Hän kävi täällä ja puhui ikäviä

Historioitsija Peter Frankopan tunnetaan Silkkitie-tietokirjoistaan. Ne kertovat Aasian vaikutusvallan kasvusta ja länsimaiden sokeudesta sille. Länsi myi Ukrainan jo vuonna 2014, hittikirjailija sanoo.

Aasia
Teksti
Aurora Rämö
Kuvat
Jonne Räsänen

Aina silloin tällöin julkisuuteen putkahtaa historioitsija, joka selittää maailman aikojen alusta lennokkaasti uudelleen.

Yleensä hie­nos­to­kou­­lun professori, jon­ka kirjan aihe on mahdot­toman laaja ja nimi mahtipontinen.

Jerusalemin heprealaisen yliopiston professori Yuval Noah Harari on sellainen: Sapiens – Ihmisen lyhyt historia.

David Graeber, London School of Economicsin professori, on sellainen: Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia.

Peter Frankopan on uusin sellainen: Silkkitiet – Uusi maailmanhistoria.

Frankopan on lähtenyt Isosta-Britanniasta viideltä aamulla, kahvikuppi on ties kuinka mones, sänki ajettu Messukeskuksen vessassa.

Hän on kurvannut Helsinki-Vantaalta Kirjamessuille pitämään lyhyen esittelypuheenvuoron juuri suomennetusta jatkokirjastaan Uudet silkkitiet –  Tulevaisuuden maailmanhistoria.

Edellistä, seitsemän vuotta sitten ilmestynyttä Silkkitiet-teosta on myyty yli 1,5 miljoonaa kappaletta. Se nousi bestseller-listoille Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Kiinassa.

Kirja suomennettiin vasta vuonna 2021, mutta oli silti vuoden kuudenneksi myydyin ulkomainen tietokirja. Edellä oli vain kolme neulontaopasta ja toinen maailmanselittäjähistorioitsija Rutger Bregman, jonka Hyvän historian kannessa oli suositus Hararilta.

Hittihistorioitsijoille yhteistä on maailmanlaajuinen suosio ja hieman närkästynyt tutkijayhteisö. Populaari suuntautuminen näkyy Frankopaninkin nettisivuilla. Siellä luetellaan 45 hänen kirjoittamaansa akateemista artikkelia, mutta listataan peräti 368 linkkiä haastatteluihin.

Historian rokkitähti, 2000-luvun Herodotus, häntä kuvaillaan.

Frankopan on Helsingissä vain muutaman tunnin, lentää sitten takaisin. Hän on sillä tavalla kohtelias kuin vain sivistynyt britti osaa luontevasti olla, kehuu perusteettomasti lokakuista Suomea ja pilkkaa itseään.

”Olisin kyllä mielelläni kierrellyt keskustassa ja katsellut kaupunkia.”

Mutta viikonloppuna on finalisoitava seuraava kirja, arkena johdettava Oxfordin Bysantin tutkimuskeskusta, opetettava Cambridgessa ja lennettävä Persianlahdelle.

”En kyllä tiedä onko minulla mitään kiinnostavaa sanottavaa. Opiskelijani nukahtaisivat vartissa.”

Syyskuussa 2013 Kiinan presidentti Xi Jinping matkusti Kazakstaniin. Hän piti Astanan Nazarbajev-yliopistossa puheen, jossa ilmoitti uudesta hankkeesta.

Kiina loisi uuden silkkitien, talousvyöhykkeen, joka toimisi viidellä eri osa-alueella. Olisi kaupankäynnin helpottamista, taloudellista ja poliittista yhteistyötä, infrastruktuurin parantamista ja henkilökohtaista kanssakäymistä.

Vaikka muotoilu oli hähmäinen ja yläpilvinen, projekti oli kunnianhimoinen. Sen nimeksi tuli Vyö ja tie, eikä se ole enää varsinaisesti projekti, vaan Kiinan kommunistisen puolueen ulko- ja kauppapolitiikkaa itsessään.

Siihen kuuluu lukemattomia hankkeita, joita Kiina rahoittaa Euroopassa, Lähi-idässä, Keski- ja Kaakkois-Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja Afrikan maissa: rautateitä, satamia, voimalaitoksia, moottoriteitä, valokuitukaapeleita, vedenjakelua, uusiutuvaa energiaa, mitä tahansa, mihin valtiot katsovat tarvitsevansa lainaa.

Tutkijat eivät edelleenkään ole yksimielisiä siitä, onko kyseessä johdonmukainen strategia vai kasa erilaisia projekteja, eivätkä varsinkaan siitä, miksi Kiina alun perin käynnisti hankkeen – ulkoisista vai sisäisistä syistä. Kiina on joka tapauksessa käyttänyt silkkiteidensä maihin jo biljoona dollaria ja suistanut monet velkaloukkuun.