Yhteinen armeija Euroopalle?

Euroopan ei tarvitsisi olla riippuvainen ”golfarin ajatuksista”, sanoo tutkija Kimmo Elo.

Teksti: Milka Valtanen
Kuvat: Vesa Tyni

5 MIN

EU-neuvoston olisi pitänyt päättää Ukrainan rahoittamisesta, josta oli neuvoteltu sopu jo joulukuussa. Unkarin pääministeri Viktor Orbán kuitenkin muutti mielensä 90 miljardin hätälainasta.

Myöskään Iranin sodasta ei syntynyt konkreettisia ratkaisuja. Samaan aikaan Euroopan unioni oli ajautumassa uuteen energiakriisiin. Taas oltiin tutussa tilanteessa. EU on ratkonut erilaisia kriisejä viisitoista viime vuotta.

Kaava on aina sama, Eurooppa-tutkija Kimmo Elo sanoo turhautuneena. Hän työskentelee yliopistolehtorina Itä-Suomen yliopistossa ja on seurannut kauan Euroopan poliittista integraatiota.

Finanssikriisin jälkeen piti perustaa fiskaaliunioni, jotta ongelmat eivät uusiutuisi, pakolaiskriisin jälkeen uudistaa Dublin-järjestelmä, jotta pakolaiskriisi ei toistuisi.

”No, mitä on tapahtunut? Ei mitään”, Elo sanoo.

”Jos nyt katsotaan useimpia kriisejä, niin yhdenkään jälkeen ei ole tehty mitään kestäviä muutoksia.”

Yksi syy jatkuviin ongelmiin on se, että unionin jäsenmaat estävät EU:n toimivaltuuksien kasvattamisen juuri niissä asioissa, joissa vaativat sitä toimimaan. Siksi unioni joutuu toimimaan ilman riittävää toimivaltaa tavalla, joka on demokratian kannalta ”harmaalla vyöhykkeellä”.

Elon mukaan ongelma on korostunut nyt, kun jäsenvaltiot kasvattavat nopeasti puolustustaan ja tahtovat siihen rahaa EU:lta.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on vahvasti jäsenvaltioiden vastuulla, ja ne näkevät turvallisuuden keskenään hyvin eri tavalla. On epäselvää, kuka vastaa kokonaisuudesta, eikä hankintoihin ole luotu yhteistä mekanismia, jolla olisi lyhyen tai pitkän aikavälin tavoitteet.

”Odotan sitä päivää, että joku keksii kysyä, mikä olikaan tämän tarkoitus. Miten nämä toimet vaikuttavat siihen, että tämä ongelma ei jatkossa toistu?”

Puolustushankintoihin käytetään valtavasti rahaa ohi budjettisäädösten. Samalla jäsenvaltiot joutuvat leikkaamaan julkisia palvelujaan.

Lopulta tilanne saattaa johtaa kansalaisten tyytymättömyyteen.

”Silloin kysytään, oliko tämä EU-integraatio sen lupauksensa mukainen, että ylläpidetään ja puolustetaan hyvinvointia?”

Tutkijan pöydällä asia on yksinkertainen. Euroopan unioni ottaa puolustuksen vastuulleen.

Sen sijaan, että 27 kansallista armeijaa kilpailee keskenään rajallisista rahoista ja aseista, yksi eurooppalainen armeija suojelee yhteisiä ulkorajoja ja vastaa alueellisesta koskemattomuudesta.

Tällä hetkellä eurooppalainen turvallisuus ei oikeastaan ole eurooppalainen, vaan kansallinen, Elo sanoo.

Siinä näkyy nationalistinen perinne. Maiden välille syntyy jännitteitä, pelätään vapaamatkustajia. Koko Euroopan tasolla resurssit voisi kuitenkin järjestää tehokkaammin.

”Silloin meillä on huomattavasti paljon paremmat mahdollisuudet miettiä puolustusta. Tässä puhutaan meidän yhteisestä alueesta.”

Kylmän sodan jälkeen ulkoinen uhka on kohdistunut pikemminkin koko Eurooppaan kuin yksittäisiin jäsenmaihin, Elo sanoo.

Kun EU:n perusajatukseen sisältyy oletus, että jäsenmaat eivät ryhdy sotaan keskenään, voi kysyä, mihin Euroopassa tarvitaan kansallisia armeijoita.

”Otetaan vaikka Saksa. Mikä on se vihamielinen raja heillä? Itävalta? Sveitsi, Ranska, Tanska, Puola? Siinä on kauhean vähän rajoja, joita pitäisi puolustaa.”

”Samalla tavalla en keksi nopeasti sellaista rajaa, jota Portugalin armeijan tarvitsisi tässä tilanteessa kauheasti puolustaa.”

Yhteiset joukot voisi sijoittaa sinne, missä niitä tarvitaan. Välimerelle, Balkanin suunnalle, Venäjän rajalle ja Arktiselle alueelle.

”Me voidaan itse päättää meidän prioriteetit, me voidaan itse olla riittävän vahvoja torjumaan meihin kohdistuvia uhkia ilman, että ollaan riippuvaisia jonkun golfarin ajatuksista.”

”Mutta kysehän on tietysti siitä, että tarvitaan poliittinen tahto.”

Kimmo Elon mukaan yhteinen armeija tarkoittaisi samalla EU-liittovaltiota.

Ajatus ei ole uusi. Eurooppalaisen armeijan perustamisesta on puhuttu 1950-luvulta asti.

Vuonna 2009 EU:n perussopimukseen lisättiin jopa yhteistä puolustusta koskeva lauselma: Jos johonkin jäsenvaltioon hyökätään, muiden velvollisuus on auttaa sitä kaikin käytössään olevin keinoin.

Nykyisellä EU:lla ei kuitenkaan ole riittäviä toimivaltuuksia asevoimien perustamiseen, koordinointiin tai johtamiseen, ei yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tai riittävää budjettivaltaa.

Perussopimus pitäisi avata ja luoda uusi sopimusrakenne, jossa määritellään selvästi jäsenvaltioiden ja unionin tehtävät ja valtuudet.

”Ja silloin me tullaan liittovaltioon”, Elo sanoo.

”En näe mitään muuta mahdollisuutta.”

Elon mukaan poliittinen unioni tekisi EU:sta vahvemman.

Se toisi lisää globaalia toimijuutta ja voisi auttaa Eurooppaa omavaraisemmaksi energiassa ja raaka-aineissa ja parantaa riippumattomuutta yhdysvaltalaisista teknologiajäteistä.

Euroopan liittovaltiossa esimerkiksi ulkopolitiikasta vastaisi yhteinen hallitus, joka muodostettaisiin parlamenttivaalien tuloksen perusteella. Lait säädettäisiin yksinkertaisella enemmistöllä, jolloin yksittäinen maa ei voisi pysäyttää niitä.

Jäsenvaltioiden intressit turvattaisiin neuvostossa, joka hyväksyisi lait samaan tapaan kuin muissakin liittovaltioissa, kuten Saksassa, Sveitsissä ja Kanadassa.

EU-vaaleissa kansalaisilla olisi aito mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaista politiikkaa Euroopan tasolla tehdään. Kansallistenkin puolueiden olisi otettava kantaa siihen, mihin suuntaan ne tahtovat unionia viedä.

”Tulisi aito kamppailu, samanlainen kuin mitä me käydään eduskuntavaaleissa.”

Suunta Euroopassa on pikemminkin päinvastainen. Suosituimmat puolueet haluavat vähemmän, eivät enemmän EU:n integraatiota.

Eurooppalainen laitaoikeisto on onnistunut luomaan vastakkainasettelun EU:n ja kansallisvaltioiden välillä, ja muut puolueet ovat hiljaa hyväksyneet sen, Kimmo Elo sanoo.

”On mielenkiintoinen kysymys, että onko näin. Onko se, että EU-tasolla tehdään asioita, automaattisesti konfliktissa kansallisen intressin kanssa?”

Euroopan yhteisestä armeijasta tai liittovaltiosta pitäisi Elon mielestä käydä keskustelua, sillä geopoliittinen tilanne ei välttämättä rauhoitu seuraavan kymmenen vuoden aikana.

”Jos edes puhuttaisiin siitä, mitä se tarkoittaa, voisimme miettiä, olemmeko valmiita siihen.”