Tiedustelu on taidetta
Juha Marteliuksen isoisä oli Pietarissa koulutettu puna-armeijan upseeri. Pojanpojasta tuli suojelupoliisin päällikkö, jonka ensisijainen kiinnostuksen kohde on Venäjä.
15
MIN
Perehdytys oli niukka, oikeastaan olematon.
Kun Juha Martelius vuonna 1992 aloitti työnsä suojelupoliisissa, hänelle ei järjestetty minkäänlaista koulutusta tuleviin työtehtäviin.
Martelius oli 26-vuotias, kansainvälistä politiikkaa Helsingissä opiskellut valtiotieteiden maisteri.
Hän oli työskennellyt Vaasan ja Helsingin yliopistoissa kansainvälisten asioiden sihteerinä. Supossa tehtävänä oli vastavakoilu, vihollisen tiedonhankinnan ehkäisy, ja vastuualueiksi tulivat kansainvälinen rikollisuus ja Venäjä.
”Suojelupoliisissa oli todella kokeneita ylietsiviä ja ylitarkastajia. He ajoivat siihen työhön. Se oli sellaista mestari-kisällitoimintaa”, Martelius kertoo.
Järjestelmä jätti tilaa sattumille. Kukin opetti tavallaan.
”Oli toimintatapoja, joista olin nuorena poikana aivan pöyristynyt. Muutamista epäilin, että ne eivät ole minkään asetusten ja säännösten mukaisia. Mutta ei niistä ollut kellekään vahinkoa.”
Kertoisitko esimerkin?
”En. Ne olivat hyvin pieniä asioita, mutta kuitenkin sellaisia, jotka eivät minun mielestäni olleet ok”, Martelius sanoo.
Kun hän aloitti suojelupoliisissa, siellä oli noin 170 työntekijää. Laki antoi supolle valtuudet harjoittaa tiedustelua vain valtakunnanrajojen sisäpuolella.
Martelius on nyt 58-vuotias. Hän palasi huhtikuussa 2024 supoon, johtajaksi. Hänellä on 578 alaista, lupa tiedustella ulkomailla ja seurata verkkoliikennettä.
Suojelupoliisi loi kylmän sodan aikana maineen salamyhkäisenä laitoksena, joka keräsi ammuksia Urho Kekkosen sisä- ja ulkopoliittiseen arsenaaliin.
Julkisuudessa tiedustelupalvelu esiintyi vain johtajansa suulla, harvoin silläkään.
Mauno Koivisto avasi pitkään Kekkosen otteessa ollutta suojelupoliisia parlamentaariselle valvonnalle. Suurempi rakennemuutos koitti, kun Neuvostoliitto romahti 1990-luvun alussa.
Vuosikymmenien ajan suojelupoliisi oli rekisteröinyt kommunisteja ja kansandemokraatteja ja tunnistanut parhaansa mukaan Suomessa urkkineita KGB:n kollegoita. Nyt kukaan ei tiennyt, millaisena Venäjä nousisi.
”Tilanne loi kysyntää tutkitulle ja entistä analyyttisemmälle Venäjää koskevalle tiedolle”, Martelius sanoo.
Poliisitaustaisten etsivien rinnalle haluttiin lisää akateemista osaamista. Tiedustelupalvelu alkoi ilmoittaa työpaikoista lehdissä ja järjestää tutustumiskäyntejä valtiotieteilijöille.
Taloon virtasi nuoria yliopistoihmisiä.
Martelius oli yliopistoaikoinaan kiinnostunut Venäjän tavasta organisoida sotavoimiaan. Hän suunnitteli lisensiaatintyötä siitä, miten kommunismin kaatuminen vaikutti itänaapurin sotilaspolitiikkaan.
Yliopiston hallintovirkamiehen työn ohessa Martelius kirjoitti silloiselle Sotakorkeakoululle katsauksia Venäjän sotilaallista muutosta käsittelevistä tutkimuksista.
Yhtenä päivänä suojelupoliisin apulaispäällikkö Seppo Pylkkänen soitti ja tarjosi Marteliukselle töitä.
Tarjousta ei tarvinnut miettiä kahta kertaa.
”En missään vaiheessa ajatellut uraa yliopiston hallinto- tai tutkimuspuolella.”
Silti nuori vastavakooja teki lisensiaatintyönsä loppuun.
Väitöskirja valmistui vuonna 1999 Maanpuolustuskorkeakoulun (MPKK) strategian laitokselle: Neuvostoliiton/Venäjän sotilaspolitiikka.
Tutkimusta varten nuori isä piti vain viikon vapaata päivätöistä.
”Kirjoitin viikonloppuisin ja Melrose Placen mainoskatkojen aikana.”
Marteliuksen väitöskirja maalaa kuvaa hiipuvasta suurvallasta, joka voimien ehdyttyä takertuu entistä tiukemmin lähialueisiinsa ja sotavoimaansa – ainoaan asiaan, joka tuo sille globaalia vaikutusvaltaa.
Kiinnostus Venäjää kohtaan läpäisee koko Marteliuksen uran.
Se kumpuaa historiasta, hän sanoo. Sekä henkilökohtaisesta että yleisestä.
”Kaikki isovanhempani ovat syntyneet Suomessa, joka oli vielä osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa.”
Venäjän ja Suomen historian limittyminen kiehtoi Marteliusta jo poikana.
Hän opetteli sen verran venäjää, että pystyi lukemaan naapurista alkuperäiskielellä.
Lähipiiristä löytyi ensi käden tietoa Venäjän ja Suomen suhteiden murrosvaiheista. Isoisä Juho Martelius opiskeli Pietarissa punaupseeriksi Suomen sisällissodan jälkeen. Puna-armeija koulutti noin 1 600 entistä punakaartilaista, joiden oli tarkoitus toimia Suomessa vallankumouksen etujoukkona.
Isoisä päätyi porvarilliseen ammattiin ja teki uran kansainvälisten öljy-yhtiöiden palveluksessa.
Venäjästä kiinnostuneelle pojanpojalle hän avasi kuitenkin ikkunan itänaapuriin.
”Hänen kanssaan pystyin keskustelemaan siitä, millainen Venäjä oli ja on.”
1990-luvun lopussa puheoikeutta ei supossa enää rajattu ainoastaan päällikölle. Martelius sai esiintyä uuden, entistä akateemisemman tiedustelupalvelun sanansaattajana.
Marteliuksen ensimmäistä pestiä supossa katkoivat virkavapaat.
Vuosina 1995−1996 hän oli mukana perustamassa Venäjän ja itäisen Euroopan tutkimukseen erikoistunutta Aleksanteri-instituuttia. Vuonna 2001 Martelius piipahti Jugoslavian sotarikoksia käsitelleen YK-tuomioistuimen analyytikkona.
”On pari asiaa, joita Venäjä ei ikinä salli: Suomen Nato-jäsenyys ja Karjalan palauttaminen”, Martelius arvioi vuonna 1999 Helsingin Sanomien haastattelussa.
Vuonna 2002 ura jatkui puolustusministeriön tutkimus- ja analyysiyksikön johtajana.
Politiikka on epämieluinen puheenaihe. Martelius ei peittele sitä.
”Puolueasiat ovat yksityisasioita.”
Martelius muistaa liittyneensä perussuomalaisiin toimiessaan eduskunnan puolustusvaliokunnan valiokuntaneuvoksena vuosina 2013−2014. Valiokunnan puheenjohtajana toimi perussuomalaisten Jussi Niinistö.
Miehet olivat törmänneet toisiinsa 1990-luvulla Helsingin yliopistolla, toimineet samoissa reserviläisjärjestöissä ja avustaneet Suomen Sotilas -lehteä.
Valiokuntatyön lomassa tuttavuus syveni. Niinistö houkutteli Marteliusta perussuomalaisiin.
Valiokuntaneuvoksesta Suomen turvallisuusympäristö oli murroksessa, josta ei ollut selkeää tilannekuvaa.
”Perussuomalaisissa vetosi kansallisen turvallisuuden ja sotilaallisen maanpuolustuksen yhdistävä ohjelma. Virkamiehenä ajattelin, että tässä on viiteryhmä, jossa voin edistää turvallisuutta”, Martelius sanoo.
Puolueeseen liityttyään hän osallistui turvallisuuspolitiikkaa käsittelevään ohjelmatyöhön. Vaaliehdokkaaksi hän ei suostunut.
”Hän oli asiantuntija, ei puolueen soturi”, Jussi Niinistö kuvailee.
Noustessaan vuonna 2015 Juha Sipilän (kesk) hallituksen puolustusministeriksi Niinistö pyysi Marteliusta erityisavustajakseen. Hän sai vastuulleen kansainväliset asiat.
Ministerin matkustellessa kielitaitoinen avustaja seurusteli sulavasti ulkomaisten kollegojen kanssa.
”Sosiaalinen Juha tutustuu helposti uusiin ihmisiin. Minä olin se jäyhempi kaveri”, Niinistö sanoo.
Kun perussuomalaiset kesäkuussa 2017 hajosi, Niinistö ja tämän kotimaan asioista vastannut avustaja Petteri Leino jatkoivat Sipilän hallitukseen jääneeseen Siniseen tulevaisuuteen.
Martelius jäi Jussi Halla-ahon johtamiin perussuomalaisiin.
Houkuttelivatko työkaverit mukaan?
”Tiedätsä, mä en millään haluaisi ottaa näihin kantaa, ainakaan missään haastattelussa, mutta jos olet utelias…”
Marteliusta ei maaniteltu uuteen puolueeseen, jonka elinajan ennuste oli hänestä alusta asti olematon.
”Oli niitäkin, jotka uskoivat, että sinisillä oli tulevaisuutta pidemmälle kuin hallituskauden loppuun. Mutta tuskin enempää kuin kourallinen.”
”Eihän se lähteminen ollut houkuttelevaa kuin niille, joilla oli jotain menetettävää.”
Martelius jatkoi Niinistön avustajana eikä menettänyt mitään jäämällä perussuomalaisiin. Päinvastoin.
Perussuomalaisten noustessa Petteri Orpon (kok) hallitukseen Marteliuksesta tuli sisäministerin ja elinkeinoministerin valtiosihteeri. Hän avusti Mari Rantasta (ps), Vilhelm Junnilaa (ps) ja Wille Rydmania (ps).
Korkeita virkoja jaettaessa puoluekirjat eivät ovat ole yksityisasia. Kun Rantanen maaliskuussa 2024 esitti Marteliuksen nimittämistä suojelupoliisin johtoon, käynnistyi perinteinen keskustelu poliittisista virkanimityksistä.
Yhdeksäntoista hakijan joukossa Marteliukselle oli vain yksi varteenotettava haastaja: sisäministeriön kansallisen turvallisuuden yksikköä johtava Petri Knape, joka työskenteli aiemmin supon apulaispäällikkönä.
75-vuotiaassa suojelupoliisissa puolueisiin sitoutumattomat johtajat ovat olleet harvinaisuus. Edellisen kerran turvallisuus- ja tiedustelupalvelua johti ilman puoluekirjaa Eero Kekomäki vuodet 1990−1996. Vuodesta 2007 Marteliuksen nimitykseen asti supo oli kokoomuslaisissa käsissä, Ilkka Salmen ja Antti Pelttarin komennossa.
Perussuomalaiset ovat päässeet harvoin täyttämään huippuvirkoja.
”Vaihtoehtoista todellisuutta ei ole olemassa. Vaikka minulla ei olisi mitään puoluekirjaa, ihmettelisin millä objektiivisella perustelulla joku muu virkaa hakeneista olisi mennyt minusta ohi”, Martelius sanoo.
Marteliuksen supo-pestien välillä tiedustelupalvelu on paitsi kasvanut myös avautunut. Suojelupoliisin vuosittain julkaisemat uhka-arviot toimivat turvallisuuspoliittisen keskustelun perälautana.
Vuodesta 2017 kokonaisarvio on ollut neliportaisella asteikolla tasolla kaksi, ”kohonnut”.
”Suomessa on todennäköisesti äärioikeistolaisia ja radikaali-islamistisia toimijoita, joilla on halu ja kyky väkivaltaisten iskujen tekemiseen”, vuoden 2023 vuosikertomuksessa kirjoitettiin.
Äärioikeistolaista toimintaa ruokkivat ajatukset maahanmuuton aiheuttamasta, valkoiseen väestöön kohdistuvasta uhasta.
”Etnonationalismi ja väestönvaihtoteoria ovat olleet olennainen äärioikeistolaisen väkivallan oikeuttamisen peruste viime vuosina”, suojelupoliisin tuoreimmassa arviossa kerrotaan.
Väestönvaihto nousi puheenaiheeksi Mari Rantasen viitattua siihen sosiaalisen median päivityksessään. Sisäministeri kiisti uskovansa teoriaan.
Supon johtaja ei pidä entistä pomoaan salaliittouskovaisena.
”Luulen, että hän viittasi ennemminkin siihen, että väestöennusteet näyttävät syntyvyyden olevan laskussa ja maahanmuuton nousussa”, Martelius muotoilee.
”Tässä ehkä termeillä kikkailu sai osin tarpeettomankin kohun aikaiseksi.”
Millaisen uhan maahanmuutto aiheuttaa Suomelle?
”En näe, että maahanmuutto itsessään aiheuttaa mitään uhkaa. Mehän kuitenkin tarvitaan tänne väkeä tekemään duunia.”
Suojelupoliisi yrittää tunnistaa maahantulijat, jotka ovat radikalisoituneita tai kytköksissä ääriliikkeisiin.
”Olemme esittäneet sisäministeriölle, ettei tällaisia henkilöitä otettaisi lainkaan Suomeen ja mihinkään prosessiin.”
Supon johtajahakemuksessaan Martelius nosti esiin alueiden eriarvoistumisen, jota ”suojelupoliisin tulee seurata tiiviissä yhteistyössä muiden viranomaisten kanssa”.
Segregaation ehkäisemisestä on puhuttu vuosia. Maahanmuuttajavaltaisiin lähiöihin liittyvien uhkakuvien maalailu kuuluu kiinteästi perussuomalaisten retoriikkaan. Suojelupoliisi ei perinteisesti ole puuttunut asunto- ja sosiaalipolitiikkaan.
Marteliuksesta Suomesta puuttuu ”turvallisuusprisman läpi tehty tilannekuva” alueellisesta eriarvoistumisesta.
”Sellainen, jossa yhdistyisivät tilastot, eri viranomaisten tiedot ja sosiologinen analyysi. Suojelupoliisi tuottaisi radikalisoitumista koskevan näkökulman.”
Yhdeksi vertailukohdaksi hän nostaa kaupunkisosiologian klassikon, Matti Kortteisen vuonna 1982 ilmestyneen Lähiö-tutkimuksen.
”Siitä pitäisi tehdä päivitetty versio.”
Supon listalla on Suomessa noin 350 henkilöä, joita se seuraa terrorismin torjumiseksi. Lista päivittyy jatkuvasti.
”Seuraamme hyvinkin tarkasti esimerkiksi Palestiinan konfliktin vaikutuksia. Se kiihdyttää sekä antisemitistisen että islamia vastustavien henkilöiden potentiaalia tehdä jotain. Myös konfliktiin kytkeytyvä Iran voi pyrkiä vaikuttamaan eri maissa oleviin kansalaisiinsa samaan tapaan kuin Kiina omiinsa.”
Kaksoiskansalaisuudet ovat supon silmissä riesa. Kiinan lisäksi Venäjä pitää kaksoiskansalaisia omina kansalaisinaan, joilta se voi halutessaan edellyttää lojaaliutta.
Martelius muistelee 1990-luvun alussa supossa kirjoittamaansa arviota, jossa varoiteltiin kaksoiskansalaisuuksiin liittyvistä uhista.
”En tiedä, herättikö juniorianalyytikon paperi edes keskustelua. Enää asialle ei mitään voi.”
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa on noin 40 000 Venäjän ja Suomen kaksoiskansalaista sekä runsaat 1 700 Suomen ja Kiinan kaksoiskansalaista.
”Kaksoiskansalaiset ovat hyvin heterogeeninen ryhmä. On vaikea arvioida, mihin maahan kukin tiukan paikan tullen identifioituu. En näe, että kaksoiskansalaisuudet ovat Suomelle akuutti ongelma.”
Huolta herättävät esimerkiksi äärioikeistolaiset akselerationistit, jotka pyrkivät väkivalloin vauhdittamaan väistämättömänä pitämänsä etnisten ryhmien välisen sodan syttymistä.
Poliisi on paljastanut Lahdessa ja Kankaanpäässä toimineiden akselerationististen ryhmien valmistelemat terrori-iskut.
”On erityisen huolestuttavaa, että äärioikeistolaisilla toimijoilla tuntuu olevan valmiuksia ja kykyä hankkia itselleen osaamista aseiden ja räjähteiden käyttöön. Se on potentiaalisesti huomattavasti vaarallisempaa kuin vaikka yksittäisen henkilön teräaseella tekemät iskut.”
Väkivaltaista vasemmistolaista toimintaa ei suposta Suomessa ole.
”Meillä on äärivasemmistolaista aktivismia. En kutsuisi sitä ääriliiketoiminnaksi”, Martelius sanoo.
Supon ensisijainen kiinnostuksen kohde on sama kuin aina ennenkin: Venäjä.
Kesällä Suomessa uutisoitiin vesihuollon toimipisteisiin tehdyistä murroista ja pohdittiin, onko kyse itänaapurin sabotaasista. Supon mukaan Venäjän masinoimasta sabotaasista on merkkejä Ukrainaa tukevissa Euroopan maissa, kuten Saksassa, Ranskassa ja Puolassa.
”Suomessa vastaavaa ei ole näkynyt”, Martelius sanoo.
Supon johtajasta Venäjän keskeinen tavoite on vaikuttaa siihen, miten lännessä suhtaudutaan Ukrainan tukemiseen. Painotus on vienyt resursseja tiedustelulta.
”Samaan aikaan kun länttä koskeva tiedontarve on eksponentiaalisesti kasvanut, Venäjän kyky hankkia sitä on merkittävästi laskenut.”
Martelius näkee pimennossa myös riskejä.
”Tietyllä tavalla soisi, että Venäjä hankkisi enemmän tietoa siitä, mitä länsi oikeasti ajattelee. Ymmärryksen puute voi aiheuttaa vaarallisia tilanteita, jos Venäjällä ei tajuta, mitä länsi tavoittelee Ukrainassa tai miksi Suomi liittyy Natoon.”
Uhkia suojelupoliisi näkee myös ensi vuoden budjetissa. Valtiovarainministeriön (VM) elokuussa julkistamassa arviossa tiedustelupalvelun henkilömäärä vähenisi 78 työntekijällä.
Hallitus ei ainakaan kertonut muuttavansa suunnitelmaa syyskuun alun budjettiriihessä. Joka seitsemännen supolaisen vähentäminen olisi yllättävä esitys oikeistohallitukselta.
Ensi vuonna supo muuttaa Katajanokalta uusiin tiloihin Kaartinkaupunkiin.
Martelius ei halua ottaa kantaa säästöjen kohdentumiseen.
”Henkilöstöön ne osuvat. Jotain pitää tehdä entistä ohuemmin. Se heikentää kansallista turvallisuutta.”
Parempia uutisia Martelius odottaa sisäministeriöstä, joka valmistelee tiedustelulain päivittämistä. Vuonna 2019 säädetyt lait olivat tiedustelupalvelun historiassa suurin murros ja tekivät suposta kansainvälisen tiedustelupalvelun.
Nyt supo haluaa oikeuden kuunnella ihmisiä kotirauhan suojaamalla alueella ja poimia viestintää tietoliikennekaapeleista sanojen perusteella.
Tiedustelutiedon jakamista koskevaan palomuurisäätelyyn supo kaipaa selvennystä. Tiedusteluvalvontavaltuutettu ja eduskunnan oikeusasiamies ovat olleet eri linjoilla siitä, millä kynnyksellä suojelupoliisi saa jakaa tietoa muille viranomaisille.
”Palomuurisäätelyyn liittyen julkisuudessa on hiljattain ollut väärää informaatiota. Sisäministeriö on pienen virheen seurauksena maininnut Maahanmuuttoviraston, joka voisi hakea ja saada meiltä tietoa. Tällaista emme kuitenkaan ole esittäneet”, Martelius sanoo.
Supo jakaisi jatkossakin tietoja vain ”poliisivaltuudet omaaville viranomaisille”, poliisille, Tullille ja Rajavartiolaitokselle, mutta matalammalla kynnyksellä.
”Esittämiämme uusia valtaoikeuksia pitäisi olla mahdollisuus käyttää kaikissa rikoksissa, joissa kansallinen turvallisuus on uhattuna.”
Kotirauha nauttii perustuslain suojaa, johon perustuslakivaliokunta ei ollut vuonna 2019 valmis kajoamaan.
Supoa valvova tiedusteluvalvontavaltuutettu Kimmo Hakonen piti tammikuussa MTV:n haastattelussa valiokunnan kantaa niin yksiselitteisenä, että sen pyörtäminen vaatisi nyt erittäin vahvaa näyttöä olosuhteiden muutoksesta.
”Terrorismin torjunnassa tai vastavakoilussa mahdollisuus kotirauhan rikkomiseen on meille äärimmäisen tärkeä väline”, Martelius sanoo.
Hänestä Suomessa on taipumusta naiiviuteen.
”On aivan varmaa, että meillä on liian hyväuskoinen maailmankuva, monessakin asiassa.”
Suojelupoliisin lähimenneisyyteen kuuluu paljon julkisia kohuja.
Demaritaustaisen Seppo Nevalan supoa (1996−2007) riepottelivat Soneran teleurkintatapaus ja Alpo Rusin vakoilututkinnan käynnistämä vyyhti.
Tiedustelupalvelun epäiltiin hankkineen teleoperaattorilta laittomasti tietoa. Hovioikeus vapautti Nevalan ja tuolloin supon osastopäällikkönä toimineen Petri Knapen syytteistä.
Julkisuuteen vuotaneen vakoilututkinnan seurauksena valtio maksoi Rusille 27 000 euron korvaukset mainehaitasta. Supo epäili veteraanidiplomaatin toimineen Itä-Saksan tiedustelupalvelun Stasin vakoojana vuosina 1969–1976, mutta tutkinta ei tunnetusti johtanut syytteisiin.
Kritisoidun tutkinnan käynnistämistä puolsi vastavakoilupäällikkö Hannu Moilanen, Juha Marteliuksen ensimmäisen esimies supossa.
Supon 2000-lukuun mahtuu kiusaamisväitteitä ja oikeudessa käsiteltyjä tasa-arvokiistoja. Nevalan ja terrorismin vastaisen yksikön päällikön Paavo Selinin riidan taltioituminen nauhoitteelle ja sen vuotaminen Nelosen uutisille ei tehnyt hyvää tiedustelupalvelun maineelle salaisuuksien vaalijana.
Vuonna 2015 Suomen Kuvalehti uutisoi Britannian ulkomaan tiedustelupalvelun MI6:n entisten työntekijöiden tekemästä salaisesta raportista. Sen mukaan supo ei pysty vastaamaan Venäjän ulkomaantiedustelun SVR:n suorittamaan vakoiluun Suomessa. Vuonna 2010 tehdyn brittiarvion mukaan suojelupoliisin ammattitaidossa on potentiaalisesti vaarallinen aukko.
Viimeksi suojelupoliisin uskottavuutta on rapauttanut Matti Saarelaisen tapaus. Iltalehti paljasti vuonna 2022 nyt jo eläköityneen osastopäällikön ja johtoryhmän jäsenen järjestäneen Suomen kansalaisuuden Vladimir Putinin varainhoitajana pidetylle Gennadi Timtšenkolle.
Supon vastatiedusteluosaston hiljattain eläköitynyt johtaja Pertti Haaksluoto on parhaillaan virkarikostutkinnan kohteena.
Iltalehden mukaan prosessissa on kyse ainakin tietolähdetoiminnan laillisuuden selvittämisestä. Tapaus kytkeytyy Venäjän televisiossa esitettyihin väitteisiin siitä, että entinen supolainen olisi hoitanut eläkkeeltä käsin tietolähdetoimintaa. Iltalehden mukaan Suomen viranomaiset selvittävät, onko järjestelyllä kierretty tietolähteiden kanssa toimimiseen liittyviä määräyksiä.
Miten uusi johtaja välttää uudet kohut?
Juha Martelius vetää henkeä ja nauraa.
”Jaa-a.”
Hänen mielestään tapauksilla ei ole yhteistä nimittäjää.
”Nämäkään ei olleet semmoisia keissejä, että varsinaista suurta rikosta olisi tapahtunut.”
”Ei ole etsitty omaa etua, puhumattakaan toisen valtion edusta.”
Puolustelun jälkeen Martelius alkaa puhua työkulttuurista, tai oikeastaan sen puutteesta.
”Täytyy muistaa, että meillä on hyvin haasteellinen toimintaympäristö, jossa ei välttämättä aina ole vakiintuneita tapoja toimia”, hän sanoo.
”On ehkä liioiteltua sanoa, että tarkoitus pyhittää keinot. Ehkä ennemminkin niin, että ei ole välttämättä ajateltu asioita.”
Martelius muistuttaa supon valvonnan tiukentuneen ja avoimuusvaatimusten lisääntyneen. Uusien tiedustelulakien vastapainoksi vuonna 2019 perustettiin tiedusteluvalvontavaltuutetun virka. Hänen tehtävänsä on vahtia laillisuutta sekä perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista tiedustelussa.
Valtuutetulla on rajoittamaton pääsy suojelupoliisin tietoihin sekä pääsy tiloihin ja tietojärjestelmiin. Hän voi tehdä tarkastuksia harkintansa mukaan.
Ennen oli toisenlaista.
”Aikanaan tietosuojavaltuutettu taisi käydä kerran vuodessa katselemassa meidän operatiivista järjestelmää, juomassa kaffit ja toteamassa, että hyvältä näyttää.”
Martelius korostaa pienen ja suljetun supon ja nykyisen yli 500:n hengen tiedustelupalvelun eroa.
”Tämän kokoisen viraston hallinta ei voi olla samanlaista, mitä se oli silloin pienemmän puljun aikana.”
Millaisen suojelupoliisin uusi johtaja haluaa rakentaa?
”Meillä täytyy olla sekä turvallisuuteen että tiedusteluun liittyvä puoli. Kaiken ytimessä laadukas ja parhaalla mahdollisella analysoitu tieto.”
Sen hankkiminen edellyttää toimivaltuuksien lisäksi myös luovuutta.
”Kun puhutaan tiedustelusta, mietitään, onko se taidetta tai tiedettä. Minä sanoisin, että se painottuu monesti taiteen puolelle.”
Martelius kertoi huhtikuussa Helsingin Sanomille harkitsevansa niin sanotun Tiitisen listan julkaisemista.
Supoa 1978−1990 johtaneen keskustataustaisen Seppo Tiitisen mukaan nimetty asiakirja sisältää tietoa suomalaisista, jotka ovat olleet yhteydessä Itä-Saksan turvallisuuspalvelun Stasin kanssa – joko tietoisesti tai tietämättään. Supo on saanut nimet ulkomaisilta tiedustelupalveluilta.
Lista on saanut myyttisen maineen. Sen julkistamisen on nähty joko puhdistavan suomettumisen syntejä – tai lokaavan ihmisiä, joilla ei ole ollut pyrkimystä auttaa Stasia.
Martelius on nähnyt listan nimet. Iltalehti kysyi elokuussa julkaisuharkinnan etenemisestä. Silloin ei ollut uutta kerrottavaa.
Entä nyt?
Martelius päästää syvän huokauksen.
”Nämä asiat olisi pitänyt käydä läpi jo ajat sitten.”
Hän listaa julkistamisen ongelmia: On ”hämärän peitossa”, miten nimet ovat sille päätyneet. Ulkomaisilta kollegoilta saatua tietoa ei voida julkaista ilman näiden lupaa.
”Lisäksi pitäisi arvioida, onko listalla vielä sellaista operatiivisen kaltaista tietoa, joka halutaan yhä salata. Vai mennäänkö jo poliittisen historian puolelle”, Martelius pyörittelee.
Jos listan katsotaan muuttuneen jo historialliseksi dokumentiksi, voisiko sen luovuttaa akateemisille tutkijoille, joilla on alaan soveltuvaa asiantuntemusta?
”Tämä voisi olla teoriassa mahdollista. Sekään ei sitten tarkoittaisi, että lista tulisi sellaisenaan julkisuuteen, vaan tutkimuksen käyttöön.”
Eli tutkija ei kertoisi henkilötietoja, mutta voisi jollain tavalla profiloida, millaisia ihmisiä listalla on?
”Just näin. Ja totta kai täytyisi olla järkevä tutkimuskysymys ja uskottava hanke ja myöskin osaavat tutkijat. Mihin tahansa tutkimuslupaa ei varmasti annettaisi.”
Martelius korostaa, ettei julkaisupäätös ole yksin supon käsissä. Johtajalla itsellään on selvä näkemys listan nykyisestä merkityksestä.
”Mielestäni sitä olisi pitänyt jo ajat sitten kohdella yhtenä poliittisen historian kuriositeettina.”
Oikaisu 12.9.2024 kello 10.59: Toisin kuin jutussa aiemmin luki, Supon edellinen johtaja, eduskunnan pääsihteeriksi siirtynyt Antti Pelttari ei ole virkarikostutkinnan kohteena.