Nyt tuli kylmä suihku
Jos Rutger Bregmanin edellinen bestseller tarjosi ihmisluonnosta valoisan näkemyksen, uudella teoksellaan hän haluaa lietsoa syyllisyydentuntoa. SK haastatteli New Yorkissa asuvaa maailmankuulua historioitsijaa.
9
MIN
Olenko luonut hirviön? Kysymys pyöri Rutger Bregmanin mielessä neljä vuotta sitten, kun hän seurasi kirjansa vastaanottoa sosiaalisessa mediassa.
Hyvän historia (suom. Mari Janatuinen, Atena 2020) tarjosi valoisan näkemyksen ihmisluonnosta. Se kiisti syvään juurtuneen uskomuksen ihmisistä itsekkäinä, vaistojensa ohjaamina eläiminä, joita peittää sivistyksen ohut pintakerros.
Bregman todisteli sosiologisiin, antropologisiin, psykologisiin ja biologisiin tutkimuksiin nojautuen, että ihmiset ovat yhteistyöhön suuntautuvia, toisiltaan oppivia ja toisistaan huolta pitäviä olentoja. Evoluution tärkein voima oli ystävällisyys, ei kamppailu.
Toki me kykenemme myös kauheuksiin, jos ulkoiset olosuhteet antavat siihen riittävästi yllykkeitä, mutta emme ole luonnostamme hirmutöiden tekijöitä.
Monet Hyvän historiasta innostuneet tulkitsivat kirjan positiivisen viestin liian vahvasti. He katsoivat Bregmanin antavan lopullisen ja kattavan todistuksen ihmisen hyvyydestä, vaikka kirjan ydinsanoma oli vaatimattomampi – useimmat meistä ovat tyyppeinä ihan jees.
”Sosiaalisessa mediassa liikkui kuvia vaikuttajista, jotka lukivat kirjaani rannalla ja riemuitsivat, kuinka mahtavasti kaikki menee, eikä synkistä maailmantapahtumista tarvitse piitata”, Bregman sanoo videoyhteyden välityksellä kotoaan New Yorkista.
Jos Hyvän historia oli lämmin halaus, Bregmanin uusi teos Moraalinen kunnianhimo (suom. Mari Janatuinen, Otava) on kylmä suihku.
Sen tavoitteena on ravistella ihmiset hereille onnellisen elämän idylleistään ja patistaa heidät toimimaan planeettaamme riivaavien ongelmien korjaamiseksi. Bregman tähdentää, että hän itse tarvitsi kylmää suihkua siinä missä lukijansakin.
Hyvän historian kirjoittamisen jälkeen Bregman turhautui rooliinsa suurten maailmanselitysten antajana. Hän luonnehtii tietokirjailijan ja julkisen älykön työtään ”tiedostamisbisneksessä” toimimiseksi. Paljon sanoja, vähän tekoja.
”Toin kirjoituksissani ja haastatteluissani esille näkemykseni siitä, millainen maailman pitäisi olla, ja odotin, että jotkut toiset muuttavat maailman sellaiseksi.”
Ennen Hyvän historiaa julkaisemassaan teoksessa Ilmaista rahaa kaikille (suom. Mari Janatuinen, Atena 2018) Bregman puhui universaalin perustulon, viisitoistatuntisen työviikon ja avointen rajojen puolesta.
Arvostelijat kuittasivat ajatukset alle kolmekymppisen nuorukaisen idealistiseksi haihatteluksi, mutta myös Bregmanin näkemyksiin myötämielisesti suhtautuvat epäilivät hänen ehdotustensa toteuttamiskelpoisuutta.
Bregman aisti kritiikin taustalla kyynisen ihmiskuvan: perustulon kaltainen malli ei voi toimia, koska useimmat ihmiset ovat liian laiskoja tai tyhmiä toimimaan järkevästi. Hän kirjoitti Hyvän historian todistaakseen tällaisen ihmiskuvan perusteettomaksi.
Siinä missä Hyvän historia oikoo Ilmaista rahaa kaikille -teoksen herättämiä väärinkäsityksiä, Moraalinen kunnianhimo oikoo Hyvän historian herättämiä väärinkäsityksiä. Emme voi pitää itseämme erityisen hyvinä, jos siedämme ympärillämme sortoa, vääryyttä ja ympäristötuhoja.
Bregman luonnehtii Moraalista kunnianhimoa nurinkuriseksi elämäntaitokirjaksi. Sen tavoitteena ei ole tuudittaa hyvään oloon, vaan lietsoa syyllisyydentuntoa, saada lukija kysymään, miksi olen kiinnostuneempi omasta hyvinvoinnistani kuin maapallon hyvinvoinnista.
Moraalisella kunnianhimolla Bregman tarkoittaa intohimoa muuttaa maailmaa paremmaksi, valmiutta ryhtyä sanoista tekoihin.
Oman kortensa kekoon Bregman kantaa kolmen ystävänsä kanssa perustamassaan organisaatiossa nimeltä The School for Moral Ambition eli Moraalisen kunnianhimon koulu.
Se kokoaa eri alojen osaajia yhteen torjumaan polttavia maailmanlaajuisia ongelmia. Ensimmäiset tutkimusapurahansa organisaatio jakoi tupakkateollisuuden vastaiseen taisteluun ja eläintuotteita korvaavien proteiinien edistämiseen.
Mittakaavat ovat suuret, sillä tupakointi tappaa maailmassa kahdeksan miljoonaa ihmistä vuodessa ja elintarviketeollisuus muodostaa kaksikymmentä prosenttia planeettamme fossiilipäästöistä.
”Haluamme olla lahjakkuuden robinhoodeja”, Bregman sanoo. ”Viemme lahjakkuuksia rikkailta ja annamme ne paremman maailman luomiseen.”
Uudessa kirjassaan Bregman kirjoittaa, että lahjakkuuden tuhlaaminen on aikamme suurinta haaskausta. Maailmassa on miljoonia taitavia ja eteviä ihmisiä, jotka voisivat tehdä paljon maapallon hyväksi mutta päätyvät hyödyttömiin tai jopa haitallisiin töihin.
Kallispalkkaiset pankkiirit, konsultit ja yritysjuristit paiskivat pitkiä päiviä, jotta miljonäärit ja miljardöörit rikastuisivat entisestään. Heillä riittää kunnianhimoa, mutta ei idealismia. He saattavat olla yksityisesti huolissaan ilmastonmuutoksesta, vaikka työpaikallaan edistävät sitä.
Monet Bregmanin vasemmistolaisista ystävistä pitävät tällaisia uraohjuksia ahneina nilkkeinä, jotka asettavat oman luksuselämänsä kaiken muun edelle.
”Varmaan jotkut heistä ovatkin narsistisia ja pinnallisia, mutta en usko, että läheskään kaikki”, Bregman sanoo.
Monet heistä ovat valmistuneet huippuyliopistoista loistavin arvosanoin. Opintojensa jälkeen he ovat menneet töihin Goldman Sachsin ja McKinseyn kaltaisiin suuren rahan linnakkeisiin, koska ne edustavat heidän kaltaisilleen ihmisille mestareiden liigaa, mahdollisuutta hyödyntää älyn lahjoja huipputasolla.
Pankit, konsulttifirmat ja lakitoimistot vetävät magneetin lailla lahjakkuuksia puoleensa. Bregman siteeraa tilastoa, jonka mukaan neljäkymmentä prosenttia Harvardin yliopistosta valmistuneista suuntaa rahoitus- tai konsulttialalle ja kaksikymmentä prosenttia teknologiafirmoihin.
Parempaa maailmaa rakentavat kansalaisjärjestöt houkuttelevat vain pari prosenttia Harvardin koulimista sukupolvensa välkyistä.
”Kansalaisjärjestöissä työskentelee mahtavia ihmisiä, mutta heidän kaltaisiaan tarvitaan paljon enemmän. Huippulahjakkuudet on saatava toimimaan yhteisen hyvän puolesta”, Bregman sanoo.
Vastakohdan kunnianhimoisille mutta ei-idealistisille ihmisille muodostavat idealistiset mutta ei-kunnianhimoiset. He kieltäytyvät hohdokkaasta urasta ja tekevät mieluummin pienipalkkaisia osa-aikatöitä tärkeiksi katsomiensa asioiden parissa.
Idealistinen elämänasenne on tyypillistä Z-sukupolven edustajille eli vuoden 1996 jälkeen syntyneille. Mielipidemittausten perusteella nykyiset teinit ja parikymppiset ovat edistysmielisin sukupolvi koskaan.
Bregmania harmittaa, että kirkasotsaiset nuoret karsastavat kunnianhimoista elämänasennetta, koska samastavat sen kapitalistisessa oravanpyörässä juoksemiseen.
”Puhtaimmat idealistit määrittävät itsensä sen kautta, mitä ei saa tehdä. Ei saa lentää. Ei saa syödä lihaa. Ei saa hankkia lapsia. Pyrkimyksenä on jättää mahdollisimman pieni jalanjälki. Elää niin kuin ei olisi koskaan elänytkään, kuin kuolema olisi saavutuksista suurin.”
Verkon keskustelupalstoilla tulee vastaan kommentteja, joiden mukaan ”woke”-aktivistit menevät kohtuuttomuuksiin vahtiessaan, minkälaisia sanoja vähemmän valveutuneet käyttävät puhuessaan sorretuista vähemmistöistä.
Bregman kääntää näkökulman nurin: hänen mielestään nuoret moralistit eivät mene tarpeeksi pitkälle. He kyllä vastustavat seksismiä, rasismia ja kapitalismia ja väsäävät taistelunhaluisia iskulauseita – ”Kill the patriarchy!”, ”Defund the police!”, ”Tax the rich!” – mutta he eivät rakenna tehokkaita organisaatioita eivätkä saa aikaan merkittäviä lainsäädäntömuutoksia.
”Idealististen mutta ei-kunnianhimoisten ongelma on se, että he arvostavat tiedostamista enemmän kuin toimintaa. He voivat olla moraalisesti sataprosenttisen puhtaita mutta käytännön tasolla sataprosenttisen tehottomia.”
Occupyn ja Black Lives Matterin kaltaisia historiallisen suuria joukkoliikkeitä Bregman luonnehtii saavutustensa osalta pettymykseksi.
”Parempaa maailmaa rakentavilla on moraalinen velvollisuus toimia tehokkaasti. Piinatut tuotantoeläimet tai tuhottu luonto eivät välitä paskaakaan siitä, miten valveutuneesti ajattelemme. Niiden kannalta merkitystä on vain sillä, pystymmekö parantamaan niiden asemaa.”
Miten tartuttaa uraohjuksiin idealismia ja aktivisteihin kunnianhimoa? Bregmanin vastaus on, että menestyksen käsite on määriteltävä uudestaan.
Olennaista ei ole se, kuinka paljon rahaa tienaa tai kuinka vähän kuormittaa ekosysteemiä. Olennaista on se, kuinka paljon pystyy omalla toiminnallaan edistämään yhteistä hyvää.
Bregman julkaisee teoksensa ensin äidinkielellään hollanniksi ja vasta sitten ulkomaisina käännöksinä. Hän luonnehtii synnyinmaataan ideoidensa testilaboratorioksi.
”On ollut mukavaa saada Hollannista viestejä ihmisiltä, jotka kirjani luettuaan ovat päättäneet nostaa moraalista kunnianhimoaan. Osa heistä on irtisanoutunut töistään ja vaihtanut uransa kansalaistoimintaan.”
Ryhtyessään kirjoittamaan Moraalista kunnianhimoa Bregman ajatteli kirjan sopivan ennen kaikkea nuorille ihmisille. Hän piti yli kolmekymmentävuotiaita menetettyinä tapauksina, koska tuon rajapyykin jälkeen ihmiset harvoin vaihtavat elämänsä suuntaa.
The School for Moral Ambitionia pyörittäessään Bregman on huomannut olleensa ennakkoluuloinen. Monet menestyneet viisikymmentävuotiaat alkavat tuntea vetoa maailman parantamiseen.
”Kun ihminen on kiivennyt uratikkailla korkeimmille askelmille, hän alkaa tarkastella elämäänsä laajemmin ja miettiä, minkälaisen perinnön haluaa jättää. Se, että on onnistunut nostamaan yrityksensä liikevoittoprosenttia, ei ole tarpeeksi.”
Bregman myöntää, ettei itse ole luonnostaan moraalisesti kunnianhimoinen. Opiskellessaan historiaa Utrechtin yliopistossa hän kiinnostui suurista ideoista ja ajattelijoista. Tarkoitus oli väitellä historiasta, mutta tieteenalan väitöskirjat tuntuivat kuolettavan tylsiltä: ”Millaista oli maanviljelys 1350-luvulla ja sitä rataa…”
Bregman halusi Yuval Noah Hararin ja Steven Pinkerin kaltaiseksi maailmanselittäjäksi, jonka teokset nousevat myyntilistojen kärkeen. Tutkijan ura vaihtui tietokirjailijan uraan.
Hän harmittelee, kun ei tullut parikymppisenä lukeneeksi sellaista kirjaa, joka olisi herättänyt intohimon sanojen sijasta tekoihin.
Sellaisen kirjan hän löysi vasta muutama vuosi sitten, kun tarttui 1700- ja 1800-luvulla vaikuttaneen brittiläisen orjuudenvastustajan Thomas Clarksonin muistelmiin.
Clarkson nousee Moraalisen kunnianhimon sankarihahmoksi. Bregmanin mukaan hän oli abolitionismille sitä, mitä apostoli Paavali kristinuskolle ja Martti Luther uskonpuhdistukselle. Aikalaiset luonnehtivat Clarksonia moraaliseksi höyrykoneeksi.
Bregmania viehättää Clarksonissa se, että hän oli kaikesta huolimatta tavallinen ihminen, ei pyhimys. Clarksonia ajoi jalojen päämäärien lisäksi pätemisentarve. Hän teki hyvää osittain siksi, että sai hyvää tehdessään loistaa.
”Harvat maailmaa parantaneet ihmiset ovat henkisiä jättiläisiä. Kun tutkii heidän elämäkertojaan, huomaa, että heillä oli kaikenlaisia inhimillisiä heikkouksia. Jos vain puhdas altruismi voisi korjata aikamme ongelmat, meillä ei olisi rahtuakaan toivoa.”
Bregman muutti vaimonsa ja kolmevuotiaan tyttärensä kanssa New Yorkiin syyskuussa. Päivät kuluvat The School for Moral Ambitionin Yhdysvaltain-toimintaa edistäessä.
”Tietyllä tapaa New Yorkiin muutto tuntuu vapauttavalta kokemukselta. Ihmiset ovat täällä innostuneita ja yrittäjähenkisiä. Eurooppa voisi ottaa oppia täkäläisestä tekemisen kulttuurista.”
Poliittisesti Bregman on enemmän eurooppalainen kuin amerikkalainen. Hän luonnehtii itseään vanhanaikaiseksi sosiaalidemokraatiksi, mikä käytännössä tarkoittaa, että hän uskoo sekä vapaisiin markkinoihin että sosiaalisiin turvaverkkoihin ja oikeudenmukaiseen verotukseen.
Vuonna 2019 Bregman herätti huomiota yrityseliitin talouskokouksessa Davosissa. Hän valitti, että suihkukoneillaan paikalle saapuneet isorikkaat puhuvat hyväntekeväisyydestä mutta vaikenevat oikeudenmukaisesta verotuksesta. Hän vertasi tilannetta palokuntien kokoukseen, jossa ei saa puhua vedestä.
Bregmanin perheellä on kolmeksi vuodeksi viisumi Yhdysvaltoihin. Hän ei osaa vielä sanoa, onko viisumin umpeutumisen jälkeen edessä paluu Hollantiin.
”Vaimoni odottaa toista lastamme. Meidän täytyy miettiä, haluammeko kasvattaa lapsemme yhdysvaltalaiseen oravanpyörään.”
Yhdysvaltain presidentinvaalitaistelua Bregman seuraa kiinnostuneena, vaikka on puhunut ja kirjoittanut aktiivisen uutisten seuraamisen vahingollisuudesta. Vaaleissa on paljon pelissä, äärimmillään amerikkalainen demokratia.
”Samalla täytyy muistaa, että vihainen oikeistopopulismi ei ole mikään poikkeusilmiö. Historia on täynnä esimerkkejä vastaavanlaisista liikkeistä. Poikkeusilmiö oli pikemminkin Berliinin muurin murtumisen jälkeinen aika, kun liberaali demokratia näytti voittavan kaikkialla.”
Suomen Kuvalehti kuuluu Otava-konserniin.