Joka neljäs hoito on turha
Ylidiagnooseihin uppoaa miljardeja euroja, sanoo ylidiagnosointiin perehtynyt professori Kari Tikkinen.
7
MIN
Suomalaistutkijoiden artikkeli julkaistiin arvostetussa lääketieteen JAMA Internal Medicine -julkaisussa kesäkuussa 2025. Kirjoitus käsitteli sitä, miten sairauden määrittely vaikuttaa tarvittavan hoidon määrään.
Johtopäätökset: Kun taudin kriteerejä väljennetään, sairastuneita löytyy monin verroin aiempaa enemmän, mutta usein hoidosta on vähän tai ei lainkaan hyötyä, toisinaan vain haittaa. Turhat hoidot rasittavat jo valmiiksi kuormitettua terveydenhoitojärjestelmää.
Artikkelin pääkirjoittaja on tutkija, urologian professori Kari Tikkinen Helsingin yliopistosta. Hän on tutkinut 20 vuotta ylidiagnosointia. Ylidiagnosointi tarkoittaa, että löydetty sairaus ei koskaan aiheuttaisi oireita, saati kuolemaa, vaikkei sitä hoidettaisikaan.
Tikkinen arvioi kotimaisen ja kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden perusteella, että 20–30 prosenttia hoidoista on turhia tai niiden kokonaishyöty jää potilaalle hyvin vähäiseksi.
”Turhan hoidon pahin haittavaikutus terveydenhuoltojärjestelmälle on se, että resurssi on pois joltain muulta”, Tikkinen sanoo. ”Jonot venyvät, toimenpiteet viivästyvät.”
Viesti tarpeettomien hoitojen lieveilmiöistä alkaa mennä perille. Syy on ilmeinen: raha. Valtio rahoittaa tänä vuonna 26,2 miljardilla koko maan hyvinvointialueita. Osa alueista hakee lisää euroja, osa joutuu arviointimenettelyyn alijäämän takia.
Tikkinen sanoo, että ylidiagnooseihin ja -hoitoihin uppoaa miljardeja euroja. Kaikista turhista hoidoista ei koskaan päästä eroon. Pitää olla pelivaraa, sillä taudin ennuste on usein epävarma. Karsimalla tehottomia toimenpiteitä on silti mahdollista säästää paljon.
”Suomessakin puhutaan vähintään sadoista miljoonista euroista”, Tikkinen sanoo.
Terveen ja sairaan raja on venyvä, subjektiivinen käsite. Osa terveistä kokee runsaasti oireita, kun taas monet sairaat tuntevat voivansa hyvin.
Lääketiede on kehittänyt valtavasti tehokkaita hoitoja mutta on samalla laajentanut tautien kirjoa ja määritelmiä. Nykyisin laittein, testein ja seulonnoin havaitaan muutoksia elimistössä yhä aiemmin. Tikkinen puhuu ylitunnistamisesta ja ylimäärittelystä. Vuosittain löydetään tuhansittain rinta- ja eturauhassyöpiä, jotka eivät koskaan kehity vaarallisiksi.
”Ongelma voi olla, että hoidot ovat rankempia kuin itse tauti”, Tikkinen sanoo.
”Ja sitten terveydenhuoltojärjestelmä kuormittuu, kun ylitutkitaan ja ylihoidetaan hitaasti eteneviä, matalan riskin tauteja.”
Terveet saadaan tuntemaan itsensä sairaiksi, kun kolesterolin, verenpaineen ja verensokerin raja-arvoja tiukennetaan. Usein pilleri pienentää perusterveiden riskiä sairastua vain vähän, mutta lääkkeet voivat aiheuttaa haittoja.
Suomessa kolesterolin hoitopäätökset perustuvat nykyisin ennen kaikkea LDL:n eli ”pahan kolesterolin” arvoihin.
”Mihin raja vedetään, sillä on valtava merkitys”, Tikkinen sanoo. ”Jo muutaman kymmenyksen muutos raja-arvossa voi siirtää satojatuhansia suomalaisia lääkehoidon piiriin tai sen ulkopuolelle.”
Tiheään toistuvat kuvantamiset, verikokeet, tutkimukset ja seurantakäynnit työllistävät lääkäreitä ja lisäävät kustannuksia. Nuoret rokotetaan jo kohdunkaulasyöpää vastaan. Tikkinen selvityttäisi, voisiko seulontoja keventää esimerkiksi rekisteripohjaisilla, satunnaistetuilla kokeilla.
”Olisi tutkittava, keskusteltava ja linjattava kansallisesti, miten voimme vähentää ylitestaamista”.
”Suuri osa terveydenhuollon ajoista on kontrollikäyntejä.”
Kari Tikkinen kiinnostui yliaktiivisesta rakosta tehdessään väitöskirjaa 2000-luvun alussa. Hän havaitsi, että lääkejätit olivat lobanneet yhden oireen, äkillisen virtsaamistarpeen, sairaudeksi.
Todellisuudessa yliaktiivinen rakko on kimppu oireita, joiden syitä ei usein varmuudella tiedetä.
Virtsaamisvaivaan kehitetyt lääkkeet myyvät kuin häkä. Alkujaan 50 miljoonan dollarin markkina on kasvanut yksin Yhdysvalloissa kolmen miljardin bisnekseksi.
”Arviolta 80 prosenttia potilaista lopettaa lääkkeet alle vuodessa. Syy on useimmiten se, että pilleri ei auta vaivaan”, Tikkinen sanoo.
Lääkärit usein yliarvioivat hoidon hyötyjä ja aliarvioivat haittoja. Liiasta hoidosta ei moitita toisin kuin hoitamatta jättämisestä. Kukin erikoisala pyrkii osoittamaan, että sairauksia esiintyy luultua enemmän, että ala on alidiagnosoitu ja alihoidettu.
Lääketieteen ytimessä on ajatus ”mitä enemmän terveyttä, sitä parempi”. Se luo maaperän alati kasvavalle lääketeollisuudelle, joka rahoittaa 80–90 prosenttia lääketutkimuksesta.
Hoitosuosituksia antavilla lääketieteen asiantuntijoilla on tiiviit yhteydet lääketeollisuuteen, myös Suomessa. Vuonna 2017 Lääkärilehden päätoimittaja Pertti Saloheimo selvitti Käypä hoito -suositusten sidonnaisuuksia: työryhmien jäsenistä noin puolet oli ilmoittanut kytköksistään lääketeollisuuteen ja laitevalmistajiin, puheenjohtajista kaksi kolmasosa.
Kari Tikkinen sanoo, että hoitosuositusten laadinnassa olisi kuunneltava kenttää.
”Meillä olisi oltava enemmän riippumattomia tutkimusmenetelmien osaajia, yleislääkäreitä ja potilaita näissä paneeleissa.”
Terveys ei jakaannu tasan. Suhteellisen terveet työikäiset pääsevät ohituskaistaa työterveyteen tai yksityiselle lääkärille terveysvakuutuksen turvin. Usein he vaalivat ja tarkkailevat kehoaan, käyvät verikokeissa ja kuvantamistutkimuksissa. Toisessa ääripäässä vähävaraiset, sairaat eivät hakeudu lääkäriin tai odottavat hoitoa jonossa.
”Ylidiagnostiikka koskee erityisesti hyväosaisia, alidiagnostiikka enemmän huono-osaisia”, Tikkinen sanoo.
”Sekä yli- että alidiagnostiikasta olisi päästävä eroon samanaikaisesti. Se on vaikea tehtävä.”
Hän on huolissaan, että firmat tarjoavat terveille tutkimuksia, joihin pääsee ilman lähetettä. Eräs laboratoriofirma mainosti Helsingin Sanomien etusivulla, että ihmiset syyllistyvät ”itsepetokseen”, kun luottavat mututuntumaan terveydessä.
”Ajatus, että ilman lääkärin lähetettä otetut magneetti- ja ultraäänikuvat olisivat ennaltaehkäisyä ja järkevä tapa vähentää levinneitä tauteja, ei pidä paikkansa”, Tikkinen sanoo.
”Mutta kun aletaan kuvantaa enemmän kohdentamatta tutkimuksia, turhat toimenpiteet lisääntyvät todella paljon.”
Valveutuneet ihmiset ovat itse itsensä lääkäreitä. Netissä on tietoa ja somessa vertaisryhmiä. On yhä enemmän diagnooseja ja oireyhtymiä, joiden biologinen perusta on epävarma tai epäselvä: krooninen väsymysoireyhtymä, ärtyneen suolen oireyhtymä, krooninen kipuoireyhtymä, long covid, paniikkihäiriö, adhd.
Hankalia tapauksia, Tikkinen myöntää. Oireita ja vaivoja ei pidä vähätellä, mutta määrityksen olisi perustuttava tieteelliseen näyttöön. Diagnoosi voi olla helpotus mutta myös leima.
Vuonna 2024 ihmeteltiin, miksi Pohjois-Karjassa viidennes alle 13-vuotiaista pojista oli saanut adhd-diagnoosin. Ylidiagnosointia on selitetty osaamisen puutteella. Tikkinen katsoo, että yhteiskunnallisia ongelmia myös medikalisoidaan. Kun koululuokassa on liikaa oppilaita, erityisesti loppuvuonna syntyneiden poikien käyttäytymishäiriöt lisääntyvät.
”Moni seikka viittaa siihen”, Tikkinen sanoo, ”että adhd ei ole yksiselitteinen lääketieteellinen ilmiö, eikä ongelmia voi ratkaista yksin lääkkeitä määräämällä.”
Ylidiagnosointia ja -hoitoa tutkinut Tikkinen näkee tekoälyn mahdollisuutena ja uhkana.
Tekoäly voi auttaa määrittämään oikeita hoitoja oikeaan aikaan ja vapauttaa lääkärien aikaa potilastyöhön. Mutta tekoäly voi myös lisätä turhia diagnooseja ja hoitoja, varsinkin jos tutkijat ja lääketeollisuus hakevat sen avulla oikoreittiä lääkekehitykseen.
Ylidiagnosointi vähenee eniten, kun lääkärit ja potilaat tekevät yhteistyötä. Aleksi Raudasojan tuoreessa väitöskirjassa on selvitetty, että lääkäreitä kouluttamalla voidaan karsia joka kymmenes hoito. Mutta kun lääkärien lisäksi opetetaan potilaita tunnistamaan turhia toimenpiteitä, hoidot vähenevät lähes kolmanneksen.
”Myös siksi maallikot täytyy saada mukaan pohtimaan, mikä on riittävää hoitoa”, Tikkinen sanoo.
”Ekspertit eivät yksi riitä.”
Mikä on sairaus, mikä ei?
Kari Tikkinen on ollut tekemässä kiinnostavaa seurantatutkimusta. Maallikoiden ja lääkärien käsityksissä ei ollut suurta eroa vuonna 2010. Molemmissa ryhmissä enemmistö määritteli 60 terveydentilasta vain joka viidennen sairaudeksi. Mutta kun kysyttiin, onko esimerkiksi erektiohäiriö, silmien taittovirhe, peliriippuvuus, lapsettomuus tai vanhuusiän lihaskato sairaus, mielipiteet hajaantuivat laajasti.
Uusi kyselytutkimus valmistuu tämän vuoden lopulla. Vastauksia ei ole vielä analysoitu.
”Tulokset kertovat, mihin suuntaan yleinen mielipide on muuttunut”, Tikkinen sanoo. ”Sillä on iso vaikutus siihen, mikä nähdään sairautena, mihin pitäisi priorisoida verovaroja.”
Seurantatutkimus kertoo myös, onko sairauksien kirjo yhä kasvanut. Viisitoista vuotta sitten harva kyselyyn vastanneista piti surua sairautena.
Nykyään pitkittyneelle surulle on kansainvälisesti tunnustettu diagnoosi. Häiriö tunnetaan kirjainyhdistelmänä PGD (prolonged grief disorder).
Pitkittyneen surun diagnoosi aiotaan ottaa käyttöön myös Suomessa.