Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja, suurenmoinen elokuva

Jos katsot vuoden 2012 ensimmäisellä puoliskolla vain yhden elokuvan leffateatterissa, tänään ensi-iltansa saava John Le Carré -filmatisointi on ehdotukseni.

Surumielisessä vakoojakertomuksessa on monta tasoa ja jo pinnalla kaikki oivasti kohdallaan: jännittävä tarina, loistavat näyttelijät (Gary Oldman, jonka uran silloisesta jamasta kolme vuotta sitten kirjoitin, Colin Firth, Tom Hardy, Mark Strong, Ciaran Hinds…). Elokuva vaatii tarkkaavaisuutta, mutta palkitsee.

”There’s no emotional exit in these Escher-like environs, no real ”outside” or locus of everyday life, nothing beyond the Circus, despite mindless commitment to winning the Cold War for an abstraction called the West. Everyone’s a permanent insider, encoffined in shabby offices and dim apartments, sky-blocking edifices, even a claustrophobic camper”, tunnelmoi Kathleen MurphyMSN Moviesin arviossaan.

1970-luvun maailma on luotu taitavasti. Elokuva näyttää siltä ”miltä märkä tweed tuoksuu”, kuten käsikirjoittaja Peter Straughan on luonnehtinut. Kirjoitin tästä näkökulmasta jutun tänään ilmestyvään Suomen Kuvalehteen.

Aikakauden rekonstruoiminen ei ole simppeli juttu. Se mikä oli totta, ei olisi nyt välttämättä katsojan mielestä toden näköistä.

”Muistan, että kun olin ensimmäisen kerran televisiohaastattelussa [tapahtui 1970-luvulla], poltin ja join viskiä. Jos tuollainen televisioesiintyminen näytettäisiin [osana fiktiota] nykyajan puritaanisessa maailmassa – vaikka uudessa elokuvassa – en tiedä uskoisiko katsoja sitä”, keskeistä sivuosaa näyttelevä John Hurt mietti Venetsian festivaaleilla.

Tämän mitä brittiläisimmän elokuvan ohjasi erittäin lahjakas ruotsalainen Tomas Alfredson.

Ensi viikolla lisää elokuvasta ja muutamia oivallisia linkkejä sen jo nähneille. (Ainoa ongelma: pitkälti tarkoituksellisessa hämärässä tapahtuva elokuva on vähän synkkä tähän vuodenaikaan.)