Ukrainan sota

Kansan­murha­kortti

Yhä useampaa konfliktia kutsutaan kansanmurhaksi. Niin myös Venäjän brutaalia hyökkäyssotaa Ukrainassa. Joukkotuhonnan määrittely ei ole vain juridiikkaa vaan myös poliittinen ase.

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Teksti
Aurora Rämö
Kuvitus
Outi Kainiemi

Huhtikuun alussa Evgeni Finkel törmäsi erääseen artikkeliin. Mielipidekirjoitukseen, joka oli julkaistu venäläisen uutistoimiston Ria Novostin sivuilla.

Butšaan tapettujen siviilien kuvista oli kulunut vain muutama päivä. Ukrainan presidentti V­olodymyr Z­elenskyi oli puhunut niiden yhteydessä kansanmurhasta.

Finkel suhtautui sanaan epäilevästi. Hän on Itä-Eurooppaan erikoistunut politiikan ja historian tutkija ja työskentelee kansainvälisten suhteiden apulaisprofessorina Johns Hopkinsin yliopistossa Yhdysvalloissa. Hän tietää, miten usein kansanmurhaväitteitä käytetään politiikan välineenä.

Mielipidekirjoitus oli otsikoitu: Mitä Venäjän tulisi tehdä Ukrainan suhteen?

Finkel ei ollut lukenut sellaista missään vaiheessa Ukrainan sotaa. Hyökkäyssodan pitkityttyä hän oli kyllä uumoillut, että turhautuminen koventaisi Venäjän äänensävyjä. Mutta ei hän tällaista odottanut:

”Ukrainalaisuus on keinotekoinen Venäjän-vastainen konstruktio… ei voi olla olemassa kansankuntana… eliitti on eliminoitav­a… uudelleenkoulutus ei ole mahdollista…”

Kirjoittaja ei työskennellyt hallinnossa, mutta tällaista ei olisi voitu julkaista ilman Kremlin lupaa, Finkel muistaa ajatelleensa. Oliko suostumus vai ei, mistä sen tietää. Ria Novosti oli joka tapauksessa hallinnon ohjauksessa.

Jos jostain pystyi lukemaan intention, niin tästä. Suoran, Ukrai­nan kansaan kohdistuvan intention.

Finkel alkoi kirjoittaa omaa mielipidekirjoitustaan. Hän lähetti sen Washington Postiin.

”Aktivistit ja poliitikot tapaavat käyttää kansanmurhaleimaa kaikkeen, mitä paheksuvat. Sellainen alentaa rikosta, halventaa sitä.”

”Olen hyvin tietoinen harkinnan tarpeesta ja olen itsekin kritisoinut monia entisiä Neuvostomaita – myös Ukrainaa, missä olen syntynyt – termin väärinkäytöstä. Nyt en.”

”Silmiemme edessä tapahtuu kansanmurha. Piste.”

Elokuva näytettiin Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan ykköskanavalla lauantaina puoli kolmelta iltapäivällä.

Sen nimi oli Голод -33, nälänhätä vuonna 1933. Ukrainaksi holo­domor.

Ruutu meni mustaksi. Valkoinen teksti rullasi hitaasti alalaidasta. Se kertoi, kuinka Stalin leimasi viljelijät uusiksi yhteiskunnan vihollisiksi, kulakeiksi, kansanvihollisiksi. ”Vuonna 1932 Kreml antoi määräyksen, joka tuomitsi miljoonat kuolemaan.”

Vapaaehtoiset olivat auttaneet ohjaaja Oles Jantšukia kuvaamaan tarinan kuusihenkisestä perheestä, joka pakotetaan luovuttamaan tilansa ja vähäiset viljansa bolševikeille. Sitä kutsuttiin kollektivisoinniksi, osaksi Stalinin ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa.

Neuvostoliitossa kaikki viittaukset nälänhätään olivat olleet laittomia. Elokuva esitettiin silti. Oli 30. marraskuuta vuonna 1991, päivää ennen kansanäänestystä Ukrainan itsenäisyydestä.

Jo ennen kuin Голод -33 näytettiin televisiossa, Ukrainan kommunistinen puolue oli myöntänyt, että kollektivisoinnista oli seurannut nälkää. Vuonna 1990 sai jo puhua vapaammin: oli Gorbatšovin ja glasnostin aika.

Mutta se ei kutsunut holodomoria kansanmurhaksi.

Kansallismieliset demokratian kannattajat kutsuivat. Ensimmäisten itsenäisyysvuosien aikana, 1990-luvun alussa, painettiin uhrien muistoa kunnioittava postimerkki ja pystytettiin pieniä monumentteja Kiovaan. Historiankirjoihin lisättiin tietoja kansanmurhaksi tarkoitetusta nälänhädästä.

Entinen nomenklatuura, neuvostoeliitti, jonka kanssa kansallis­demokraattien oli aluksi liittouduttava, ei ollut yhtä inno­kas muistelemaan 1930-luvun tapahtumia. Se hyväksyi pieni­muotoiset maininnat ja pidättäytyi ottamasta kantaa.

Kunnes sitten vuonna 2003, holodomorin 70. vuosipäivänä, kansanmurhasyytöksestä tuli entisille kommunisteille poliittisesti kannattava.