Eliitit alas!

’Mikä röyhkeys! Kuinka hän kehtaa!”

Tähän tapaan ajatteli ranskalainen runoilija Stephane Mallarmé (1842–1898), kun kuuli kollegansa saaneen teksteistään moitteita sivistymättömältä tädiltään.

Mallarmén mielestä oli majesteettirikos vaatia kirjailijoita vesittämään teoksensa sellaisiksi, että alemman luokan yleisökin pystyy ymmärtämään niitä. Jos moukat saisivat rynnätä kirjallisuuden pyhäkköihin, se olisi kirjallisuuden loppu.

1800-luvulla kirjailijoita elähdytti ”taidetta taiteen vuoksi” -iskulause. Se puolusti taiteen itseisarvoa taloudellisten ja yhteiskunnallisten mullistusten keskellä.

Hallitsevaan asemaan noussut porvaristo oli tuottanut uudenlaisen, mammonaa sivistyksen kustannuksella palvovan ihmistyypin. Kirjailijat kavahtivat porvareiden vaatimuksia siitä, että romaanien pitäisi tuottaa jotain hyödyllistä, kuten ”vastauksia aikakauden suuriin kysymyksiin” tai ”viihdykettä kiireettömiin iltoihin”.

Nykypäivänä olisi vaikea kuvitella kirjailijoiden puhuvan Mallarmén tavoin. Sillä tavalla saisi otsaansa elitistin leiman, eikä sellaista halua kukaan. Elitisti on tyyppi, joka pitää itseään muita parempana, kansan kielellä kusipää.

Jos haluaa käydä hyvästä ihmisestä, elitismiä pitää vastustaa, ei puolustaa.

Mallarmén ja hänen hengenheimolaistensa haikaileman ylhäisövallan sijasta kirjallisessa kulttuurissa vallitsee tasa-arvoisuuden eetos.

Olen toiminut kaksikymmentä vuotta kirjailijana ja kriitikkona, enkä ole kuullut monenkaan alan ihmisen julkisesti väittävän, että taideproosa on ilmiselvästi arvokkaampaa kuin viihde- tai genrekirjallisuus. Korkean ja matalan taiteen välisestä erosta saa puhua vain, jos kyseenalaistaa jaottelun mielekkyyden.

Varsin usein törmään siihen, että joku kollega pehmentää näkemyksiään aloittamalla puheenvuoronsa sanoilla: ”En halua kuulostaa elitistiseltä, mutta…”

Milan Kundera huomautti teoksessaan Romaanin taide, että sana elitismi ilmaantui julkiseen keskusteluun 1960-luvun lopulla. Elitismistä ei syytetty yritysjohtajia, poliitikkoja tai urheilijoita, vaan kirjailijoita, filosofeja ja professoreja – eli sivistysihanteita vaalivia ammattikuntia.

Asetelma tuntuu surkuhupaisalta. Taiteen ja kirjallisuuden maailmaan pääsee sisään huomattavasti helpommin kuin rahan ja vallan maailmaan. Kuka tahansa voi mennä kirjastoon lainaamaan kokeellista proosaa, mutta kuka tahansa ei voi mennä purjehtimaan miljoonia maksavalla jahdilla.

Wikipedian artikkeli liittää elitismin sosiaaliseen tai poliittiseen valta-asemaan, ei henkevään kaunotaiteiden harrastamiseen. Se määritelmä on helppo allekirjoittaa.

Elitismi-sanan leimaava käyttö ei rajoitu kulttuurielämään, vaan luonnehtii laajemmin yhteiskunnallista keskustelua.

Mikä tahansa asia tai ilmiö muuttuu epäilyttäväksi, kun kärkkäät mielipidevaikuttajat julistavat sen elitistiseksi: woke-eliitti vahtii puheitamme ja ajatuksiamme, ilmastoeliitti puuttuu elintapoihimme, globalistieliitti ylenkatsoo kansallisia etujamme.

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n media-analyytikkona pitkään työskennellyt Martin Gurri havaitsi ilmapiirin muutoksen viime vuosikymmenen alkupuoliskolla.

Piilaakson teknonörttien suosion saavuttaneessa teoksessaan, vuonna 2014 ilmestyneessä The Revolt of the Public hän kuvasi sitä, kuinka verkkovallankumous suisti perinteiset tiedolliset auktoriteetit – tiedotusvälineet, yliopistot, asiantuntijaorganisaa­tiot – valta-asemistaan.

Internetin tiedon ja valetiedon hyöky on William Shakespearen ilmaisun mukaisesti ”täys ääntä, vimmaa – tarkoitusta vailla”. Näissä oloissa julkista keskustelua on mahdotonta hallita samaan tapaan kuin vanhassa maailmassa, jossa poliitikot tai asiantuntijat kertoivat viestinsä ja tiedotusvälineet välittivät ne kansalaisille.

Vuoden 2008 finanssikriisi toimi tärkeänä vedenjakajana. Se ajoi kansalaiset pulaan molemmin puolin Atlanttia ja paljasti samalla talousasiantuntijoiden neuvottomuuden. Kansa on kyllästynyt ekspertteihin, kuului populistinen hokema.

Menneinä aikoina finanssikriisi olisi ollut mahdollista kehystää kansallisena koettelemuksena, joka vaatii yhteisiä uhrauksia, mutta ei enää internetin kiivaassa keskustelukulttuurissa, jossa poliittiset epäonnistumiset näyttäytyvät parhaassa tapauksessa kriiseinä ja pahimmassa tapauksessa katastrofeina.

Antielitismin ytimessä vaikuttaa populismille tunnusomainen jako turmeltumattomaan, tervejärkiseen kansaan ja turmeltuneeseen, todellisuudentajun kadottaneeseen eliittiin.

Oireellista on, että populismin suosion kasvu on ruokkinut käsityksiä siitä, että verkossa meuhkaavilla vastarinnankiiskillä täytyy olla oivallusta jostain sellaisesta, mikä on vilahtanut ohi perinteisiltä tiedollisilta auktoriteeteilta – ”sosiologista erityistietoa”, kuten politiikantutkija Jan-Werner Müller on hirtehisesti luonnehtinut.

Tietokirjailija Eliane Glaser siteeraa teoksessaan Elitism turkkilaisen prosaistin Ece Temelkuranin kuvausta siitä, kuinka eliittienvastainen meininki juurtui Turkkiin ja tasoitti tietä Recep Tayyip Erdoğanin autoritaariselle hallinnolle.

Journalistit ja intellektuellit alkoivat voimistuvan populismin hämmentäminä kysellä toisiltaan: ”Olemmeko menettämässä kosketuksemme siihen, mitä ympärillämme tapahtuu?” Tiedostusvälineet alkoivat nostaa esiin ”todellisen kansan” ääntä eli kansan nimissä esiintyviä populisteja.

Näin totuus jakaantui kahtia: eliitin totuuteen ja tavallisten ihmisten totuuteen. Eikä kulunut kauaa, kun eliitin totuus alkoi näyttää valheelta ja kansan totuus autenttiselta. Tunne nujersi tiedon ja vaistot järjen, sydän oli päätä viisaampi.

Erilaiset kyselyt kertovat, että luottamus julkisiin instituutioihin on rapautunut Yhdysvalloissa ja monissa Euroopan maissa. Suomessa tilanne näyttää valoisammalta.

Paitsi että luottamus luo sosiaalista vakautta ja yhteenkuuluvuutta, se toimii tiedon perustana. En ole nähnyt omin silmin atomeja, mutta uskon, että niitä on olemassa, koska asiaansa syvällisesti perehtyneet tutkijat ovat niin kertoneet.

Kun ihmiset menettävät luottamuksensa tieteeseen, he kiistävät sen tutkimustulokset ja leimaavat tieteentekijät omaa arvomaailmaansa levittäväksi hämäräksi sakiksi.

Akateemiseen elämään kuuluva vakiintuneiden ajatusten kriittinen tarkasteltu puolestaan näyttäytyy riidankylvämisenä. Eliittienvastainen populismi ei epäile omia totuuksiaan, ja jos muut niin tekevät, se tuntee joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi.

Taloustieteilijä Paul Krugman kirjoitti Substack-sivustollaan Donald Trumpin kannattajien tiedevihasta: ”He ovat päättäneet pitää kiinni ennakkoluuloistaan. Jos tiede on ristiriidassa heidän ennakkoluulojensa kanssa, he kiistävät tutkimustulokset ja yrittävät pitää huolen, että muut eivät saa tietää niistä.”

Trumpin hallinnon hyökkäys yhdysvaltalaisten yliopistojen kimppuun näyttäytyy Krugmanille yrityksenä tuhota tiede. Ainakaan sitä ei voi pitää pelkkänä woke-ideologian vastaisena ristiretkenä, koska hyökkäys kohdistuu ihmistieteiden lisäksi luonnontieteisiin.

Tiedevastaisen mielialan levittäminen edustaa eliittienvastaisuuden vaarallisimpia piirteitä. Jos ilmastonmuutoksen ja luontokadon kaltaiset elonkehää uhkaavat kriisit leimataan tieteen syöttämäksi huuhaaksi, niiden hillitseminen käy vaikeaksi.

Verkkomaailmaa hallitsevat Metan ja Googlen kaltaiset jätit esiintyvät mielellään avoimen maailman puolustajina.

Metan voimahahmo Mark Zuckerberg kirjoitti vuonna 2018 Facebook-seinällään, että maailmasta tulee parempi paikka, kun ihmiset saavat ilmaista itseään omaehtoisesti eivätkä hallitukset tai tiedostusvälineet toimi portinvartijoina.

Martin Gurri kertoi Voxin haastattelussa seitsemän vuotta kirjansa ilmestymisen jälkeen, että verkon vallankumous ei ole edennyt niin kuin hän kuvitteli. Hän odotti rikasta mielipiteiden kirjoa, mutta tuloksena olikin algoritmien hallitsema ahdas todellisuus.

Eliittienvastaiset toisinajattelijat kuvittelevat käyttävänsä omia aivojaan, vaikka toistavat samoja pötypuheita ja levittävät samaa harhatietoa kuin miljoonat muut. Bill Gates on yhdenlainen konna ja George Soros toisenlainen, rokotteet levittävät autismia ja syvävaltio syöttää valheitaan liberaalimedian välityksellä.

Taloudellisen eriarvoisuuden kasvu ja keskiluokan ahdinko ruokkivat eliittienvastaisuutta, mutta paradoksaalisesti tyytymättömyys kohdistuu pikemminkin tiedollisiin eliitteihin kuin rahaeliittiin.

Yhdysvalloissa Elon Muskin ja Peter Thielin kaltaiset teknoveljet lyöttäytyivät Maga-liikkeen liepeille ja alkoivat myötäillä trumpistisia iskulauseita ikään kuin olisivat samalla puolella taantuvien teollisuuskaupunkien duunareiden kanssa.

Suomessakin Björn Wahlroos on lausunut kauniita sanoja perussuomalaisista ja valtiovarainministeri Riikka Purrasta.

Mikä saa rahaeliitin tukemaan populisteja? Filosofi Hannah Arendt kirjoitti Totalitarismin synnyssä ”rahvaan ja eliitin väliaikaisesta liitosta”.

Ehkä todistamme sen yhtä versiota nyt, kun kansallismielinen populismi yhdistyy oikeistolaiseen talouspolitiikkaan. Yhdysvalloissa Trumpin hallinnon linjaukset suosivat eniten miljardöörejä ja toiseksi eniten miljonäärejä. Suomessa Orpon hallituksen veronalennukset ovat suosiollisia rikkaille.

Eliane Glaser kirjoittaa Elitism-kirjassaan, että yhteiskunnat saattavat olla jakautuneempia kuin aikoihin, mutta eliittienvastaisen populismin oloissa yläkerrokset lyövät kättä alakerrosten kanssa vihamielisinä keskiluokkaa kohtaan.

”Emme niinkään todista populistien ja elitistien välistä vastakkainasettelua, vaan pikemminkin uudenlaista populismia, jossa yhteiskunnan todellinen eliitti on asettuvinaan kansan puolelle”, Glaser kirjoittaa.

Voiko rahaeliitin ja rahvaan välinen liitto kestää? Renessanssiajan valtioviisas Niccolò Machiavelli (1469–1527) neuvoi klassikko­teoksessaan Ruhtinas hallitsijaa tukeutumaan mieluummin kansaan kuin ylimyksiin. Machiavellin mukaan kansalla on kohtuullisemmat tavoitteet kuin ylimyksillä: ylimykset pyrkivät sortamaan, mutta kansa pyrkii ainoastaan pääsemään sorrosta.

”Lisäksi ruhtinas ei voi koskaan tuntea oloaan turvalliseksi, jos kansa suhtautuu häneen vihamielisesti, sillä hänellä on ylivoima vastassaan”, Machiavelli kirjoitti.

Hän varoittaa tilanteesta, jossa ”kansanruhtinuutta” pyritään muuttamaan rajattomaksi yksinvallaksi. Sellainen vaarantaa ruhtinaan aseman, koska tämä joutuu hallitsemaan yksin tai virkamiesten avulla.

Yhdysvalloissa Donald Trump on onnistunut luomaan tarinan siitä, että kaikki sortavat Amerikkaa. Tämä tarina uppoaa ainakin Maga-kansaan. Onnistuakseen pyrkimyksissään Trumpin on jatkettava tämän tarinan kertomista ja tuotava näyttämölle alati uusia Amerikan kansan sortajia, olivatpa nämä tiede- tai kulttuurieliittiä tai muita tahoja, jotka eivät elä Trumpin luomassa vaihtoehtotodellisuudessa.

Entä nuo Yhdysvaltain ylimykset? Pysyvätkö teknoveljet Trumpin tukena?

Ylimysten sitoutuminen ruhtinaan tukemiseen on Machiavellin mukaan ”laskelmoitua ja kunnianhimon ohjaamaa”. He seisovat ruhtinaan takana niin kauan kuin katsovat hyötyvänsä hänestä. Ruhtinaan on oltava heidän kanssaan samalla tavalla varuillaan kuin sotajuonia punovan vihollisvaltion kanssa.

Trump ja Musk näyttävät jo ajautuneen tör­mäys­kurssille, vaikka Muskin yhtiöillä on miljardien arvoiset intressit Yhdysvaltain liittovaltion sopimuksissa.