Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja, suurenmoinen elokuva

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 24.2.2012 05:31

Jos katsot vuoden 2012 ensimmäisellä puoliskolla vain yhden elokuvan leffateatterissa, tänään ensi-iltansa saava John Le Carré -filmatisointi on ehdotukseni.

Surumielisessä vakoojakertomuksessa on monta tasoa ja jo pinnalla kaikki oivasti kohdallaan: jännittävä tarina, loistavat näyttelijät (Gary Oldman, jonka uran silloisesta jamasta kolme vuotta sitten kirjoitin, Colin Firth, Tom Hardy, Mark Strong, Ciaran Hinds…). Elokuva vaatii tarkkaavaisuutta, mutta palkitsee.

”There’s no emotional exit in these Escher-like environs, no real ”outside” or locus of everyday life, nothing beyond the Circus, despite mindless commitment to winning the Cold War for an abstraction called the West. Everyone’s a permanent insider, encoffined in shabby offices and dim apartments, sky-blocking edifices, even a claustrophobic camper”, tunnelmoi Kathleen MurphyMSN Moviesin arviossaan.

1970-luvun maailma on luotu taitavasti. Elokuva näyttää siltä ”miltä märkä tweed tuoksuu”, kuten käsikirjoittaja Peter Straughan on luonnehtinut. Kirjoitin tästä näkökulmasta jutun tänään ilmestyvään Suomen Kuvalehteen.

Aikakauden rekonstruoiminen ei ole simppeli juttu. Se mikä oli totta, ei olisi nyt välttämättä katsojan mielestä toden näköistä.

”Muistan, että kun olin ensimmäisen kerran televisiohaastattelussa [tapahtui 1970-luvulla], poltin ja join viskiä. Jos tuollainen televisioesiintyminen näytettäisiin [osana fiktiota] nykyajan puritaanisessa maailmassa – vaikka uudessa elokuvassa – en tiedä uskoisiko katsoja sitä”, keskeistä sivuosaa näyttelevä John Hurt mietti Venetsian festivaaleilla.

Tämän mitä brittiläisimmän elokuvan ohjasi erittäin lahjakas ruotsalainen Tomas Alfredson.

Ensi viikolla lisää elokuvasta ja muutamia oivallisia linkkejä sen jo nähneille. (Ainoa ongelma: pitkälti tarkoituksellisessa hämärässä tapahtuva elokuva on vähän synkkä tähän vuodenaikaan.)

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Kilpailuasetelma on kova legendaarisen tv-sarjan rinnalla, mutta tulos on onnistunut.

Käsikirjoituksessa ja leikkauksessa on tehty ihmeitä, kun kaikki toiminta on mukana mutta tempo ei ole milloinkaan bournemaisen hyperaktiivinen vaan lecarremaisen meditatiivinen.

Jokohan tuottajilla on pilkkeenä silmässä uudelleenfilmatisointi Värisuorasta, josta BBC teki aikoinaan toisen Smiley-sarjansa, pääosassa edelleen Alec Guinness.

Lopun upea montaasijakso, jossa käydään läpi kaikki elokuvan tärkeät henkilöhahmot, on tunteikkaampi ja surumielisempi ja lopulta voimakkaampi statement elokuvan maailmasta, päätelmä siitä mitä olemme kaksi tuntia katsoneet, kuin erinomaisen tv-sarjan lopetus, joka sekin hieno. Mutta erilainen, pienempi, kylmempi, Smileyn hahmoon annettu avain. Elokuvaversiosta nautin enemmän kylläkin, kuin televisioversiosta. Se on mestarillinen, jopa parempi kuin ohjaajansa edellinen ”Ystävät hämärän jälkeen”..

Okei, herätti kyllä kiinnostuksen, hauska jos tulee lisää juttua aiheesta.

Harvinaisen hyvä elokuva, olen iloinen että pääsin kokemaan sen elokuvateatterissa. Kirjaa pääsin vain puoliväliin, ennen kuin sekavat vakoiludetaljit ja henkilöhahmojen salamyhkäinen puhetapa romahduttivat kiinnostukseni. Elokuva on onnistuneesti erilainen: hahmojen puhe on suorempaa ja ymmärrettävämpää, draama on korostetumpaa ja satunnaiset brutaalit veriteot tuovat kaivattua kontrastia ruskeissa huoneissa rupatteluun. Hahmot tuntuvat hyvällä tavalla vähemmän sivistyneemmiltä ja inhimillisemmiltä elokuvassa, myöskin näyttelijätöiden ansiosta. Esimerkiksi Oldmanin Smiley, Hardyn Tarr ja Cumberbatchin Guillam olivat lähestyttävämpiä hahmoja, ehkä juuri siksi, että heidän sanailunsa itsetietoisesta nokkeluudesta oli maltettu tinkiä. Ei elokuva silti väännä asioita rautalangasta. Moni asia kerrotaan aluksi vain kuvin, kuten Smileyn vaimon uskottomuus ja Cirkusin johtoportaan reaktiot siihen.

Itselleni lopulta sinänsä pätevää juonta ja hyviä näyttelijätöitä tärkeämmäksi jäi tunnelma, jota luotiin uskomattomalla kuvauksella, paikoin viipyilevällä tempolla, mietityillä lokaatioilla ja pienillä, uskottavilla propeilla. Ainoastaan lopun montaasi pirteine musiikkeineen tuntui hiukan hätäiseltä tyylivirheeltä.

Elokuva on hyvä, mutta varmasti vaikea sellaiselle katsojalle joka ei ole nähnyt BBC:n dramatisointia lainkaan tai lukenut Le Carré:sa huolella. Voi tulla tyhjä olo silloin. 70 -luvun harmaanruskea elokuvan värimaailma todella masentaa talven keskellä. itse ajattelin samaa ja ihailin tuoa värimaailmaa, vaikka se synkkä onkin.

Sir Alec Guinnes on minulle edelleen se ainoa oikea Smiley, mutta on Oldman hyvin kotiläksynsä tehnyt ennen kuvauksia.

koivila: ”Elokuva on hyvä, mutta varmasti vaikea sellaiselle katsojalle joka ei ole nähnyt BBC:n dramatisointia lainkaan tai lukenut Le Carré:sa huolella.”

En ollut lukenut enkä nähnyt. Oli se vaativa, muttei kuitenkaan kauhean vaikea ymmärrettävä. Asiasta lisää seuraavassa blogimerkinnässäni…