Kaikki muuttuu paitsi J. Karjalainen
J. Karjalaisen musiikin perusidea on ollut sama 40 vuotta. Enää hän ei edes ajattele, että hänen pitäisi jotenkin uudistua.
12
MIN
Nuorena miehenä Jukka Karjalainen teki niin kuin asiakkaat pyysivät. Hän työskenteli kymmenen vuotta helsinkiläisessä SEK-mainostoimistossa, sävelsi musiikin muun muassa virvoitusjuomalle: ”Dr. Pepper, Juu-Es-Ei / toiset tykkää, toiset ei.”
Lauluntekijä J. Karjalainen ei halua myydä mitään. Hänen biiseihinsä tulee sellaisia sanoituksia kuin on tullakseen.
Karjalainen sanoo, että hänellä ei ole vahvaa paloa minkään aatteen edistämiseen tai opettamiseen.
”Yritän kertoa jonkin tarinan tai miltä musta tuntuu. Tehdä tällaisia pikkuisia lauluja, joista saattaa tulla monelle aika hyvä fiilis. Sekin on jotain.”
J. Karjalainen istuu työhuoneensa sohvalla ja näppäilee kulunutta Fender Telecaster -sähkökitaraa. Hän on tehnyt musiikkia noin 45 vuotta, sanoittanut ja säveltänyt itse lähes kaikki esittämänsä kappaleet.
Uusi Suomalaista muotoiluu -levy ilmestyy maaliskuun lopussa. Se on Karjalaisen 25. albumi.
Vuosikymmenten aikana yhtyeiden kokoonpano on vaihtunut ja maailma muuttunut, mutta J. Karjalainen on pysynyt. Omana itsenään ja yhtenä Suomen suosituimmista lauluntekijöistä. Miten hän on sen tehnyt?
J. Karjalainen etsii oikeita sanoja. Hän haluaisi kertoa, miten hänen laulunsa syntyvät, mutta se on vaikeaa.
Karjalaiselta kyseltiin jo 1980-luvulla hänen laulujensa sanomasta. Se tuntui kiusalliselta. Karjalaisen laulut ovat aina olleet enemmän tai vähemmän ”sellaista omaa ihmettelyä”.
Aiheet voivat löytyä mistä tahansa: omista ja kollektiivisista muistoista, jokapäiväisestä elämästä, kirjoista, elokuvista, kaupungilla kuulluista keskustelun pätkistä.
Kerran Karjalainen oli katselemassa vaatteita Pelastusarmeijan kirpputorilla ja kuuli, kun kaksi myyjää jutteli keskenään. Toinen sanoi: ”Markku ei muuten tule torstaina.”
Karjalainen alkoi miettiä, mistä on kyse. Syntyi hitti, Mennyt mies.
Toisinaan laulujen tekeminen tuntuu samalta kuin rivit uudessa Kyyveen kipparit -kappaleessa: ”Järvenselkä kimmeltää / olen valmis lähtemään / ei yhtään merimerkkiä / ole tällä selällä.”
”Kun sanat alkavat löytää muotonsa, se on ikään kuin niiden merimerkkien ilmestymistä. Ne määrittelevät reitin, mitä on kuljettava. Se tuntuu vähän surulliselta, mutta ilman sanoja ei ole laulua”, Karjalainen sanoo.
Kyyvesi on järvi Etelä-Savossa. Karjalaisen mummi asui sen rantamilla, ja Karjalainen vietti siellä monta lapsuutensa kesää.
Kyyveen kipparit kertoo tärkeästä lapsuusmuistosta. Isä ja eno ottivat pojan pari kertaa mukaansa kalareissulle. Pikku-Jukka sähläsi virvelinsä kanssa, ”vastuksena varmaankin”, kuten laulun tekstissä sanotaan.
Kolmikko yöpyi saarissa. Jos teltta ei ollut mukana, he ryömivät yöksi pressun alle.
”Oli hieno fiilis herätä sieltä. Miehet olivat jo nuotiolla. Niiden puhe ja nuotion rätinä kuuluivat. Sateen ohut sihinä järven pinnassa. Märän maan, savun ja kahvin tuoksu”, Karjalainen muistelee.
”Mielettömiä elämyksiä pikkukundille. Musta se oli hauska aihe pienelle laululle.”
Karjalaisen työhuone on kodin yhteydessä Helsingin Katajanokalla. Karjalainen ja hänen puolisonsa muusikko Kati Bergman ovat asuneet lähes 30 vuotta samassa asunnossa. Sen ikkunoista näkyvät Tove Janssonin puisto ja pääkaupungin kauneimmaksi kaduksi valitun Luotsikadun alku.
”Olen viihtynyt Katajanokalla. Täällä on hyvä meininki. Tykkään vanhoista rakennuksista.”
Herättyään Karjalainen juo aamukahvin ja lukee Hesarin. Sitten hän soittelee työhuoneessaan tunnin tai pari. Sillä tavalla monet Suomalaista muotoiluu –albumin laulutkin ovat saaneet alkunsa.
”En yritä tehdä mitään luovaa. Soittelen vaan ja katson, mitä sieltä tulee. Jos tulee jotain kivaa, talletan sen puhelimelle”, Karjalainen kertoo.
Karjalaisen iPhonen sanelimessa on satoja nimettyjä biisi-ideoita.
”Nimi voi olla mitä vaan. Keksin sen hetken mielijohteesta. On tärkeää, että se ei ole vain Äänitys 185 tai muuta sellaista.”
Karjalainen nappaa puhelimensa ja rupeaa skrollaamaan.
”Lover’s Blues ja Unohtunut harppu. Little Bit of Love ja Päiväsaikaan. Sireenisamba. African Stars. Viileet torvet. Siitä nimestä muistan heti, mikä fiilis silloin oli.”
Noin puolitoista vuotta sitten Karjalainen nimesi yhden ideansa Sinéadin lauluksi. Se ei muistuttanut mitään Sinéad O’Connorin kappaletta, mutta hän oli katsonut edellisenä iltana irlantilaisesta laulajasta kertovan dokumentin. Se oli hänen mielestään koskettava.
Laulun sanoihin Karjalainen sai idean pariskunnasta, joka on tavannut yökerhossa tai diskossa.
”Kun rakastuu, kaikki asiat saavat merkityksensä. Tämä on meidän drinkki ja tämä on meidän katu. Jostain laulusta tulee meidän laulu”, Karjalainen kertoo.
”Mietin aika kauan, miten saisin tämän kaiken paketoitua. Sitten oivalsin, että sehän on Sinéad O’Connorin laulu, minkä ne ovat kuulleet.”
Kun Karjalaisesta tuntuu siltä, että albumiin tarvittavat aihiot ovat kasassa, hän pakkaa tavaransa ja pyytää kyydin Keltaiselle talolle. Se on Perniössä sijaitseva vanha huvila, jonka Karjalainen ja Bergman hankkivat kesäpaikakseen 1980-luvun lopussa.
Karjalainen tosin viihtyy Keltaisessa talossa erityisesti syksyisin ja talvisin.
Toissa syksynä hän pohti keskeneräisiä biisejä ja haravoi puista pudonneita lehtiä kasoihin. Silloin hänelle tuli mieleen elokuvaohjaaja David Lynchin sanonta: ”Ideaa ei voi valmistaa.”
Lynch tarkoitti Karjalaisen mielestä sitä, että kaiken muun pystyy tekemällä tekemään, mutta ei ideaa.
”Biisi-ideat ovat vähän kuin vahinkoja. Tai onnellisia sattumia”, Karjalainen sanoo.
”Olennaista on tunnistaa hyvä idea, kun se sattuu kohdalle. Luominen on valitsemista.”
Levyä tehdessään Karjalainen viettää Keltaisessa talossa jopa kuukausia. Hän nukkuu ja herää. Jos tulee kylmä, hän lämmittää uuneja. Jos puuroryynit loppuvat, hän hakee lisää polkupyörällä.
”Biisien viimeistely on ’yötä päivää’ -toimintaa. Vaikka välillä häärään kaikkea muuta, ne ovat koko ajan mielessä. Ne biisit ovat se syy, miksi olen siellä”.
Olennaista on, että Keltaisessa talossa ei tarvitse aloittaa tyhjästä. Kun J. Karjalainen saapuu sinne, hänellä on oltava jotain.
Lähes aina työskentely lähtee liikkeelle musiikista. Karjalainen tekee biisi-ideastaan demon, jossa on vähän elementtejä mutta joka ”kuulostaa kappaleelta”.
Suomalaista muotoiluu -levyllä hän päätti soittaa kappaleet folkhenkisesti akustisella kitaralla ja telineeseen kiinnitetyllä huuliharpulla.
”Jollain tavalla ajattelin tätä paluuna Lännen-Jukan fiiliksiin.”
Lännen-Jukka on Karjalaisen albumi vuodelta 2006. Karheat amerikansuomalaiset laulut syntyivät Keltaisen talon hellahuoneessa, kun Electric Sauna -yhtye alkoi tulla tiensä päähän ja Karjalainen innostui banjon soitosta.
Nyt hän halusi äänittää samassa hellahuoneessa myös uudet kappaleensa. Albumin tuottaja Väinö Karjalainen kuitenkin totesi, että ”se sun mökkis kaikuu vähän liikaa”.
Äänitystila laitettiin Keltaisen talon pieneen makuukamariin. Sitten Väinö viritti Pro Tools -ohjelman valmiiksi ja valitsi sopivat mikrofonit.
”Kun kaikki oli Väinön mielestä valmista, se jätti mut sinne ja sanoi, että soita tuohon.”
Väinö Karjalaisen ryhtyminen tuottajaksi on ollut luonteva jatko isän ja pojan yhteiselle puuhastelulle. He ovat aina puhuneet musiikista ja soitelleet yhdessä.
”Jukalle musiikki on leikkiä ja jos niin voi sanoa, kiva harrastus. Se on niin kivaa, että sitä on pakko tehdä. Siinä mielessä se ei ole työtä”, Väinö Karjalainen sanoo.
Tekeminen on yhä aika samanlaista kuin ennenkin, mutta nyt musiikki on tarkoitettu julkaistavaksi. Kyse ei ole vain hauskoista kokeiluista.
Väinö Karjalainen tuotti jo J. Karjalaisen edellisen albumin, Soulavaris (2022).
Suomalaista muotoiluu -albumi pohjautuu J. Karjalaisen sooloesityksiin. Hänen kitaraosuutensa määrittävät levyn sykkeen.
Väinö Karjalaisen mielestä J. Karjalainen on kitaristina vähän aliarvostettu.
”Jukalla on tietyt stailit, joissa hän on erinomainen. Esimerkiksi bluesmies Mississippi John Hurtin kehittämä näppäilytyyli ja tietynlainen funk-komppaus ovat todella hyvin hallussa. Ne eivät ole räiskyvimpiä soittotekniikoita, mutta sopivat hyvin levylle.”
Koska J. Karjalainen soittelee joka päivä, hänelle kertyy paljon sointukulkuja ja melodioita. Sanoitusten kanssa on niukempaa.
Levyä tehdessä tilanne tuppaa olemaan sellainen, että kappaleiden suhteen ei ole valinnanvaraa. Sisällön ratkaisee se, mihin sävelmiin Karjalainen saa pakerrettua sopivan tekstin.
”Jukan vahvuus sanoittajana on siinä, miten hän pystyy luomaan valtavia maailmoja muutamilla säkeillä ja sanoilla. Musiikin puolella on itse asiassa vähän sama. Laulut ovat niukkoja, mutta niiden yksinkertaisuudesta kasvaa jotain suurta. Se on mieletön taito.”
Kun bändi rupeaa treenaamaan esiintymisiä varten, J. Karjalainen tietää yleensä tarkkaan, mitä haluaa. Hänellä on selkeä näkemys siitä, miten kappaleet esitetään. Toisaalta hän luottaa valitsemiinsa soittajiin ja antaa heille vapauksia.
”Jos joku juttu ei kuulosta oikealta, Jukka sanoo sen heti. Sitten mennään eteenpäin ja keksitään jotain muuta”, rumpali Janne Haavisto kertoo.
”Jukan biiseissä on niin paljon vaihtelua, että soittajien pitää olla suhteellisen laaja-alaisia. Ja tietenkin täytyy pärjätä porukassa tien päällä.”
J. Karjalainen ja Mustat Lasit -yhtye teki kiihkeimmällä 1980-luvulla jopa 200 keikkaa vuodessa. Siihen aikaan suosittu yhtye pystyi soittamaan jossain määrin järkevän keikan jokaisena viikonpäivänä. Ja Karjalaisella riitti radiohittejä: Ankkurinappi, Doris ja niin edelleen.
Haavisto muistaa rupeaman, jolloin Mustat Lasit oli 36 päivänä peräkkäinen keikalla. Sitten viikko kotona ja takaisin tien päälle.
”Se oli hyvin erilaista aikaa. Kotiin soiteltiin kerran tai kaksi viikossa hotellin kolikkopuhelimesta.”
”Jos keikkakaupungissa oli pizzeria, se oli suuri tapaus. Puhumattakaan siitä, että oli kiinalainen ravintola. Ne olivat huomattavia hetkiä.”
Haavisto oli lukion toisella luokalla, kun hän liittyi Mustiin Laseihin. Hänen isoveljensä Olli oli soittanut Karjalaisen kanssa ja ehdotti pikkuveljeään, kun Karjalainen tarvitsi uuden rumpalin.
”Oli meillä joku koesoittokin”, Haavisto muistelee
”Käytiin soittamassa bluesia tunnin verran. Todettiin, että tämä on tässä. Siinä meni seuraavat 12 vuotta.”
Kun Karjalainen kokosi 2010-luvun alussa uutta yhtyettä, hän pyysi Haaviston taas mukaan.
”Kun on tehnyt kauan hommia Jukan kanssa, niin tietysti häntä on oppinut lukemaan. On oppinut tietämään, milloin ei kannata tyrkyttää omaa ajatusta ja milloin on vastaanottavaisempi tunnelma.”
Haavisto ihailee Karjalaisessa sitä, että tällä on loputon kyky innostua.
”Jukka jaksaa edelleen olla onnellinen siitä, että on saanut aikaiseksi levyllisen uusia biisejä.”
”Hän on vähiten kyyninen musiikkialan ihminen, jonka tiedän.”
Karjalaisen musiikin perusidea on ollut sama 40 vuotta. Enää hän ei edes ajattele, että hänen pitäisi jotenkin uudistua.
”Nykyään mulle riittää uudistumiseksi se, että saan tehtyä kymmenen uutta biisiä. Koetan keksiä uusia tapoja houkutella ne esiin”, Karjalainen sanoo.
Ei uudistuminen aiemminkaan ollut suunnitelmallista, se vain seurasi siitä, kun Karjalainen teki mitä milloinkin halusi.
Ennen vuonna 1985 julkaistua Doris-albumia touhu oli toisinaan hosumista ja hätäilyä. Kun biisistä oli olemassa kertosäe ja pari säkeistöä, piti jo soittaa studioon ja varata levytysaika. Karjalainen kuitenkin oppi kärsivällisemmäksi.
”Doris-levyn aikoihin tajusin, että jos haluan jatkaa musiikkialalla, hommat eivät etene ihan fiilispohjalta. Että ne kannattaa tehdä hyvin ja että etenkin biisinteon eteen kannattaa nähdä vaivaa.”
Seuraava käännekohta oli kirjailija Paul Austerin tuotantoon ja hahmoon tutustuminen 1990-luvun alussa.
”Austerilta opin yksityiskohtien merkityksen. Hänen ansiostaan opin tavallaan valehtelemaan uskottavasti”, Karjalainen kertoo.
”Esimerkiksi Laura Häkkisen silmät -laulu on suora kuvaus yhdestä meidän tanssilavakeikasta. Tapasin siellä sinisilmäisen tytön, josta laulu kertoo. Sen jälkeen en häntä tavannut, mutta ei hän sentään mikään järveen hukkunut kummitus ollut.”
J. Karjalainen ei piittaa mediajulkisuudesta. Omasta elämästä ”toitottaminen” on vastenmielistä ja vierasta. Hän ei ole koskaan pyrkinyt luomaan itselleen tietoista imagoa. Ainoa poikkeus on ollut blueslegenda Howlin’ Wolfin tyyliin örisevä Lännen-Jukka.
”Keikalla mukana on vähän show-meininkiä. Esiintyminen ei ole millään lailla normaali tilanne. Siinä omaan itseen pitää lisätä jotain, mitä esiintyminen vaatii.”
Biisejä tehdessä Karjalainen on ”ihan normaali Jukka, joka tykkää musasta ja soittamisesta”.
Toisinaan ihmiset tulevat juttelemaan Karjalaisen kanssa, kun hän kulkee kaupungilla. Siitä jää yleensä hyvä fiilis.
”Useimmat ihmiset ovat hyväntahtoisia. Heidän kanssaan jutellessa tulee sellainen olo, että mun ei tarvitse piileskellä ja että en ole tehnyt mitään ihan tyhmää”, Karjalainen sanoo.
”Kun joku tulee sanomaan, että teen hyvää musaa, se on usein iso ponnistus. Tiedän sen, koska olen itsekin ujo.”
Musiikista on kiva puhua, ja onhan J. Karjalainen myös aina halunnut päästä näyttämään ihmisille, mitä on tehnyt.
”On oikeastaan ihan hauskaa, kun ihmiset menevät ruotsinlaivalle nelosen ratikalla ja katsovat nähtävyyksiä: Kauppatori, presidentinlinna, Uspenskin katedraali. Ja hei, Karjalainen!”