Uuden ajan lähettiläät

”Minä olen leninisti”, julisti Donald Trumpin neuvonantaja Steve Bannon vuonna 2017.

”Lenin halusi tuhota valtion, ja se on myös minun tavoitteeni. Minä haluan romuttaa kaiken ja tuhota koko nykyisen vallitsevan järjestelmän.”

Bannon ei enää mahdu Trumpin lähipiiriin, mutta hänen vaikutuksensa näkyy edelleen Valkoisen talon poliittisessa strategiassa ja Trumpin esiintymisessä.

Trumpin poliittinen toimintatapa muistuttaa Vladimir Leniniä Venäjän vallankumouksen pyörteissä, kirjoitti unkarilaisbrittiläinen toimittaja ja kirjailija Victor Sebestyen vuonna 2017:

”Pyrkiessaän valtaan Lenin lupasi kaikille kaikkea. Hän tarjosi helppoja ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Hän valehteli häpeilemättä. Hän etsi syntipukin, jota hän myöhemmin pystyi kutsumaan kansakunnan viholliseksi.”

Trump tuskin on lukenut Leniniä tai tietää mitään tämän teorioista. Yhtäläisyydet Leninin ja Trumpin poliittisen kampanjoinnin välillä ovat joko sattumaa tai Bannonin opetuksien tulosta. Joka tapauksessa viit­taukset Leniniin tarjoavat esimerkin vasemmistolaisen teorian yllättävän vahvasta roolista amerikkalaisen oikeiston ajattelun ja toimintatapojen historiassa.

Yhdysvallat eli 1930–1950-luvuilla kiivaan poliittisen ja älyllisen kuohunnan aikakautta. Historiallisen laman ja Franklin D. Rooseveltin New Deal -politiikan mullistaessa yhteiskuntaa yhä useampi ajattelija kyseenalaisti amerikkalaisen kapitalismin perusteet. Roosevelt korosti valtion aktiivista roolia talouden sääntelyssä.

Toinen maailmansota ja ääriliikkeiden hallitsema maailmanpolitiikka ruokkivat älykköjen tarvetta uudelle maailmanselitykselle.

Erityisesti New Yorkissa kiinnostavimmat poliittisen filosofian debatit käytiin ideologisesti vasemmalla laidalla. New Yorkin yliopiston, Columbian yliopiston ja New Yorkin City College -yliopiston piirit kasvattivat merkittävän osan sodanjälkeistä amerikkalaista poliittista älymystöä.

Neuvostoliiton allekirjoitettua hyökkäämättömyyssopimuksen natsi-Saksan kanssa monet vasemmistoälyköt näkivät trotskilaisuudessa vastapainon stalinistiselle totalitarismille. Trotskin teoriat globaalista vallanku­mouksesta tarjosivat vaihtoehdon maailmassa, jossa natsit liittoutuivat kommunistien kanssa ja demokratiat vaikuttivat kyvyttömiltä vastaamaan sen ajan haasteisiin.

Norman Podhoretz, Irving Kristol, Seymour Martin Lipset ja kymmenet muut eturivin ajattelijat aloittivat älyllisen taipaleensa laitavasemmistossa, mutta jokainen kolmesta mainitusta päätyi myöhemmin neokonservatismiin. Podhoretz ja Kristol olivat koko liikkeen keskeisiä arkkitehtejä.

Marxilaiset näkemykset pysyivät silti osana heidän ajatteluaan. Neokonservatiivien versio taloudellisesta determinismistä on ”marxismia, jossa liikemiehet ovat syrjäyttäneet työväenluokan historian sankarillisina tekijöinä”, kuvaili Michael Lind, entinen neokonservatiivinen älykkö.

Nykyisin Norman Podhoretz, 95, on vankkumaton Trumpin tukija. Hän on sanonut presidentin olevan ”Jumalan työkalu pelastamaan meidät vasemmiston pahuudelta.”

Amerikkalainen neokonservatismi syntyi 1970-luvulla Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautuvan vasemmiston piirissä.

Sen juuret olivat Harry S. Trumanin, John F. Kennedyn ja Lyndon B. Johnsonin edustamassa kylmän sodan liberalismissa, joka painotti taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia Yhdysvalloissa sekä vahvaa kommunismin vastaisuutta ulkopolitiikassa.

Neokonservatiivit korostivat vankkaa an­tikommunismia, sotilaallista voimaa sekä uskoa Yhdysvaltojen historialliseen tehtä­vään demokratian ja markkinatalouden puolustajana ja jopa levittäjänä.

Vietnamin sodan katastrofi ja 1960-luvun poliittiset ylilyönnit puskivat osan kylmän sodan liberaaleista lähemmäksi poliittista oikeistoa. Uuden vasemmiston keskittyminen identiteettipolitiikkaan ja lepsu suhtautuminen totalitaariseen maailmaan ruokkivat pettymystä demokraatteihin.

Kun Ronald Reagan nousi Valkoiseen taloon vuonna 1981, merkittävä osa kylmän sodan liberaaleista ja erityisesti heidän älykkösiivestään oli jo vakaasti republikaanien leirissä. Heidän poliittinen ajattelunsa oli muuttunut, mutta sen juuret olivat edelleen vasemmistolaisessa teoriassa.

Vuonna 1997 neokonservatiivinen ajatushautomo Project for the New American Century (PNAC) julkaisi George W. Bushin ulkopolitiikkaa ohjaavan suunnitelman. Se pyrki levittämään demokratiaa ja kapitalismia maailmaan.

Organisaation tavoitteissa oli helppo nähdä trotskilaisia vaikutteita. PNAC puski koko tarmollaan sotaretkeä Irakiin. Yhdysvaltojen armeijasta tehtiin käsikassara, joka palveli neokonservatiivien uskoa historialliseen determinismiin.

Neokonservatiivien uho ja tuho kulminoitui Irakin katastrofiin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Heidän teoriansa uudesta amerikkalaisesta vuosisadasta, ulkoapäin tuodusta demokratiasta ja liberaalista kapitalismista ihmiskunnan luonnollisena olomuotona hukkuivat Irakin hiekkaan.

George W. Bushin hallinnon visiot uudesta maailmasta osoittautuivat traagiseksi virhearvioksi. Opposition etsikkokauden jälkeen republikaaniäänestäjät palasivat puo­lueen protektionistisille juurille.

Trumpin Amerikka ensin -viesti ja anteeksipyytämätön eristäytymispolitiikka osuivat ajan henkeen. Trumpin nousu ajoittui ulkopoliittisen tyhjiön aikakauteen, kun republikaanit yrittivät toipua ideologisesti Irakin ja Afganistanin sotaretkistä.

Neokonservatiivit eivät silti olleet valmiita luopumaan roolistaan amerikkalaisessa ulkopolitiikassa. Neokonservatismi oli köysissä muttei kanveesissa.

Trumpin ensimmäistä kautta leimasi tem­poilu presidentin eristäytymispolitiikan ja republikaanien neokonservatiivisen siiven edustaman linjan välillä.

John Bolton, neokonservatiivinen haukka ja Irakin sodan puolesta rummuttaneen PNAC:n johtaja palveli Trumpin turvalli­suuspoliittisena neuvonantajana 2018–2019. Yhteistyö päättyi välirikkoon.

Olisi houkuttelevaa kutsua trumpilaista ulkopolitiikkaa neokonservatismin antiteesiksi, mutta se olisi virhearvio. Trump esiintyy eristäytymispolitiikan kannattajana ja kritisoi neokonservatismia, mutta ideologian rippeet näkyvät edelleen hänen ajattelussaan. Trump ei ole isolationisti, vaan kansallismielinen interventionisti.

Varapresidentti J. D. Vancen ensimmäinen Euroopan vierailu huipentui puheeseen, jossa Vance saarnasi Euroopan elävän väärin. Hän painotti, että sisäinen rappio on Euroopalle suurempi uhka kuin Kiina tai Venäjä. Vancen mukaan Euroopan ei tulisi sulkea äärioikeistoa pois hallintovastuusta. Puheen jälkeen hän tapasi Saksan AfD:n puheenjohtajan Alice Weidelin.

Steve Bannon on viime vuosina näytellyt näkyvää roolia eurooppalaisen äärioikeiston kouluttamisessa. Rooman lähellä sijaitseva ”gladiaattorikouluksi” kutsuttu instituutti on eräänlainen uuden nationalismin kansanopisto, jossa opiskelijat saavat tietoa esimerkiksi kulttuurimarxismista sekä ­judeokristillisen sivistyksen historiasta.

Opinahjon taustavoimat ovat valmiita kouluttamaan politiikkoja ja propagandisteja eurooppalaisen kansallismielisen oikeiston johtajiksi. Bannon ilmaisi hiljattain haluavansa avata vastaavan koulun Yhdysvaltoihin.

Trumpin halu liittää Kanada ja Grönlanti Yhdysvaltoihin sekä palauttaa Panaman kanava amerikkalaiseen hallintaan sopivat myös huonosti isolationismiin, puhumattakaan Gazan muuttamisesta Yhdysvaltojen valvomaksi rantalomakohteeksi.

Trumanin oppi on historiaa: Yhdysvallat ei enää automaattisesti seiso demokratioiden rinnalla totalitaarisia valtioita ja aseellisia ryhmittymiä vastaan.

Yhdysvalloilla on aina ollut vahva usko omaan historialliseen missioonsa. Tämä leimasi varhaisia puritaaneja, jotka halusivat rakentaa Amerikasta ”kaupungin kukkulalla” muun maailman ihailtavaksi ja matkittavaksi. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat oli vahvan tietoinen asemastaan läntisen demokratian ainoana uskottavana turvaajana.

Trotskin teoriat globaalista vallanku­mouksesta, jossa korkeamman tason saavuttaneet yhteiskunnat puskevat muuta maailmaa samaan suuntaan, sopivat yhteen amerikkalaisen poikkeuksellisuuden idean kanssa.

Neokonservatismista tuli amerikkalaisen ulkopoliittisen ajattelun keskeinen pilari sekä demokraateille että republikaaneille.

Demokraatit saattoivat vastustaa raivokkaasti Irakin sotaa ja demokra­tiaan pakottamista, mutta myös he seisoivat vankasti läntisen turvallisuus- ja talousyhteisön ­takana ja uskoivat amerikkalaiseen mis­sioon.

Neokonservatismin isät luonnollisesti hylkäsivät trotskilaisen ja laajemminkin marxilaisen talousajattelun, mutta trotskilaisuuden ideat globaalista missiosta muokkasivat amerikkalaista ulkopolitiikkaa molemmissa puolueissa.

Trumpin, Muskin, Vancen ja muiden nykyisen hallinnon keskeisten henkilöiden toimet edustavat edelleen amerikkalaista uskomusta maan historialliseen tehtävään. Lähihistoriasta poiketen maan tämänhetkiset johtajat eivät halua rakentaa vaan hajottaa kansainvälistä demokraattista yhteisöä. He näkevät Yhdysvallat uuden nationalismin airueena.

Miten kutsua politiikkaa, jonka sanotaan vastustavan neokonservatiivien taipumusta puuttua jopa väkivaltaisesti muiden maiden asioihin, mutta joka kuitenkin puuttuu muiden maiden asioihin ja kertoo, ketä ja miten heidän pitäisi äänestää?

Pintakuohun alla amerikkalaisessa ulkopolitiikassa näkyy selkeä jatkumo.

Toisen maailmansodan jälkeinen ulkopolitiikan konsensus pyrki ajamaan Yhdysvaltojen etua rakentamalla läntistä puolustusyhteistyötä ja vapaakauppaa. Läntisten demokratioiden vaurauden uskottiin hyödyttävän myös Yhdysvaltoja.

Uusi hallinto uskoo ajavansa Yhdysvaltojen etua rikkomalla läntistä liittoutumaa ja ajamalla protektionistista kauppapolitiikkaa. Silti se ei ole hylännyt amerikkalaisen interventionismin ideaa: se uskoo maan turvallisuuden ja vaurauden vaativan puuttumista muun maailman – ja myös liittolaisten asioihin.

Amerikkalaisen ulkopolitiikan motiivit ja suhtautuminen maailmaan ovat johdonmukaisia, mutta ulkopolitiikan suunta ja tavoitteet vaihtelevat. Länsiliittouman osittain jo hylännyt Yhdysvallat ei ole haudannut uskoa missioonsa.

Yhdysvallat on tulevaisuudessakin kansainvälisessä politiikassa aktiivinen toimija, joka haluaa levittää ideologiaansa. Demokraattisella ja liberaalilla Euroopalla voi kuitenkin olla vastedes vastassaan paitsi totalitaaristen valtioiden tukema Venäjä myös orbanilais-trumpilainen kansallismielinen rintama, joka on yhä vahvemmin organisoitunut. 

Marko Maunula on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.