Rentun roolissa
Gary Oldman oli nuorena sopeutumaton sekä valkokankaalla että tosielämässä. Kuusikymppisenä hän on rauhoittunut – ja loistaa Slow Horses -sarjan törkyisenä mutta rakastettavana vakoojapomona.
9
MIN
Voisi olla julmaa sanoa näyttelijälle, että Jackson Lamb on hänen elämänsä rooli.
Slow Horses -sarjan päähenkilöksi nouseva Lamb on kärttyisä tiedusteluagentti. Omanarvontuntoinen ja rouhea, haavoittuva ja jo korjaamattomasti haavoittunut.
Eikä vain vähän epäsiisti, vaan todella peseytymisen tarpeessa.
Lamb rikkoo totuttua, sillä yleensä elävään kuvaan ei kuulu haju.
Lambin pierut ovat osa sarjan huumoria. Mistään törkyilystä ei ole silti kyse. Slow Horses on jännityssarja, jossa vain on enemmän rosoa.
Lamb on rasvaisine hiuksineen anti-James Bond, kuten sarjasta Emmy-palkinnon saanut brittikäsikirjoittaja Will Smith on luonnehtinut.
Mutta tällaisista hahmoista Gary Oldman tunnetaan, ja hän on rakastunut esittämäänsä Jackson Lambiin.
”Voisin tehdä Slow Horsesia lopun työuraani”, Oldman sanoo.
”Materiaaliahan riittää, joten katsotaan.”
Slow Horses on AppleTV+ -suoratoistopalvelun suosituimpia sarjoja. Neloskausi esitettiin syksyllä ja viides on jo kuvattu. Pohjana olevia Mick Herronin romaaneja riittäisi vielä toiselle viidelle kaudelle.
Jackson Lambin erottaa monien muiden jännityssarjojen päähenkilöistä hänen outo asemansa. Lamb on MI5-tiedustelupalvelun erikoisen osaston pomo. Slough House, josta sarjan nimi ”hitaat hevoset” on väännös, on välisijoituspaikka epäonnistujille.
Luuserien esimies Lamb ei pidä kenestäkään, vähiten itsestään, eikä työstään, mutta hänellä ei ole muutakaan. Tavallaan hänen tehtävänsä olisi johdatella toivottomiksi arvioidut alaisensa irtisanoutumaan.
Kausien edetessä Lamb käy yhä arvoituksellisemmaksi. Hän on Slow Horsesin suurin mysteeri, ja tarinat ovat toissijaisia.
Sarja on myös Oldmanin paluuta omimmalle alueelleen sen jälkeen, kun hän kävi julkisuuden näkökulmasta huipulla, tekemässä ylistetyt elokuvapääroolit harkitsevuudestaan tunnettuina ja siisteinä miehinä.
John le Carrén romaanien George Smiley oli fiktiota, Winston Churchill hyvin perinteistä elämäkertatulkintaa. Pappi lukkari talonpoika vakoojasta (2011) tuli Oscar-ehdokkuus ja elokuvasta Synkin hetki (2017) tärppäsi Oscar.
”Pidän kyllä siitä hetkestä, kun pääsen pesemään hiukset kauden kuvausten päätteeksi”, Oldman sanoo Slow Horsesista.
Cannesissa luksushotellin kattoterassilla Oldman rötköttää tuolillaan kuin Jackson Lamb, paljon siistimmissä vaatteissa tosin.
Päässä on erittäin huoliteltu olkihattu ja yllä pellavapuku. Hiukset ovat aitoa Lambia, sentään pestyn näköiset.
Nyt Oldman, 66, ei tosin ole puhumassa Slow Horsesista vaan italiaisen Paolo Sorrentinon uudesta elokuvasta. Hän näyttelee Parthenope – Napolin kauneudessa kirjailija John Cheeveria. Hahmo on tosipohjainen, elokuva ei. Oikean Cheeverin tunnetuin teos on novelli Uimari, josta tehtiin kulttielokuva Heijastus.
Sorrentinon elokuva sijoittuu 1970-luvulle ja suomenkielistä alaotsikkoaan myöten toistaa ohjaajan Oscar-voittajaelokuvan Suuri kauneus teemoja. Cheever, viimeisiään vetelevä vauras homoseksuaali juoppo, on melankolinen mentorihahmo päähenkilölle, kauniille nuorelle naiselle.
”Minulta oli kysytty haastattelussa, kenen ohjaajan kanssa haluaisin työskennellä. Sanoin, ettei ole tällaisia pyrkimyksiä”, Oldman kertoo.
”Mutta mainitsin Paul Thomas Andersonin, ja että ensimmäisenä listallani on Paolo Sorrentino. Joku antoi artikkelin Paololle.”
Näin se meni ainakin Oldmanin itsensä mukaan. Joka tapauksessa Sorrentino lähestyi Oldmanin agenttia ja kertoi, että tarjolla olisi rooli.
Aikataulu sopi, Oldman lensi Napoliin.
”Viiden päivän kuvaukset. En nähnyt Napolia kovin paljoa”, Oldman sanoo.
”Enkä tiedä Cheeveristä edelleenkään paljoa.”
Oldman näytteli tarjotun osan, joka on elokuvantekijän mielikuvitusta, ei tulkinta tosielämän ihmisestä.
Mutta hahmo, surumielinen alkoholisti, oli hyvinkin tuttu.
Sellainen Oldmankin oli. Hän raitistui 27 vuotta sitten – hänellä on tapana muistuttaa haastatteluissa, kuinka monta selvää vuotta on takana.
”Cheeverin taiteilijaelämä on yksinäistä ja eristäytynyttä. Samastun siihen. Jos maalaat tai kirjoitat työksesi, se tarkoittaa omaan huoneeseen sulkeutumista ja keskittymistä”, Oldman sanoo.
”Samoin näytteleminen tai vaikka pianistin työ on uhrauksia ja lisää uhrauksia. Joudut sulkemaan muun elämän pitkiksi ajoiksi pois. Se on hyvin itsekästä. Cheever on varoitus: haluatko muuttua tällaiseksi?”
1990-luvun Oldman oli varoittava esimerkki, vaikeuksiin päätyvä rocktähtimäinen ja itsetuhoinen näyttelijä.
”Sitä kokeilee huumeita, juo liikaa, juhlii liikaa ja toivottavasti tulee järkiinsä elämän tiellä.”
”Tiedän, miltä tuntuu elää niin ja tiedän oikein hyvin, miltä tuntuu olla raitis.”
Oldmanin varhaiset pääroolit olivat pitkään sopeutumattomia, muille sekä itselleen vaarallisia ulkopuolisia.
Kuin enteellisesti näyttelijän ensimmäinen läpimurto-osa oli Sid Viciousin rooli punkkarien elämää kuvittaneessa Sid & Nancyssa (1986).
Eikä Viciousta olisikaan voinut esittää huippuyliopiston kasvatti. Nykyhetken brittinäyttelijöiden useimmat ykkösnimet, etenkin miehet Eddie Redmaynesta Hugh Laurieen ja Tom Hiddlestoniin ovat käyneet Etonin maksullisen yksityiskoulun ja jonkin maan kärkiyliopistoista. Oldman on lajinsa viimeisiä: työväenluokkainen brittinäyttelijä, joka löi isosti läpi.
”En päässyt edes Radaan, mutta tein paljon töitä”, Oldman sanoo.
”Mitä he Radassa tietäisivät? Katsokaapas meitä nyt.”
Oldman nauraa.
Rada, Royal Academy of Dramatic Art, on Englannin kuuluisin teatterikoulu. Mutta ei siellä opitakaan isoa valkokangasnäyttelemistä, jota Oldman imi itseensä katsomalla amerikkalaisia elokuvia samalla kun hän tutustui Stanislavskin teorioihin.
Alan Clarken ohjaama jalkapallohuligaalien kuvaus The Firm tarjosi Oldmanille toisen Hollywoodin noteeraaman roolin. Elokuvan Bex on kiinteistövälittäjä ja räjähdysaltis tappelija, jota on syytä pelätä.
Läpimurto Amerikkaan tapahtui yhdessä 1990-luvun alun puhutuimmista elokuvista, Oliver Stonen salamurha- ja salaliittokuvitelmassa JFK – Avoin tapaus. Oldmanin siinä näyttelemä Lee Harvey Oswald varastaa kohtaukset arvoituksellisuudellaan. Hahmo on vastenmielinen, mutta silmiä hänestä ei saa irti.
Seurasi aristokraattisen Draculan rooli Francis Ford Coppolan suureellisessa Bram Stokerin Draculassa (1992) sekä liuta mieleenpainuvia roistohahmoja Hollywoodissa. Yli-inhimillisen röyhkeitä narkkaripahiksia Luc Bessonin Léonissa (1994) ja True Romancessa (1994) yhdisti limainen huuruisuus ja vihje siitä, että päihteiden vaikutus mielenterveydelle oli Oldmanille hyvinkin tuttu.
Avioliitto Uma Thurmanin kanssa päättyi Oldmanin alkoholismin ottaessa valtaa. Lehdet tarttuivat kännisekoiluihin.
Vuonna 1997 Oldman meni vierotukseen ja raitistui.
Ei ole sattumaa, että myllerrysten elämänvaiheessa hän teki ainoan elokuvansa ohjaajana ja käsikirjoittajana.
Nil by Mouth (1997) on suunnattoman pahan olon kuvaus ja omien koettujen kauhujen manaamista.
Se tapahtuu etelälontoolaisissa vuokrakasarmeissa, kulmilla joilla Oldman kasvoi ja näyttää perheyhteisön, jossa kovat huumeet ja lähisuhdeväkivalta ovat arkipäivää.
Tylyydessään epäkaupallisen elokuvan rahoittivat Oldman itse ja Luc Besson. Musiikin sävelsi Eric Clapton.
Ohjaajanura ei jatkunut, vaikka Oldman sai esikoiseensa näin arvovaltaisia yhteistyökumppaneita ja Kathy Burke palkittiin Cannesissa parhaana naisnäyttelijänä.
Raakuuden alla Nil by Mouthissa on sydäntä, vahva käsitys siitä, miksi ihmiset hakevat ja saavat toisistaan turvaa ja rakkautta silloinkin, kun he satuttavat toisiaan henkisesti ja fyysisesti.
Suurelle yleisölle Oldmanin tunnetuimpia rooleja ovat Harry Potter-elokuvien Sirius Black ja vierailut Christopher Nolanin Batmaneissa poliisipäällikkö Jim Gordonina.
Vinkeät kelmit tulevat edelleen tarvittaessa kuin luonnostaan. Kun Steven Soderberg teki Panaman paperit -rahanpesupaljastuksista Netflixille satiirileffan The Laundromat, Oldman näytteli asianajaja Jürgen Mossackia. Herkullisen ylilyövä rooli veroparatiisien arkkitehtina sai oikean Mossackin jättämään kunnianloukkauskanteen – saavutus sekin.
Nyt Cannesissa roolivuorossa on markkinointi, ja Sorrentinosta puhuessaan Oldman listaa ylisanoja: filosofinen, hulvaton, nerokas, niin terävä.
Mutta sitten näyttelijä ilmoittaa, että oikeastaan nykyään häntä todella kiinnostaa vain valokuvaaminen.
”Ei se, että teeskentelen olevani joku muu, eikä se, että pynttäydyn ja annan aikaani jollekin muulle. Valokuvaaminen on aina kiinnostanut minua ja olen riippuvainen kamerakokoelmastani.”
Valokuvaaminen laskee verenpainetta, Oldman sanoo.
Nyt vuorossa on märkälevykuvaus, eli 1800-luvun puolivälin menetelmä, jossa kemialliset liuokset tekevät mustan alumiinilevyn valoherkäksi. Syntyy romanttisesti vanhan oloisia kuvia.
Kuulostaa nostalgiselta.
”Se on hyvin nostalgista. Rakastan 1800-lukua. En tiedä haluaisinko palata taaksepäin ajassa, mutta usein kun katson vanhaa mustavalkokuvaa, toivoisin olevani itse siinä.”
Sellaisia Oldman on juuri nähnytkin Cannesissa.
”Jean-Paul Belmondo kävelemässä Croisettella, hyvä luoja. Vuoden 1962 Cannes oli varmasti kiinnostava. Nyt kaikki ovat influenssereita, enkä tiedä, keitä helvetissä he ovat.”
Hän muistelee kohdanneensa viereisen hotellin terassilla Akira Kurosawan 1990-luvulla. Ehkä joku muistelee kolmenkymmenen vuoden kuluttua tavanneensa Gary Oldmanin?
Oldman nauraa ja kertoo tavanneensa juuri tutun Hollywood-pomon, Sony Pictures Classicsin johtajan Michael Parkerin.
”Hän sanoi pitäneensä 17-vuotiaana Columbosta, mutta tuonikäisen poikansa pitävän Jackson Lambista. Sehän oli imartelevaa.”
Oldman sanoo antavansa faneille mielellään nimmareita.
”Sitten he myyvät ne nettihuutokaupassa.”
Oldman nauraa.
”Jokainen kuva, johon halutaan nimmari, liittyy joko Harry Potteriin tai Draculaan. Imartelevaa, mutta olen tehnyt muutakin.”
Eläkkeelle jääminen ei ole asia, jota Oldmanin tarvitsisi ajatella. Kyllä, hänestä tuntuu, että kahdeksankymppisenä olisi mukava olla vapaa velvollisuuksista.
”Jotkut näyttelijät joutuvat jatkamaan loputtomasti, koska heille tulee avioero myöhään elämässä ja he tarvitsevat rahaa. Ymmärrän sen. Toivon, ettei minusta tule yksi heistä.”
Oldman asuu Palm Springsissa, kaukana karuista nuoruudenkulmistaan. Hän on viidettä kertaa naimisissa, puoliso on galleristi Gisele Schmidt.
”Tavallaan olen kuin eläkkeellä”, hän sanoo.
”Enkä poistu sieltä muuten kuin Lontooseen Jackson Lambia näyttelemään, tai kuten nyt Paolo Sorrentinon vuoksi.”
Palm Springs tunnetaan luksuskaupunkina, keitaana Coachella-laaksossa. Se on kaukana viime aikojen tulipaloalueista, mutta Hollywoodin ulottuvilla, kirjaimellisesti.
Vuosikymmeniä sitten, kun elokuvia vielä kuvattiin ennen kaikkea Hollywoodissa, tuottajastudioilla oli sääntö, jonka mukaan tähtien piti asua kahden tunnin ajomatkan päässä viime hetken lisäkuvauksia varten.
Palm Springs oli juuri rajan puitteissa ja muutenkin sopiva piilopaikka rikkaille. Se alkoi kukoistaa 1950-luvulla.
”Käyn kuvauksissa, olen kolme kuukautta lomalla kotona, käyn uudelleen ja olen puoli vuotta lomalla.”
Vanha tuttu Christopher Nolan halusi Oldmanin näyttelemään presidentti Harry S. Trumania jättielokuvaansa Oppenheimer.
”Se sopi hyvin, koska kuvaukseni kestivät yhden päivän ja Chrisille kävi, että käytin peruukkia.”
Oldmanilla nimittäin on nyt Jackson Lambin roolin vuoksi ehto. Hän ei voi tehdä hiuksilleen mitään muita rooleja varten.
Niiden pitää olla aina Lamb-kondiksessa.
Siksi Parthenopessakin hänellä on peruukki.
”Olen saavuttanut jotain, mitä voi kutsua lomaelämäksi”, Oldman sanoo.
”Minulla on kotona vuorimaisema, upea taivas, vaimo ja kaikkea muuta roskaa.”