Kaikki vanhenevat, harvat kypsyvät. Onnea pullamössöt, 50 v.
Ennen keski-ikä oli elämänkukkulan korkein kohta, josta lähdettiin kriisin kautta nopeaan luisuun kohti hautaa. Nykyään se on vuosikymmenten mittainen jakso, jossa ihminen on kaikin puolin parhaimmillaan.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Freeletics Af… anteeksi siis mikä? ”Freeletics A-p-h-r-o-d-i-t-e”, tavaa näyttelijä-käsikirjoittaja Ville Myllyrinne. Se on liikuntasuoritus, jossa tehdään 50 burpeeta eli yleisliikettä, 50 kyykkyä ja 50 vatsalihaliikettä. Kierroksia jatketaan ilman taukoa niin, että vähennetään kymmenen liikettä per kierros, kunnes saadaan kasaan 150 toistoa jokaista liikettä.
”Sellaisen jumpan jos vetäisi heinäkuussa”, Myllyrinne sanoo. Silloin hän täyttää 50 vuotta. Alustaviin juhlasuunnitelmiin kuuluu toistaiseksi liikuntasuoritus, jota kuvaillaan netissä ”treeniksi, joka saa miehen pillittämään”.
Myllyrinteen juhlistamistapaa voisi kuvailla tyypilliseksi nykykeski-ikäisen ihmisen valinnaksi. Sen sijaan, että korostettaisiin, mitä jo on saavutettu, keskitytään siihen, mitä ei vielä olla: vanhoja ja väsyneitä.
Kun viime vuonna kuollut kansanedustaja Ilkka Kanerva täytti 50 vuonna 1998, Suomen Kuvalehti oli hänen juhlissaan Turun messukeskuksessa. Paikalla oli delegaatiot muun muassa suojelupoliisista, Suomi–Venäjä-seurasta, Kansaneläkelaitoksesta ja Olympiakomiteasta. Vieraiden kättely kesti kuusi tuntia. Kanerva sai lahjaksi keinutuolin.
Pönötys oli pitkään etenkin 50-vuotispäiviin sisäänkirjoitettu. Kutsu vastaanotolle saatettiin julkaista lehdessä. Miehet saivat saavutuksistaan pöytäviirin eli standaarin, naisille annettiin ruusuja ja kupukello. Sankarista otettiin valokuva, jossa hän istui kukkakimppujen ja korttien ympäroimänä kuin valtaistuimella.
Keski-ikää on tavattu ajatella elämän lakipisteenä, tasaantumisen elämänvaiheena, jolloin sitkeinkään teeskentelijä ei voi enää kuvitella olevansa nuori.
Poskien alle kehittyvät hamsteripussit, terveysasiat alkavat huolestuttaa. ”Neljä-viisikymppisellä pelkkä kyykistyminen ja sieltä ylösnousu voivat aiheuttaa polven nivelkierukkaan repeämän”, kerrotaan Anna-lehden jutussa.
Jos yli 45-vuotias mies tai yli 55-vuotias nainen aloittaa treenaamisen maratonille, sitä ennen suositellaan lääkärintarkastusta.
Nuorisomusiikki kuulostaa kauhealta. Spotifyn muutaman vuoden vanhan tilaston mukaan 35–55-vuotiaat kuuntelevat treenatessaan mieluiten Eye of the Tiger -kappaletta vuodelta 1982.
Suomessa tyypillisin Harley-Davidsonin ostaja on 45–64-vuotias mies. Helsingin Sanomien kokoaman tilaston mukaan sekä miehissä että naisissa uusia moottoripyöriä hankkivat ylivoimaisesti eniten 35–64-vuotiaat.
Ville Myllyrinne ei ole toistaiseksi hankkinut Harley-Davidsonia eikä aiokaan. Moottoripyörä ei edusta hänelle ”sellaista vapautta, jota siihen ehkä liitetään”.
”Jotkut jutut tuntuvat tämän ikäisenä nähdyiltä. Nyt tiedän, ettei muualla tapahdu koko ajan jotakin uutta ja jännittävää. Ei tarvitse myöskään glorifioida kurjuutta, vaan on ihan okei, että on matkustellessa kiva hotellihuone ja viiniä, joka maistuu hyvälle.”
Keski-ikäisissä on massaa, ja heillä on valtaa. He täyttävät työ- ja johtopaikat, määräävät menon ja suunnan. Viime vuosikymmeninä keski-ikää ovat pitäneet hallussaan suuret ikäluokat.
Mutta nyt keski-ikään ovat tulleet heidän lapsensa, pullamössösukupolveksi pilkattu ikäpolvi.
Tänä vuonna täyttävät 50 vuonna 1973 syntyneet. Se oli erikoinen notkahdus suomalaisessa syntyvyyshistoriassa. Silloin syntyi vähemmän lapsia kuin koskaan sitten 1800-luvun puolivälin.
Väitöskirjatutkija Miina Keski-Petäjä Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian laitokselta kertoo, että juuri tätä notkahdusta ei hänen tietääkseen ole tarkemmin Suomessa tutkittu, joten kaikkia tekijöitä ei tunneta. Mutta 1970-luvun alkuun osui kaksi suurta muutosta.
Ne olivat abortin salliminen ja ehkäisyvälineiden ja -valistuksen kehitys. Laillisen abortin saattoi saada sosiaalisin perustein vuodesta 1970 lähtien. Kondomit ja ehkäisypillerit tulivat paremmiksi ja helpommin saataviksi.
Vuonna 1973 tehtiin aborttien Suomen ennätys, miltei 20 aborttia tuhatta hedelmällisyysikäistä naista kohden. Nykyisin luku on alle seitsemän.
”Kuntien velvollisuudeksi tuli vuonna 1972 ehkäisyneuvonta ja peruskouluihin seksuaalikasvatus, joten aborttien määrä väheni 1970-luvun kuluessa.”
Sen jälkeen uusille ennätysalhaisille syntyvyyslukemille tultiin vasta 2000-luvun alussa.
Seiskakolmoset kasvoivat pulskimmassa hyvinvointi-Suomessa, purskuttelivat fluoria koulun hammashoitolassa ja katsoivat ala-asteella televisiosta vähän väliä neuvostojohtajien hautajaisia.
He ehtivät koulusta pois parahiksi ennen kuin laman takia ryhdyttiin kierrättämään koulukirjoja ja puolittamaan pyyhekumeja. Kun he olivat 16-vuotiaita, murtui Berliinin muuri ja pari vuotta myöhemmin Neuvostoliitto. Etelänaapuri Viro itsenäistyi ja kylmä sota päättyi.
”Tuntui jotenkin luonnolliselta, että siinä aikuistuessa 1980-luvun maailma purettiin ja vanhat, homeiset asiat poistettiin”, sanoo kirjailija-kustantaja Antti Nylén, entinen nuori vihainen mies, joka hänkin täyttää tänä vuonna 50 vuotta.
Tosin Nylén ei 1990-luvun alussa ollut kiinnostunut sen enempää maailman- kuin kotimaanpolitiikasta. Monien ikätovereidensa tavoin hän istuksi halvoissa keskiolutbaareissa, vetelehti valmistumatta yliopistossa ja murehti lähinnä omaa tulevaisuuttaan.
”En ollut globaalin ahdistuksen vallassa. En muista, että olisin ollut tippaakaan kiinnostunut jostakin EU:sta.”
Yhteiskunnallinen aktiivisuus ei tuntunut erityisen trendikkäältä, maailma vaikutti paranevan omalla painollaan. Huolestuttava ilmasto-ongelma, otsonikerroksen oheneminen, oli saatu kuriin. Suomalaisia eläinaktivisteja oli kourallinen, heitä nimitettiin ”kettutytöiksi”. Ultra Bran sanoittaja Anni Sinnemäki (s. 1973) kirjoitti Helsingin Sanomien vastaperustettuun Nyt-liitteeseen kolumneja, joissa juotiin lattea.
”Ruben Stillerin ikäluokka oli jo taistellut meille eri muotoiset pastat ja espressokahvilat”, Nylén kiteyttää.
Maailma oli melko lailla valmis.
Vanhemmat ikäluokat olivat eri mieltä. Viisikymppinen vuorineuvos Martin Saarikangas puhui toukokuussa 1993 Helsingin Sanomien haastattelussa ”pullalla kasvatetusta sukupolvesta”. Siitä muotoutui pilkkanimitys ”pullamössöt”. Kaikki oli saatu valmiina eikä minkään eteen jouduttu kärsimään. Kun heti laman jälkeen ei ollut töitä eikä kaikille opiskelupaikkoja, myös työttömänä lorvailua paheksuttiin. Keksittiin termi ”uusavuttomuus”.
Amerikkalaiset nimesivät babyboomereiden lapset X-sukupolveksi. Siihen kuuluvat vuosina 1964–1979 syntyneet ikäluokat. Heistä kertovissa elokuvissa, kuten Reality Bites (1994), Clerks – tiskirotat (1994) ja Rakkautta ennen aamua (1995) polteltiin tupakkaa ja pilveä, välteltiin uraputkea ja ladeltiin velton ironisia kommentteja maailmasta.
Keski-ikä lukulaseineen ja vakiintuneine työurineen vaikutti olevan jossakin hyvin kaukana sumuisessa tulevaisuudessa.
Antti Nylén muistaa tulleensa kutsuksi keski-ikäiseksi ensimmäisen kerran 34-vuotiaana, kun hän julkaisi läpimurtoesseekokoelmansa Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas, 2007). Se oli kirjallisuuskriitikon vinoilua eikä ollut tarkoitettu kehuksi.
”Se ei mitenkään erityisesti häirinnyt. Ajattelin vain huvittuneena, että tämänkö ikäiset ovat jo keski-ikäisiä.”
35-vuotiaana keski-ikä on vielä kevyt vitsi. Harva ajattelee silloin oikeasti olevansa keski-ikäinen, ollaan nuoria aikuisia. Keski-ikä, varsinainen aikuisuus, määritellään ikävuosien 40 ja 60 väliin, vaikka paineita olisi siirtää etenkin sen loppupäätä kauemmas.
”Ennen viisikymppisiä juhlittiin kuin seitsemän- tai kahdeksankymppisiä nykyään. Vanhuus on siirtynyt kauemmaksi. Eliniänodote on nykyään niin paljon korkeampi. Enää keski-iässä ei ajatella, että elämäntyö on nyt tehty”, sanoo Taideyliopiston vararehtori Marjo Kaartinen, joka on toimittanut yhdessä Hannu Salmen kanssa kirjan Keski-ikä – kulttuurihistoria (SKS Kirjat, 2022).
Keski-iästä alettiin Suomessa toden teolla puhua 1960–1970-luvuilla. Sen ei nähty koskettavan miehiä ja naisia samalla tavalla.
Ylen Elävässä arkistossa on 40-vuotiaista miehistä ja naisista tehdyt tv-ohjelmat vuodelta 1972. Heti miehiä käsittelevän ohjelman alussa kerrotaan, kuinka ”tutkimusten mukaan ylemmissä sosiaaliluokissa pidetään 30–40 vuoden ikää miehelle paranevien saavutusten ja lisääntyvän itseluottamuksen aikana. Vasta viisissäkymmenissä alkaa keski-ikä ja sen myötä elämänkaaren huippu.”
Naisten ohjelma alkaa myös viittauksella tutkimuksiin. ”Ne ovat osoittaneet, että valtaosa naisista kokee 40-vuotissyntymäpäivänsä ratkaisevana rajapyykkinä elämässä. Jotakin on silloin peruuttamattomasti ohi. Paitsi työelämässä, naisen arvo laskee muillakin elämän aloilla. Lasten kasvettua nainen ei koe olevansa enää yhtä välttämätön kuin ennen. Eroottisen arvostuksen väheneminen on väistämätöntä.”
Perinteinen ajatus keski-ikäisistä oli pitkään, että miehet katselevat kukkulan laelta saavutuksiaan, kun naiset ovat tulleet käyttöikänsä päähän.
Mielikuva alkoi monipuolistua seuraavalla vuosikymmenellä.
Keski-ikä – kulttuurihistoria -kirjassa muistellaan Suomen Kuvalehden kansijuttua 51-vuotiaasta televisiokasvosta Pirkko Liinamaasta vuodelta 1983. Kannessa Liinamaa julistettiin ”valtakunnan keski-ikäisimmäksi naiseksi”. Jutussa kuvailtiin, kuinka hän ”osaa myös tehdä pilaa itsestään, roolistaan, puheliaisuudestaan, pulleudestaan. Kun hän nauraa, kyyneleet hersyvät silmistä. Hänessä on uskallusta ja rämäkkyyttä, optimismia ja elämäniloa. Ja ne taas ovat ominaisuuksia, jotka monelta keski-ikäiseltä puuttuvat.”
1980-luvulla keski-ikäistymiseen oli tullut mukaan myös ajatus keski-iän kriisistä. Sitä vauhditti etenkin amerikkalaisen psykologin Daniel Levinsonin 1970-luvun lopussa tekemä tutkimus, jossa oli mukana 40 valkoista keskiluokkaista miestä. Sen mukaan keski-iässä tutkaillaan omia elämänvalintoja ja tehdään mahdollisesti dramaattisiakin muutoksia elämässä, kun ollaan kärsimättömiä saavuttamaan se, mitä saavutettavissa on. Tutkimuksesta vedettyjen johtopäätösten mukaan ihminen ajautuu melkeinpä väistämättä kriisiin, kun hän tajuaa, kuinka paljon aikaa on kulunut ja paljonko sitä on jäljellä.
Levinsonin tutkimusta on myöhemmin kritisoitu sen suppeasta otannasta, eivätkä myöhemmät tutkimukset ole löytäneet tuloksille tukea.
”Tutkijan näkökulmasta me löydämme sitä, mitä mittaamme. Psykologia tunnistaa ongelmakäyttäytymistä, mutta siitä syntyy helposti käsitys, että ongelmat ovat vallitsevia ilmiöitä”, sanoo elämänkaaripsykologiaan erikoistunut tutkimusjohtaja Katja Kokko Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisestä tiedekunnasta ja Gerontologian tutkimuskeskuksesta.
Hän johtaa nykyään Lapsesta aikuiseksi -pitkittäistutkimusta, jossa on seurattu vuonna 1959 syntyneiden suomalaisten elämää. Tutkittavat ovat tunnistaneet kokeneensa erilaisia kriisejä elämässään, mutta eivät erityisesti keski-ikään liittyviä.
”Keski-iän kriisi on myytti. Elämänkriisi itsessään ei ole myytti, mutta se on, että se liittyisi kronologiseen ikään. Kriisi on myös aika negatiivisesti sävyttynyt käsite. Jos pysähtyy pohtimaan ja arvioimaan elämäänsä ja valintojaan, se kuulostaa minun korviini enemmän hyvältä ja tarpeelliselta kuin kriisin aiheelta”, Kokko sanoo.
Hän huomauttaa, että keski-ikää on tutkittu psykologiassa hämmästyttävän vähän. Huomattavasti enemmän tutkitaan lapsuutta ja nuoruutta.
”Ehkä jotenkin ajatellaan, että keski-iässä ei tapahdu mitään kiinnostavaa, vaikka sehän ei pidä paikkaansa. Mielen hyvinvointi on keski-iässä usein korkealla tasolla, samoin kuin kognitiiviset taidot.”
Ylipäätään ihmisten niputtaminen ikänsä takia tietynlaisiksi ei Kokon mielestä vastaa nykykäsitystä ihmisen elämänkaaresta.
”Elämän kulku on monipuolistunut. Viisikymppiselläkin voi olla esimerkiksi monenlaisia perhekuvioita, voi olla aikuisia lapsia tai ihan pienet lapset.”
Kun he kysyivät viimeksi pitkittäistutkimuksen osanottajilta, jotka olivat 61-vuotiaita, että minkä ikäisiä he mieluiten olisivat, enemmistö vastasi olevansa mieluiten juuri 61-vuotias.
”Mutta kun heiltä kysyttiin, minkä ikäisiksi he itsensä kokevat, he kokivat itsensä viisikymppisiksi. Kun siis vertaa itseään muihin samanikäisiin, kokee itsensä nuoremmaksi.”
Vanhentunut mielikuva keski-ikäisyydestä voi näyttäytyä nuoremmille niin, ettei keski-ikä tunnu tavoittelemisen arvoiselta elämänvaiheelta.
Mutta ovathan keski-ikäiset kuitenkin vähän naurettavia!
Etenkin jos he yrittävät käyttää munakoiso-emojeita tai tekevät iltapäivälehtien ”tunnistatko nämä nuorisolyhenteet” -testejä ja lähettävät tuloksiaan ylpeinä perheiden Whatsapp-ryhmiin. Mikä pahinta, keski-ikäinen ei välitä, vaikka tietää olevansa nolo.
Sellaisesta keski-ikäisestä on erinomainen esimerkki Ville Myllyrinteen roolihahmo Markku Ylen suositussa Aikuiset-komediasarjassa, jonka viimeinen tuotantokausi julkaistiin viime vuoden lopulla.
Markku on päähenkilön Oonan isä ja muuttaa sarjan alussa Kokkolasta Kallioon. Hän sanoo ”voikkuleipä” ja ”taimläts”, kun tarkoittaa time lapsea, ajastettua valokuvausta. Parikymppiset kalliolaiset suhtautuvat Markkuun ymmärtäväisen ystävällisesti, mutta eivät pidä häntä kuitenkaan aivan oikeustoimikelpoisena.
Sarjan ympärillä velloneista somekeskusteluista päätellen moni keski-ikäinen sarjan katselija ei ole suinkaan samaistunut noloon Markkuun, vaan sukupolvea nuorempiin, cooleihin päähenkilöihin. Melko kiusallista!
”Kyllä keski-ikään liittyy ajatus, että pitäisi suitsia itseään keski-ikäiseen käytökseen. Ei pidä esiintyä tötteröhattu päässä, vaan ymmärtää pyrkiä olemaan näkymätön. Ne moottoripyöriä haikailevat miehet ovat naurettavia, samoin kuin keski-ikäiset puumanaiset”, Marjo Kaartinen sanoo.
Keski-ikään tarttuu myös tiukasti keskiluokkaisuus. Joskus ne tuntuvat olevan suorastaan synonyymejä toisilleen. Keski-ikäisellä on tavanomaisuudessaan tylsä keskiluokkainen elämä omakotitaloineen, autoineen tai koirineen.
”Oma ajatukseni on, että ylemmän luokan ihmiset ovat klassisesti ajattomia ja iättömiä, työväenluokkaan liittyy taas varhaisempi rapistuminen. Kun kuvaillaan keski-ikää, kuvaillaan usein keskiluokkaista, standardinomaista elämää.”
Parikymppisenä pystyi olemaan millainen halusi, muistelee muusikko Maija Vilkkumaa, joka täyttää 50 vuotta marraskuussa. Nyt on oltava tarkempi, ettei vaikuta naurettavalta tai hirveältä.
”Juttelin yhden samanikäisen miespuolisen ystäväni kanssa tästä ja hän sanoi, että häntä hävettää täyttää 50. Tunnistan kyllä sen ajatuksen”, Vilkkumaa sanoo.
Hän on juuri julkaissut uuden levyn, jonka nimi on hänen syntymävuotensa 1973. Äidinmaa-kappaleessa kuvaillaan tunnistettavasti nykyviisikymppisten Suomea syntymästä tähän hetkeen:
On siitä mennyt vuosikymmeniä viisi
Mä synnyin hämärässä kesken öljykriisin
Sain lahjaks mielenmaiseman ja päivähoitopaikan
Mustavalkotelkkarista katsoin nykyaikaa
Kun Vilkkumaa oli joitakin vuosia sitten keikallaan juuri syntymäpäivänään, juontaja esitteli asian niin, että tietenkään naisilta ei kysytä, paljonko he täyttävät, sillä he täyttävät aina 25.
”Tällaiset tavat juuri tukevat sitä, että on noloa olla viisikymmentä.”
Keski-ikä on mietityttänyt etenkin suhteessa työhön. Rockartistin ammatissa on ”aina poikkeus, kun ei ole nuori”.
”Neljänkympin tienoilla kävin läpi sen pelon, että jään esiintymään johonkin pubin nurkkaan. Olen myös huomannut, ettei ole enää söpöä vähätellä itseään niin, että enhän minä ole mitään. Se pitää lopettaa.”
Sen, että kuolema koittaa, Vilkkumaa tajusi kolmekymppisenä.
”Se kauhistutti silloin niin, että henki salpautui.”
Siksi viisikymppisenä ei ole tarve kiirehtiä. Sen verran hän kyllä kiristi tahtia, että teki gradunsa ja valmistui Helsingin yliopistosta tämän vuoden helmikuussa, lähes 31 vuotta opintojen aloittamisen jälkeen.
Nyt Vilkkumaa yrittää enemminkin hidastaa ajan kulkua.
”Tein sitä jo lapsena, kun oli tulossa jotain jännittävää. Kiinnitän huomiota kaikkiin mahdollisiin yksityiskohtiin enkä yritä vauhdittaa ajan kulumista. En esimerkiksi ajattele ollenkaan, että olisipa jo kesä.”
Ville Myllyrinne sanoo huomanneensa, että aika ja omat saavutukset ovat tulleet näkyviksi, kun ennen aikaa oli rajattomasti ja mitä vain saattoi tapahtua.
”Jotkut haaveet ovat nollaantuneet, esimerkiksi se, että minusta tuskin tulee nuorta, menestyvää Hollywood-näyttelijää. Toisaalta sitä katsoo nyt myös taaksepäin ja miettii, olisiko voinut rohkeammin tehdä sellaisia työjuttuja, joita olisi itse halunnut.”
Antti Nylén on julkaissut viimeisimmät esseensä Kolme pyhää (Kirjapaja) vuonna 2019. Nyt hän sanoo lopettaneensa kirjailijan uransa.
”Vaikkei mitään uraa varsinaisesti koskaan ollut olemassakaan. Teen pieniä kustannusprojekteja enkä ole enää pariin vuoteen ajatellut kirjoittamista. Huomasin, että kirjailijan moottori ei enää pyöri, ja annoin sen pysähtyä.”
Tänä vuonna Nylén aikoo toimittaa esseistään kokoelmateoksen ”50-vuotisrangaistukseksi itselleni ja Suomen kansalle”, kuten hän vitsailee.
”Minulla on aina ollut sellainen olo, että aika on vähissä. Mieleen tarttuu ihan kummallisia asioita, ja jostain syystä muistan lukeneeni vuosia sitten iltapäivälehtijutun. Siinä kerrottiin, kuinka Arto Paasilinna oli mennyt ravintolassa viereiseen pöytään räyhäämään syömässä oleville tuntemattomille ihmisille, että kohta alkaa tappaminen. Se kuvastaa ajatustani elämästä. Että nyt tässä saadaan vielä hetki istua rauhassa, mutta kohta alkaa tappaminen.”