Kukapa ei haluaisi tehdä historiaa

Huhtikuussa päätin, että haluan historiankirjoihin.

Ei tarvita suurtekoja tai julkisuustemppua. Historiaan pääsee aivan helposti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran verkkosivuilla. Siellä kerätään tavallisten ihmisten muistoja arkistoitavaksi.

”Odotamme juuri sinun vastaustasi”, sivuilla kerrottiin.

Osallistumalla voi ”jättää pysyvän jäljen kansakunnan muistiin”.

Vaihtoehtoisia aiheita oli paljon. Olisin voinut kertoa kokemuksistani tai ajatuksistani ystävyydestä, nukkumistavoista tai luonnonvesiuinnista. Kaikista niistä haluttiin tallentaa tietoa arkistoihin.

Sitten oli vielä yksi keruu. Sen vastausaika oli päättymässä, ja päätin osallistua viime hetkellä.

Minua pyydettiin kertomaan mieleeni jäänyt äänimaisema. Miksi se oli minulle tärkeä? Miksi olin kiinnittänyt siihen huomiota? Pystyin jakamaan arkistoon sekä äänitteen että tekstin.

Alkuun yritin käydä lempipuistossani nauhoittamassa, miltä tavallinen iltapäivä vuonna 2025 kuulosti. Mutta päivä oli hirvittävän tuulinen ja äänite kuulosti karmealta.

Kotiin kävellessäni keksin toisen idean. Heti oven suljettuani nakkasin kumppanilleni painotuoreen viikkolehden. Sitten kysyin:

Saanko äänittää, kun selaat lehden kannesta kanteen?

Tekstistä tuli aika nostalginen, tietenkin.

Kirjoitin, kuinka tapa on viikoittainen. Tuon lehden kotiin, ja kumppanini selaa sen heti läpi. Nopeasti kannesta kanteen, jotta voi myöhemmin lukea ne jutut, jotka häntä kiinnostavat.

Sitten siirryin laajempaan teemaan. Yritin kuvailla, millainen merkitys paperilehden kahinalla on ollut elämässäni. Kirjoittaessani kuulin, miltä lapsuudenkodin keittiössä kuulosti aamuisin. Radio on päällä, kahvi tippuu ja luetaan yhdessä broadsheet-mallista Hesaria. Yksi lukee A-osaa, toinen aloittaa B-osasta. Kun valtavasta sanomalehdestä kääntää sivua, se on suuri operaatio.

Kirjoitin, että haluan muistaa paperin äänen. Toivoin, että paperilehti säilyttää paikkansa myös tulevaisuudessa. Siitä nautinnosta en haluaisi luopua.

Klikkailin lomaketta eteenpäin. Annoin luvan lähettämäni aineiston arkistointiin. Tietoja saisi käyttää minun nimelläni, en tarvitsisi nimimerkkiä.

Lopuksi kerroin vielä yhteystietoni, vapaaehtoisesti. Niitä hyödynnetään esimerkiksi, jos sattuisin voittamaan vastaajien kesken järjestetyn arvonnan. Onnekkaille oli luvassa äänite- ja kirjapalkintoja.

Elokuussa tapaan Elias Lönnrotin. Hän jököttää pienenä veistoksena SKS:n opetustilassa.

Olen tullut katsomaan, mitä muistolleni tehdään. Arkistotutkija Marja-Leena Jalava heijastaa valkokankaalle tietokoneen näyttöä.

Lönnrot tuskin katsoo meitä hyvällä. Hän ajatteli keruista aivan toisin kuin nykypäivänä. Kansanrunouden kerääjät halusivat tallentaa sukupolvilta toisille siirtynyttä suullista perinnettä mahdollisimman ”puhtaana”. Pois karsittiin kaikki, mitä ihmiset itse lisäsivät joukkoon.

Vasta paljon myöhemmin folkloristit eli perinteentutkijat vaihtoivat katseen suuntaa. He kiinnostuivat perinteen sijaan itse muistelijasta.

Alettiin ajatella, että ihmisen yksilölliseen, omaelämäkerralliseen kirjoitukseen sisältyy aineksia, jotka kertovat samalla laajemmin kulttuurista. Siksi yhden ihmisen muisto kertoo aina jotakin enemmän kuin vain hänen kokemuksensa.

Nyt minun tekstini kertoo jotakin 1990-luvulla syntyneen vastaajan maailmankuvasta.

Valkokankaalla näkyy nimeni. Ja tekstin alkua: Jokaisella paperilla on oma äänensä…

”Sä oot antanut yhteystiedot, kirjoittanut tekstivastauksen, liittänyt mukaan äänitiedoston…” arkistotutkija Jalava luettelee.

”Ja sitten sä oot antanut näitä tutkimukselle todella tarpeellisia taustatietoja. Ne aina ilahduttaa meitä.”

Minusta, syntymävuodestani ja ammatistani on siis ollut iloa tutkijoille.

Muistoni on nyt osa luetteloa. Tosin näytöllä näkyy luettelosta vain tämä yksi osa.

”Mä en tietenkään voi näyttää muita vastauksia.”

Niissä näkyisivät vastaajien yhteystiedot, jotka on tarkoitettu vain SKS:n käyttöön. Myöhemmin tekstit tallennetaan arkistoon, joko nimellä tai nimimerkillä vastaajan toiveen mukaan, mutta ilman yhteystietoja. Tietosuojalainsäädäntö on tarkkaa.

”Mä käsittelen nämä tekstit. Toinen henkilö sitten arkistoi äänitiedoston, kuvailee sen järjestelmään ja tekee siitä kaksi kopiota. Toinen on arkistokelpoinen, toinen käyttökopio.”

”Tässä samassa prosessissa nämä vastaukset saavat arkistotunnuksen eli signumin. Siihen viitataan, kun asiakkaat tulevat tutkimaan aineistoja.”

Kun! Vielä joskus joku tutkii muistoani. Asiakkaat ovat useimmiten tutkijoita, mutta käytännössä lupaa aineistojen katseluun voi pyytää kuka tahansa. Lukeekohan joku näitä viiden vuoden päästä? Tai viidenkymmenen? Mitähän paperilehdestä silloin ajatellaan?

Pitkään Jalavan työhön kuului tulostaa verkossa lähetetyt vastaukset ja arkistoida ne paperisena. Nykyisin loppusijoituspaikka on pilvipalvelussa.

Silloin tällöin vastauksia tulee edelleen paperisena. Ne skannataan digitaaliseen muotoon.

Digisiirtymää vauhditti pandemia. Sen aikana keruisiin tuli ennätysmäärä aineistoa.

”Ihmisillä oli aikaa vastata ja tunteet pinnassa.”

Pandemian aikana kysyttiin muistoja menneistä: kylmän sodan ajasta, Teiniliitosta, 1990-luvusta.

Pyydettiin myös tuoreita muistoja koronakeväästä.

Ja sitten kaikenlaisista arkisista asioista. Muistoja autoista, rahasta ja säästämisestä, mielenterveydestä, perinne- ja hyötykasveista, varuskunnista, yksinäisyydestä, apurahoista, äitiyspak­kauksista, äänikirjoista.

Elämästä naisena ilman hiuksia: ”Keinokuituperuukin kanssa ei voinut saunoa eikä mennä uimahalliin. Aloin välttää kaikin keinoin yökyläilyjä ja muita tilanteita, joissa kaljuuteni saattaisi paljastua.”

Vantaalaisesta elämästä: ”Harva tietää, millainen paratiisi täällä pussin perällä on.”

Pakolaismatkoista: ”Perjantai, 15. heinäkuuta 2016. Sinä yönä sammuivat hetkessä kaikki valot, joilla uskoimme pysyvämme elämän syrjässä kiinni. (- -) Sinä yönä minusta tuli ei-mitään.”

Mitä muistitieto oikeastaan kertoo meille?

Yliopistonlehtori Riikka Taavetti on kollegoineen toimittanut muistitietotutkimuksesta kattavan perusteoksen tutkijoille ja opiskelijoille.

Muistitieto on reitti arkipäiväisiin ja tavanomaisiin kokemuksiin, joista on vaikea löytää mitään muita lähteitä, hän sanoo.

Kun Taavetti itse alkoi opiskella poliittista historiaa 2000-luvulla, toisinaan vielä törmäsi tutkijoiden epäluuloon muistitietoa kohtaan. Pitkään historiantutkimuksessa oli totuttu nojaamaan tapahtuma-ajan lähteisiin.

Nyt se keskustelu on laantunut, Taavetti sanoo. On ymmärretty, millaisia ulottuvuuksia muistitiedolla voidaan saavuttaa.

On esimerkiksi yksi seikka, johon ei muuten päästä käsiksi. Ainoastaan muistitieto voi kertoa siitä, mitä asiat ovat merkinneet ihmisen elämässä myöhemmin.

Tutkimuksessa erotetaankin muistitieto kohteena ja lähteenä.

Kun tutkitaan muistitietoa kohteena, voidaan tarkastella, millaisia merkityksiä ihmiset tapahtumille luovat. Millaisia tunteita ne heissä herättävät? Mistä asioista he valitsevat kertoa ja mitä jättää kertomatta?

Toisaalta muistitieto voi toimia lähteenä asioille, joita ei virallisista asiakirjoista löydy.

Kiinnostavinta onkin, jos muistitieto ja aikalaislähteet eroavat toisistaan, Taavetti sanoo.

Esimerkki tästä on Suomessa sisällissota. Vuosikymmenten ajan punaisen puolen muistelu oli ainoastaan epävirallista.

Ehkä siksi aiheesta on tullut suomalaisessa muistitietotutkimuksessa toistuva teema.

Taavetti muistaa vieläkin, kuinka opiskeluaikoina tentti yhden Suomen uraauurtavista muistitietotutkimuksista, joka kertoi punakapinasta.

Ihmiset muistelivat esimerkiksi tapaa, jolla punaiset merkitsivät hautoja. Puista karsittiin oksat tietyllä tavalla, merkiksi viimeisestä lepopaikasta.

Ei sellaisesta ollut lukenut mistään muualta.

Olen vastannut keruuseen, joka järjestettiin jo kolmatta kertaa. Suomalaisia äänimaisemia on kerätty kymmenen vuoden välein.

Aineistosta tehtävää tutkimusta johtaa yliopistonlehtori Meri Kytö. Hänen alaansa on kulttuurinen äänentutkimus.

Kun puhumme elokuussa puhelimessa, hän on jo saanut aineiston käsiinsä mutta ehtinyt tutustua vasta pieneen osaan siitä.

Äänten kuvailujen lukeminen on tosi hidasta, Kytö sanoo, ne alkavat soida heti päässä!

Vaikka Kytö on lukenut 20 vuotta kirjoituksia äänimaisemista, niissä on aina jotakin taianomaista. Siinä, miten henkilökohtaisiin mutta arkisiin hetkiin niiden kautta pääsee.

Tekstien rinnalle halutaan myös äänitteitä. Osa vastaajista lähettää niitä itse. Mutta on Kytö kollegoineen myös käynyt nauhoittamassa äänimaisemia. Se on tarkkaa puuhaa. Täytyy tavoittaa juuri se kuulokulma, josta vastaaja on kirjoittanut.

Joskus se vaatii paljon. Kerran piti odottaa useampi vuosi, Kytö kertoo.

Haluttiin äänittää, miltä kuulostaa pienten kivien heittely pienellä sisäjärvellä, joka on juuri edellisenä yönä jäätynyt.

Piti tavoittaa hyvin ohut jää, jonka päällä ei ollut lainkaan lunta tai mitään röpelöä. Jään tuli olla ohut, kimmoisa kalvo.

Tätä odotettiin pari talvea, kun sopiva jää ei ottanut muodostuakseen.

Ääneen liittyy aina jokin tekeminen ja ajallisuus, Kytö huomauttaa. Sillä on kyky viedä kuulija tai lukija suoraan tiettyyn hetkeen.

Toden totta:

”Erityisen hieno ääni on talvisten tapahtumien tumpputaputus. Siis se, kun suuri ihmisjoukko aplodeeraa. Lapasista ei kuulu melkein mitään ja nahkarukkasistakin vain vähän enemmän. Tällainen pehmeä läpsytys yhdistyy mielessäni kaikkeen juhlavaan, kuten kaupungin järjestämään uudenvuoden ilotulitukseen ja Salpausselän kisojen mitalien jakoon.” (Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -keruu 2014–2015)

”Tänne ei pääse kuka tahansa”, sanoo arkiston kehittämispäällikkö Eija Stark.

SKS:n maanalaisissa tiloissa on pitkä käytävä.

”Edes meidän kaikilla työntekijöillä ei ole tänne avainta.”

Ollaan uudessa, vain muutama vuosi sitten valmistuneessa arkistomakasiinissa. Piti tehdä valtavat selvitykset, jotta historiallisessa korttelissa sai maan alla räjäyttää makasiinille tilaa.

Viileys hiipii iholle. Ilmastointi on viritetty täydelliseksi: esi­merkiksi valokuvat vaativat tarkat olosuhteet säilyäkseen optimaalisesti.

Stark johdattaa käytävän perimmäiseen huoneeseen. Siellä on tavallisten ihmisten muistoja.

Kuten vaikkapa hänen omat suosikkinsa 1990-luvulta.

”Kato miten paljon näitä on!”

Kirjanselkämystä muistuttavia sidoksia on rivikaupalla. Eläköön mies -keruuseen saatiin vuosina 1992–1993 yhteensä 364 vastausta. Niissä kerrottiin, millaisia ovat miehen menneisyys ja nykyisyys.

Suurin osa on kirjoitettu sähkökirjoituskoneella, jotkut käsin. Mukaan on liitetty valokuvia, tosin ne on arkistoitu erikseen.

Stark avaa yhden sidoksista. Siihen on aakkostettu vastaajat Tikka–Toivonen.

”Katso nyt, nämä on oikein väliotsikoitu. Ja mikä kirjallinen ilmaisu!”

Luetaan pätkä summittaisesta kohdasta väliotsikolla Opiskeluaika Helsingissä.

”Ahvenanmaalle sain kirjeen, jossa äiti kertoi luokkatoverini [sukunimi] Ailin mennen kihloihin. Se oli aikamoinen järkytys. Toivoin, että hän olisi pitänyt minusta. Ainakin hän oli minulle siihen aikaan numero yksi. Kuvittelin, että hän on jotenkin varattuna minua varten, vaikka en seurustellut enkä ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.”

Stark pysähtyy ihmettelemään. Näistäkin keruista on kohta 35 vuotta!

Ja kuinka vuosien varrella kasvava etäisyys tekee ihmeitä. Yksilöllisten kertomusten voima säilyy, mutta muuttaa merkitystään paksuihin sidoksiin nidottuna.

”Aika kuluu, ja yhtäkkiä nämä kokemukset asettuvatkin isompaan kansalliseen narratiiviin.”

En tiedä, miltä oma arkinen muistoni näyttää vuosikymmenten kuluttua.

Sen sijaan voin itse kurkata viime vuosituhannelle. Miltä näyttää tuon ajan tavallinen tiistai?

Suomalaisen päivä -keruussa vastaajia pyydettiin pitämään päiväkirjaa 2.2.1999.

Useimmat aloittivat luonnollisesti aamusta. Noudetaan lehdet postilaatikosta tai ”takaoven rivasta, johon ystävällinen naapuri ne tuo n. 100 m:n päässä olevasta laatikosta”.

Yksi kertoo, kuinka sanomalehti on kotiäidin ainoa kosketus ulkomaailmaan.

Arkistoon kirjoittaminen on kai ollut keino, jolla naisetkin ovat päässeet osaksi historiaa. Suurin osa kirjoittajista on naisia.

Heidän velvollisuutensa paistavat kertomuksista:

”Uunin pellit kiinni ja mietin, mikä olisi hyvää, josta isäntä pitää, jota sinne iltapäivällä laittaisin paistumaan? Eipä tuo paljoa vaadi, syö mitä on, paitsi, jos ei ole perunoita keitetty muutamaan päivään, tulee nootti.”

”Miehelleni jätin ateriaksi Saarioisten kirjolohikiusauksen, koska arvelin, etten ehdi lounasajaksi kotiin.”

Useampi kirjoittaa laihdutuksesta: Nutrilett-juomista, porkkanoista, säännöllisistä punnituksista.

Yksi lehtorisnainen kertoo yliopisto-opiskelijasta, joka kai toivoo suhdetta hänen kanssaan. Pohtii, kuinka ikäero on sama kuin tuolloisella pääministerillä ja hänen puolisollaan. Itse hän ei näe suhteella tulevaisuutta: ”Mitä lapsi voisi minulle antaa?”

Joku kertoo hammaslääkärin työstään: liiankin reippaista, meluisista lapsista ja sotaveteraaneista, joille hoito on ilmaista tuhanteen markkaan saakka.

Yksi jännittää, syntyykö lapsenlapsi tänään. Laskettu aika on, ja poikaa toivotaan. Se olisi ainoa tapa säilyttää perheen sukunimi kolmanteen polveen.

Hän ei usko, että pojalle tulee pian syntyvän esikoisen jälkeen enää muita lapsia. Vaimokin on niin vanha, jo 30 vuotta!

Toinenkin kertoo vauvasta, jonka pitäisi syntyä samana päivänä. Ja kappas, kirjoittaja onkin toisessa tekstissä mainitun vauvan tuleva isotäti! Tiesivätköhän sisarukset, että kumpikin heistä kirjoittaa arkistoon?

Sisko on nähnyt unta vauvasta, ja uskoo, että se syntyy tänään. Ajatus on hänelle täynnä surua: välirikon vuoksi hän ei usko pääsevänsä tapaamaan vauvaa. ”Se kaikki tuttujen piirteiden löytämisen ilo, jota voi kokea vain sisarusten lasten kanssa, jää tällä kertaa pois.”

Hän suree, ettei vauva tule tuntemaan isänsä sukua ja omaa taustaansa vaan elämään kertomusten varassa.

”Ja se on huono totuus, sehän on meidän suvussa nähty ennenkin!”

Joillekin muistitiedon tallentamisesta on tullut suorastaan tapa. He kuuluvat vastaajien verkostoon.

Verkostolle lähetetään aina tieto uusista keruista kirjeitse tai sähköpostitse. Tällä hetkellä joukkoon kuuluu noin 400 jäsentä.

”Odotan aina innolla SKS:n kirjekuorta. (- -) Aloitan kirjoittamisen heti samana päivänä. Olen vuosien mittaan vastannut yli neljäänkymmeneen kyselyyn.”

Näin kertoi vuonna 1942 syntynyt Ansa vuonna 2017.

Silloin kartoitettiin vakiovastaajien motiiveja osallistua muistitietojen keruuseen.

Joukkoon kuuluu erityisesti iäkkäämpiä naisia. Se on heidän mahdollisuutensa saada äänensä kuuluviin.

”Arkistoonhan voivat kaikki kirjoittaa, kuuluupa mihin yhteiskuntaluokkaan ja ikäluokkaan tahansa.” (Raija, s. 1943)

Joillekin motiivina on esittää vastalause muiden versioille siitä, miten asiat ovat menneet.

”Joskus tekee mieli protestoida. Joskus on samaa mieltä ja joskus siitä saa uutta voimaa, kun pääsee tuomaan mielipiteensä julki.” (Risto, s. 1938)

Toiset kirjoittavat silkasta nautinnosta. Monelle muistelu ja sen jakaminen tuntuu suorastaan terapeuttiselta.

Ja hienoa se sitten on, kun huomaa, että omaa muistoa todella hyödynnetään.

Niin kävi vuonna 1950 syntyneelle Matille. Hän oli kirjoittanut elämästä pienessä pitäjässä, ja katkelmia oli julkaistu pitäjän historiasta kertovassa kirjassa.

Matti kuuli siitä jälkikäteen. Lapsuudenkodin naapuri oli tuohtunut, kun kirjassa ei mainittu hänen asuttamaansa kantatilaa, kerrottiin vain Matin vanhempien elämästä. Siitä kun oli löytynyt tallennettua muistitietoa.

”Tunne oli uskomaton. Minun kirjoittamani oli siirtynyt kirjaan ja historiaksi niin kuin parempien tiedemiesten kuolemattomat aivoitukset.”

Vakiovastaajat ovat SKS:lle tärkeitä. Mutta totta on, että vastaajien ryhmä ei ole kovin edustava otos suomalaisista laajemmin.

Eija Stark nimeää kaksi ryhmää, joiden muistelot puuttuvat. Yksi on uussuomalaiset: ne, joiden äidinkieli on jokin muu kuin suomi.

Toinen on nuoret. Ja ennen kaikkea nuoret, joiden vanhemmat ovat maahanmuuttajia.

Uusia vastaajia tarvitaan, jotta muistitiedon keruu voi jatkua. Toisaalta SKS:nkin tulee muuttua ajassa.

On pohdittu esimerkiksi, halutaanko emojeita tallentaa arkistoon. Ovatko ne osa kirjallista ilmaisua?

Toistaiseksi vastaus on ei.

Jälkikäteen vähän harmittaa.

Kun olen lukenut sivukaupalla upeita muistoja, jään miettimään, miksi omani jäi niin lyhyeksi.

Kirjoitin kai liian nopeasti, tavallisena maanantai-iltana ennen­ saunavuoroa. En pysähtynyt tarpeeksi tarkkaan kuvailemaan ääniä, keskittynyt muistelemaan. Oma tekstini ei taatusti soi kenenkään päässä.

Miksen kuvaillut tarkemmin sitä, miltä suuren sanomalehden sivun kääntäminen kuulosti? Kuinka alkuun kuuluu suhinaa, kun erottaa sivut toisistaan peukalon ja keskisormen avulla. Ja kun yli puolen metrin korkuisen sivun kääntää, se havisee kuin keittiössä kävisi tuuli.

Ei auta kuin tehdä seuraavalla kerralla paremmin.

Syksyllä kaivan taas esiin SKS:n verkkosivut.

”Oletko sinä kokenut polkupyöräilyn huumaa?” siellä kysytään.