Koska isä valehteli
Kalifornialainen luomuviljelijä kirjoitti kirjan suhteestaan isäänsä. Isä oli Vietnamin sodan pääarkkitehti Robert McNamara.
Craig McNamara pohtii yleisön edessä isänsä epäonnistumisia.
Lähes kaikki kuulijat washingtonilaisessa kirjakaupassa ovat 72-vuotiaan McNamaran ikätovereita: 1960-luvulla nuoruutensa eläneitä amerikkalaisia.
Monelle tämän sukupolven edustajalle vihollinen numero yksi oli aikanaan Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara, Craig McNamaran isä. Häntä pidetään Vietnamin sodan pääarkkitehtina.
Ikätovereidensa tapaan Craig McNamara uskoo, että hänen isänsä teki vääriä, jopa pahoja tekoja. Teot ovat jättäneet varjon kokonaisen sukupolven ylle – mutta varsinkin puolustusministerin poikaan.
”Olen elänyt koko elämäni Vietnamin sodan linssin läpi tavalla tai toisella”, Craig McNamara sanoo.
Ristiriitaiset tunteet isää kohtaan nostavat välillä liikutuksen pintaan ja McNamaran ääni sortuu.
Hän siteeraa vietnamilaista museon johtajaa: ”Me emme unohda sodan kauhuja, mutta annamme anteeksi ja katsomme eteenpäin. On paljon asioita, joita voimme tehdä yhdessä.”
Craig McNamara on yrittänyt tehdä oman pienen osuutensa sodan repimien haavojen paikkaamisessa. Hän on esimerkiksi käynyt Vietnamissa tutustumassa sodan uhrien omaisiin ja pahoitellut amerikkalaisten puoli vuosisataa sitten tekemiä hirmutekoja.
”Jos joku kysyy, miksi kuolimme
Kerro heille: koska isämme valehtelivat”
Tähän Rudyard Kiplingin runon säkeeseen pohjautuu Craig McNamaran muistelmateoksen nimi Because Our Fathers Lied, Koska isämme valehtelivat (Little Brown and Company, 2022).
Siinä McNamara käsittelee ongelmallista suhdettaan isäänsä, joka johti vapaan maailman suurimman maan puolustusvoimia lähes koko 1960-luvun ajan – ja valehteli sekä kansalle että kongressille valtion edun nimissä.
Craig McNamara kertoo kesäkuussa videopuhelussa kotoaan Pohjois-Kaliforniasta, että hän yritti isänsä elinaikana keskustella useaan kertaan Vietnamin sodan tapahtumista, mutta vanhempi McNamara vaihtoi aina päättäväisesti puheenaihetta.
”Uskon, että Vietnamista puhuminen oli isälle niin kivuliasta, ettei hän halunnut siitä kanssani pitempään keskustella”, McNamara sanoo.
Omaelämäkerta on hänen yrityksensä käydä sitä keskustelua, joka jäi kesken isän kanssa. Robert McNamara kuoli 93-vuotiaana kesällä 2009.
Puolustusministeri McNamara oli keskeisessä roolissa presidentti Lyndon B. Johnsonin vakuuttamisessa siitä, että Yhdysvaltain pitää lisätä rooliaan Vietnamin sisällissodassa. Sotaa käytiin kommunistisen Hanoin ja autoritaarisen Saigonin hallituksen välillä.
McNamara uskoi, että Yhdysvaltain uskottavuus liittolaisten silmissä kyseenalaistuisi, jos se ei puolustaisi Etelä-Vietnamia.
Hän suositteli presidentille Pohjois-Vietnamin pommittamista ja maajoukkojen lähettämistä. Vuonna 1968 Vietnamissa sotikin jo yli puoli miljoonaa amerikkalaista nuorta miestä.
Ennen ministerin pestiään Fordin johtajana työskennellyttä McNamaraa pidettiin aikansa nerona. Presidentti John F. Kennedy oli houkutellut miljoonapalkkaisen McNamaran puolustusministeriksi – pestiin, jossa hän ansaitsi vain 25 000 dollaria vuodessa.
McNamara nojasi johtamisessaan tietokonemallinnuksiin ja numeroihin. Hänen datansa Vietnamin tilanteesta osoittautui kuitenkin usein yltiöpositiiviseksi. Merkittävät inhimilliset ja poliittiset ulottuvuudet jäivät usein laskuista pois. Tämän hän myös itse tunnusti myöhemmin.
Muistelmissaan Robert McNamara kirjoitti olleensa väärässä Vietnamin suhteen.
”Arvostan sitä, että isäni tunnusti olleensa väärässä. Ei kovin moni johtaja niin tee”, Craig McNamara sanoo.
”Mutta olisin toivonut hänen myös pyytäneen anteeksi niiltä, jotka menettivät perheenjäseniään. Lisäksi hän olisi voinut tehdä konkreettisesti jotain oikaistakseen sodan vääryyksiä.”
Craig McNamara on perheen kolmesta lapsesta nuorin, ja ainut poika.
Puolustusministerin perheessä oli omat etuoikeutensa. Lapsuuden muistoihin kuuluu Valkoisen talon uima-altaassa polskimista sunnuntaipäivisin ja kuulumisten vaihtamista presidentti Lyndon B. Johnsonin kanssa.
Jotain perheen sisäisestä dynamiikasta kertoo se, että tenniksessä hyvin lahjakas äiti otti tavaksi hävitä miehelleen tahallaan, jottei tälle tulisi paha mieli.
Kun Margaret-äiti vuonna 1981 kuoli, isä ja poika tapasivat hautajaisten jälkeen tenniskentällä. Poika huomasi jatkavansa äitinsä perinnettä – ja hävisi isälle tahallaan. Olihan tällä ollut muutenkin tarpeeksi vaikeaa.
Isä varmisti sen, että poika kävi koulua arvostetuissa opinahjoissa, esimerkiksi St. Paulin sisäoppilaitoksessa New Hampshiressa.
Toisin kuin isänsä, Craig ei menestynyt koulussa. Yhdessä vaiheessa rehtori uskoi ongelmien johtuvan siitä, että Craig jännitti kokeissa. Siksi poika lähetettiin Bostoniin huippupsykiatrille, jonka luona hän kävi joka keskiviikkoilta yhden talvilukukauden ajan. Samalla kyydillä psykiatrille meni hänen luokkakaverinsa, CIA:n salaisista operaatioista 1950-luvulla vastanneen Frank Wisnerin poika Graham.
Sisäoppilaitoksessa kuri oli kova, aina edes viikonloppuina ei saanut poistua koulun alueelta. Siksi Craig joutui karkaamaan Robert Kennedyn hautajaisiin, joissa isä oli kantamassa murhatun entisen oikeusministerin ja presidenttiehdokkaan arkkua.
Craig McNamara ei ole vain jälkiviisas Vietnamin suhteen; hän oli voimakas sodan vastustaja jo teini-iässä. Hän piti huoneessaan Yhdysvaltain tähtilippua ylösalaisin ja sanoi häpeävänsä isänmaataan.
Kun Yhdysvallat jumittui yhä syvemmälle Vietnamin konfliktiin vailla tuloksia, myös puolustusministeri McNamara alkoi epäillä sodan mielekkyyttä. Vaikka hän esitti kriittisiä äänenpainoja sodasta yksityisissä keskusteluissa, hän kuitenkin jatkoi presidentti Johnsonin Vietnamin-politiikan toimeenpanemista.
Craig McNamaran mukaan hänen isänsä suurimpiin synteihin kuului lojaalius. Hän oli liian uskollinen presidentti Johnsonille, joka ei halunnut päästää irti sodasta, jota ei voinut voittaa. Tämä näkemys tosin jättää huomiotta sen, että sodan varhaisemmassa vaiheessa Robert McNamara suostutteli Johnsonia laajentamaan sotaa.
Joka tapauksessa yksi aikansa terävimmistä miehistä tullaan muistamaan julmista päätöksistään Vietnamin sodan aikana, vaikka hän oli paljon muutakin.
”Se oli isäni elämän suurin taakka, josta hän ei päässyt eroon.”
”Hän tuli virkaan suurin toivein ja pyrkimyksin, kuten moni muukin Kennedyn hallinnon jäsen. Ja sitten sodan realiteetit iskivät ja vahingoittivat häntä valtavasti. Se kaikki teki hänestä hyvin surullisen ihmisen.”
Myöhemmällä iällä Robert McNamara kärsi masennuksesta.
”On vaikeaa olla objektiivinen. Jumalauta, puhumme nimittäin isästäni: huolehtiva, rakastava isä, vaelluskaveri – hämääjä, piittaamaton vanhempi, sodanlietsoja”, Craig McNamara kirjoittaa.
Tuskin kellään on yhtä ristiriitaisia ajatuksia Robert McNamarasta kuin hänen pojallaan.
Vietnamin sodassa kuoli noin 58 000 Yhdysvaltain sotilasta, joista lähes kaksi kolmasosaa McNamaran aikana. Arviot vietnamilaisista kuolleista vaihtelevat. Korkeimmat arviot asettuvat lähelle kolmea miljoonaa.
Sotaa vastustanut poika pitää isäänsä lähestulkoon sotarikollisena: ”Muissa maissa – niissä jotka eivät kuulu amerikkalaiseen imperiumiin – sotien häviäjät teloitetaan, ajetaan pakolaisiksi tai vangitaan. Niin ei käynyt Robert McNamaralle.”
McNamara jätti puolustusministerin tehtävän alkuvuodesta 1968. Hän ehti palvella virassa noin seitsemän vuotta – pitempään kuin kukaan muu Yhdysvaltain puolustusministeri.
Jos pojan kuva isästään on hyvin ristiriitainen, ei historioitsijoidenkaan käsitys McNamarasta ole yksiselitteisen synkkä.
Kun maailma kävi lähellä ydinsotaa Kuuban ohjuskriisissä lokakuussa 1962, McNamara oli maltin ääni. Hän vastusti ohjusiskuja Kuubaan kannattaneita ja ydinsodalla flirttailleita amiraali George Whelan Andersonia ja kenraali Curtis LeMayta.
McNamaran kannattama Kuuban saarto oli lopulta John F. Kennedyn suosima ratkaisu. Neuvostoliitto vei ohjuksensa Kuubasta ja ydinsodalta vältyttiin.
McNamara oli myös pelastamassa ihmishenkiä valtateillä. Työskennellessään ikoniselle amerikkalaiselle autofirmalle hän vaati Fordin autoihin turvavöitä, vaikka innovaatio kohtasi aluksi voimakasta vastustusta.
Ministeripestinsä jälkeen Robert McNamara siirtyi Maailmanpankin johtajaksi.
Samoihin aikoihin Craig aloitti opintojaan huippuyliopisto Stanfordissa Kaliforniassa. Hän keskittyi enemmän opiskelijaradikalismiin ja mielenosoituksiin kuin luentoihin.
Vaikka Craig McNamara vastusti sotaa, hän sanoo häpeävänsä sitä, että hänet vapautettiin palveluksesta. Virallisena syynä oli vatsahaava.
Hän kuitenkin spekuloi, olisiko hänen isällään voinut olla vaikutusta siihen, ettei häntä lähetetty sotaan. Siitä ei hänen mukaansa ole kuitenkaan todisteita.
Parikymppisenä Craig McNamara halusi kauas perheensä vaikutuspiiristä. Hän vietti parisen vuotta Keski- ja Etelä-Amerikassa ja teki asioita, joita hänen isänsä ei olisi halunnut nähdä.
Poika jumaloi Kuuban johtajaa Fidel Castroa ja Chilen presidenttiä Salvador Allendea. Molemmat olivat kylmän sodan aikana Yhdysvaltain virallisia vihollisia.
McNamara kävi katsomassa Castron puhetta eturivistä kuin paraskin bändäri.
Kun Allende syrjäytettiin CIA:n avustamassa vallankaappauksessa, Craig McNamara kirjoitti päiväkirjaansa:
”Sieluni itkee ja sydämeni on tuskaa täynnä. Toverini on kuollut. Niin monen ihmisen toveri on kuollut.”
”Chile, sinun taistelusi tulvii minussa, minun pitää seisoa rinnallasi… Olemme eläneet hetken Allenden kanssa, ja se hetki elää ikuisesti.”
Hän vannoi haluaan taistella Augusto Pinochetin hirmuhallintoa vastaan, mutta ei lopulta tarttunut aseisiin vaan palasi Yhdysvaltoihin.
Craig McNamaran suhde Yhdysvaltojen rooliin maailmassa on pysynyt hyvin kriittisenä. Hän esimerkiksi vastusti voimakkaasti Irakin sotaa.
Mutta muut suurvallat eivät ole sen parempia. McNamaran mukaan Venäjän hyökkäys Ukrainaan perustuu samalla tavalla ”valheille ja aggressiolle” kuin Vietnamin tai Irakin sota.
Hän kuitenkin sanoo, ettei ole oikea ihminen analysoimaan asiaa, koska ei ole historioitsija tai politiikan tutkija.
Latinalaisen Amerikan matkoillaan Craig McNamara oli yöpynyt usein paikallisten viljelijöiden luona. Silloin hän sai ajatuksen oman maatilan hankkimisesta.
Hän on omistanut saksanpähkinätilan Pohjois-Kalifornian Wintersissä 40 vuotta.
”Kun katson ulos ikkunasta, pellolla näyttää kaikki hyvältä. Lokakuussa on odotettavissa hyvä sato”, McNamara kertoo.
Tilastaan hän saa osittain kiittää isäänsä, jonka rahat mahdollistivat paikan ostamisen.
Mutta isä ei kuulemma koskaan ymmärtänyt luomuviljelyä.
Ilmastonmuutoksesta hän sen sijaan oli hyvin perillä.
”Hänen muistiinpanoistaan selviää, että hän ymmärsi paljon ilmastonmuutoksen vaikutuksista jo 1990-luvulla. Valitettavasti emme silloin puhuneet näistä asioista. Ne keskustelut olisivat voineet olla meille molemmille hyödyllisiä.”
Kaksi Craig McNamaran kolmesta lapsesta on jatkanut isänsä kanssa 200 hehtaarin tilan hoitamista.
McNamaran suku on asuttanut Pohjois-Kaliforniaa jo lähes 200 vuoden ajan, eikä Craig McNamaralla ole aikeita lähteä sieltä pois. Eikä lopettaa työn tekemistä.
”Jatkan tämän maan viljelyä siihen asti, kunnes itse kompostoidun.”
Isä McNamara eli elämänsä viimeiset vuodet kuuluisassa Watergate-hotellissa Washingtonin kaupungin eteläosassa. Kolme viimeistä vuotta olivat vaikeat, sillä hän loukkasi pahasti niskansa.
Kun Craig tapasi isänsä viimeisen kerran, isä toisteli kuin Jeesus ristillä: Jumala on hylännyt minut.
