tuntijoille äänestyksen 2000-luvun parhaista elokuvista, sadan kärkeen mahtui kuusi Salmenperän ohjausta – liki koko tuotanto. Yhtä monta teosta listalla oli vain Klaus Häröllä.
Keittiössä tirisevät pihvit. Ensimmäinen haastatteluaika peruuntui Salmenperän unohdettua tapaamisen. Hän haluaa kokata hyvittääkseen mokansa.
Lähiruokaa, Lopella kaadettua peuraa. Kasvisruokaan siirtyminen on kuitenkin tavoitteena.
”Terveys- ja eettisistä syistä, mutta se vaatii täällä Karkkilassa yritystä, kun kauppojen valikoimat ovat pienet.”
Karkkila tunnetaan vanhana työläiskaupunkina. Taiteilijayhteisö alkoi syntyä 1980-luvulla, kun puisia rivitaloja myytiin halvalla.
Salmenperä ja hänen puolisonsa, dokumenttiohjaaja Mia Halme, päätyivät Karkkilaan sattumalta. Kun vanhin lapsi alkoi harjoitella pyöräilyä, tuntuivat Helsingin Eiran kadut kirjaimellisesti ahtailta.
Sipoo ja Porvoo kiinnostivat, mutta välittäjällä oli vanha puutalo, jota hän halusi esitellä juuri tälle perheelle.
”Meillä oli naiivi ajatus, että asutaan seitsemän vuotta täällä. Mutta lapsethan kasvavat kiinni paikkaan. Nyt on oltu 20 vuotta.”
Lapset ovat aikuistuneet ja muuttaneet pois, ja välillä pariskunta miettii Helsinkiin palaamista. Työt ja ystävät ovat siellä. Karkkilan julkiset liikenneyhteydet ovat huonot ja Turun moottoritie ruuhkautuu usein.
Mutta Karkkilassa on kukoistavaa kulttuurielämää, ja sen tunnetuin keulakuva, Aki Kaurismäki, on naapuri.
”Aki ja Paula asuvat tossa”, Salmenperä sanoo osoittaen tontin takapihan yli.
Kun hän muutti tänne, kaupungissa oli puulaakijalkapallojoukkue Karkkilan Dynamo. Ohjaajat tutustuivat kentällä.
”Pyysin Akin katsomaan Miehen työstä jonkun leikkausversion. Hän antoi kommentit ja piti sitä selvästi kehityskelpoisena.”
Jonkun aikaa myöhemmin puhelin soi talviyönä.
”Aki soitti Bolognasta ja kysyi, olisiko mulla jotain projektia. Hän sanoi, ettei saa mitään aikaan ja Sputnikille pitäisi keksiä jotain. Naapurin setä tarjoutui tuottamaan elokuvani.”
Paha perhe (2010) on viimeisin Kaurismäen tuotantoyhtiön Sputnikin elokuva, jota Suomen tunnetuin elokuvantekijä ei ole itse ohjannut. Se valittiin Berliinin elokuvajuhlille, ei kilpasarjaan mutta hyvin esille. Varmaankin siinä auttoi Kaurismäen nimi, Salmenperä myöntää.
Uran alkupuolella maailmalle pääseminen vaikutti vielä helpolta. Elokuvakoulun opiskelijatyö, lyhytelokuva Onnenpeli 2001 valittiin Cannesin elokuvajuhlille. Miehen työssä (2007) seksityöläiseksi ryhtyvää perheenisää näytellyt Tommi Korpela sai Marrakechin elokuvajuhlilla parhaan miesnäyttelijän palkinnon. Pahan perheen jälkeen on ollut vaikeampaa.
”Festivaaleilla ja kritiikeillä on itselle merkitystä. Jos elokuvassa nähdään arvoa, se kannustaa eteenpäin.”
Enää Salmenperä ei ole nuori lupaus.
”Elää toive, että voisiko joku elokuva vielä päästä isoille näyttämöille. Ei kahta sanaa, kyllä mä sitä toivon.”
Miehen työn aikaan Salmenperälle ehdotettiin, miten elokuva kiinnittäisi enemmän huomiota. Korpelan roolihahmon asiakkaana on nuori nainen, jolla on Downin syndrooma. Jospa kirjoittaisit niille enemmän seksikohtauksia?
”Mietin sitä puoli päivää. Mutta ei taiteen tekemisessä voi huijata. Kyllä lopputuote falskaa, jos yrittää vain ajatella, mikä toisi huomiota tai muka saisi yleisön liikkeelle.”
Veli opiskeli arkkitehdiksi. Isäkin olisi halunnut, mutta hänestä tuli juristi ja työministeriön virkamies.
”Menin isoveljen perässä opiskelemaan arkkitehtuuria. Pääsykokeissa vaadittiin matikkaa ja piirtämistä. Molemmat luonnistuivat.”
Salmenperän elokuvatietämys rajoittui valtavirran viihteeseen. Hän silti pyrki ja pääsi Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen osastolle, jonne otetaan noin yksi viidestäkymmenestä ohjaajaksi hakeneesta.
”Se oli pakoreitti. Muuten olisi pitänyt hoitaa koulu loppuun ja alkaa tehdä arkkitehdin töitä.”
Ensimmäiset työt olivat puhtaasti esteettisiä. Ehkä se liittyi identiteettiin piirtäjänä ja arkkitehtinä.
”Oli joku tila, jonka poikki ihminen kävelee seuraavaan huoneeseen. Henkilöt olivat kuin kalusteita, joita seurataan.”
Oivallus ihmisen kiinnostavuudesta syntyi elokuvista, joita koulussa näytettiin. Käänteentekeväksi hän nostaa Jim Jarmuschin ohjaaman Down By Law’n.
”Elokuva voikin olla tämän kaltaista. Ei tarvitse olla spektaakkelia, voikin olla pientä ja inhimillistä.”
Näyttävän elokuvan tekeminen alkoi tuntua pinnalliselta. Oma estetiikka löytyi todellisuuden tavoittelusta. Vaikealta tuntunut dialogin kirjoittaminenkin alkoi sujua.
”Häpeän teema oli aina kiinnostanut. Dialogin mukaan tuleminen oli helpotus, koska häpeän käsitteleminen on vaikeaa elokuvassa, jossa ihminen vain kävelee jossain näyttävässä pylväikössä.”
Ohjaaan omat häpeän hetket liittyvät ennakkoluuloihin.
”Omassa mielessä tapahtuvaan tuomitsemiseen, erilaisuuden torjuntaan.”
Salmenperän mielestä elokuvan todellinen mittari on se, että sen henkilö on katsojalle totta.
”Näyttelijäntyön uskottavuus on tärkeintä. Sille tielle jäin.”
Salmenperän elokuvissa ei ole voimakkaita tehokeinoja. Hän ei ole ohjannut trillereitä, ellei sarjoja White Wall (2020) ja L/over – ikuisesti minun (2025) lasketa myös sellaisiksi. Mutta sarjat ovat ohjaajalle erilaisia töitä kuin useimmat elokuvat, ne jotka hän on kirjoittanut itse.
”Vaatii ammattitaitoa ottaa toisen teksti omaksi. Usein koen, etten ymmärrä tekstiä tarpeeksi hyvin.”
L/over, joka kertoo ihmissuhteesta narsistin kanssa, on saanut erinomaisen vastaanoton. Se lienee Salmenperän nähdyimpiä töitä. Salmenperä pitää L/overia onnistuneena, mutta tunteet sarjojen tekemisestä ovat ristiriitaiset.
”Vauhti on niin kova. Tuntuu haaskaukselta kirjoittaa ja suunnitella pitkään ja mennä kuvauksiin ravaamaan ja tekemään minimisuoritus.”
Pettymyksiin lukeutuu toteutumaton elokuvahanke Paavo Nurmesta ja Ville Ritolasta. Alkuvuodesta 2022 epookin kuvausten kerrottiin alkavan syksyllä. Hankkeen rahoitus epäonnistui.
”Koko ajan on takaraivossa ollut, että voisin vielä yhdistää ne kaksi asiaa, spektaakkelin ja näyttelijöiden ohjaamisen.”
Aiheet ovat löytyneet lähempää. Yhden rakkaimmista elokuvistaan, Kuplan (2022) Salmenperä kirjoitti Karkkilaan.
Päähenkilö on lukiolainen Eveliina, joka saa tietää äitinsä (Minna Haapkylä) suhteesta toisen naisen kanssa ja yrittää manipuloida vanhempansa tiiviimmin yhteen. Isää esittää Korpela.
Salmenperä sanoo, ettei kirjoittaessaan osaa viedä tapahtumia komeampiin maisemiin tai jännittäviin Euroopan kaupunkeihin. Se tuntuisi huijaukselta.
”Karkkilassakin on elokuvallista. Olen näköjään noudattanut ohjetta, että kirjoita siitä, minkä tunnet.”
Teemat olivat tuttuja: perhe, sukupuoliroolit, häpeä ja itsensä hyväksyminen.
Näyttelijäohjaus oli taas ykkösluokkaa. Kuvausten aikaan vasta 15-vuotias Stella Leppikorpi voitti Eveliinan roolista näyttelijätulokkaan Jussi-palkinnon.
Salmenperästä Kupla tuntui pakottomalta hyvän tuulen elokuvalta.
”Jos tämä ei toimi yleisölle, niin ei mikään. Minähän ajattelen tekeväni eräänlaisia kansankomedioita.”
Katsojia tuli elokuvateattereissa noin 22 000. Se oli pettymys.
Todellisuusvaikutelman hakemisessa Salmenperää kiehtovat yhä enemmän näyttelijät, joilla ei ole koulutusta tai aiempaa kokemusta.
”Amatöörit ja ammattilaiset ovat linjassa. Todistusvoima syntyy siitä.”
Isänpäivässä nähdään taas luottoystävät Korpela ja Laura Birn, mutta kolme pääroolien esittäjää ovat kaikki amatöörejä: isäänsä etsiviä sisaruksia näyttelevät 13-vuotiaat Varpu ja Vilja Rintanen sekä elämän kolhiman isän roolin tekevä Tomi Lindfors.
Lindfors asuu Pelastusarmeijan asumispalveluyksikössä Helsingin Pitäjänmäessä. Alkoholiriippuvaisuudesta kärsinyt mies on saanut aivoverenvuodon, liikkuu pyörätuolilla avustajan kanssa ja hänen puheensa on epäselvää. Mikään Salmenperän elokuvista ei silti ole siirtynyt käsikirjoituksesta valkokankaalle niin suunnitelman mukaisesti kuin rosoinen Isänpäivä.
”Spektaakkeli on kai se, millä ihmiset nykyään saadaan elokuvateattereihin. Tämä on antispektaakkeli”, ohjaaja sanoo ja nauraa.
Salmenperä kertoo välillä miettineensä, oliko järkeä vaihtaa arkkitehtiopinnoista elokuvaan, ja jatkaa, että sellaisen pohtiminen on typerää. Ei arkkitehtina ehkä tasaisempaa olisi, vaikka palkittuna elokuvaohjaajana Suomessa kärsii työttömyyskausista. Myös arkkitehdit tekevät kilpailuehdotuksia ja toivovat tulevansa valituiksi.
”Aika samanlaista kuin elokuvanteko. Hakemusten tekemistä. Jos et voita kilpailutusta tai hankkeet eivät saa rahoitusta, olet nollapisteessä.”
Toki arkkitehdin työ on vakavampaa.
”Jos teet talon, sen pitäisi toimia sata vuotta hyvin. Väärin rakennettu talo voi tappaa. Jos teet huonon elokuvan, vahinko on pienempi.”
Salmenperä kuvailee olevansa luonteeltaan vetäytyvää sorttia. Suurin osa elokuvantekijän työstä on yksinäistä: ideointia, suunnan hakua, hankkeen esittelyä.
Hauskuutta kestää siihen asti, kunnes raha tulee kuvioon. Vakavammassa käsikirjoitusvaiheessa epäilee tarinaa ja hahmoja, siis itseään. Vasta kuvauksissa aukeaa ikkuna siihen, mitä elokuvasta lopulta tulee.
Veli kävi kerran katsomassa elokuvantekoa.
”Hänestä kuvaukset näyttivät riemukkailta.”
Salmenperä tunnisti veljensä havainnon todeksi pienellä viiveellä.
”Suurinta on se ilo ja ihmetys, kun kuvataan. Kaikki tekevät yhdessä, täysillä ja tosissaan. Tarina näyttäytyy uudella tavalla.”
Lopulta elokuva on valmis.
”Ja se onkin ihan hyvä!”
Turha reissu, Salmenperän isä sanoi ministeriöurastaan eläkkeelle jäädessään.
”Ehkä kyse ei ole siitä, mitä saatiin aikaan, vaan siitä, mitä hetkessä tehtiin ja oliko se mielekästä. Se, mitä ihminen jättää jälkeensä, on pientä ja katoavaa.”