Vähemmän tunteita, kiitos

Empatia on moniulotteinen käsite, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa se tarkoittaa yleensä kykyä asettua toisten asemaan ja tuntea myötätuntoa.

Väitetään, että kun ihmiset heimoutuvat kaltaistensa pariin, heidän valmiutensa ymmärtää niitä, jotka edustavat erilaisia arvoja ja elämäntapoja, heikkenee.

Poliittisesta kahtiajaosta huolestunut Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama on sanonut, että empatiavajeesta pitäisi keskustella yhtä vakavasti kuin budjettivajeesta.

”Ei ole yhteiskunnallista velvoitetta välittää toisista”, Obama totesi puheessaan Northwestern-yliopiston opiskelijoille lokakuussa 2021.

Pitäisikö tuollainen velvoite olla? Muuttuisiko yhteiskunta paremmaksi, jos kansalaisilta edellytettäisiin empatiataitoja, vaadittaisiin heitä näkemään toistensa silmillä, kuulemaan toistensa korvilla ja tuntemaan toistensa sydämillä?

Islantilainen kirjailija Fríða Ísberg kuvittelee empatiaperiaatteen varaan rakentuvan yhteiskunnan romaanissaan Merkintä (WSOY 2023, suom. Tapio Koivukari).

Kirjassa pieni edistyksellinen Islanti ottaa käyttöön psykologien ja neurotieteilijöiden kehittämän myötätuntotestin, joka mittaa kykyä eläytyä toisten iloon ja kärsimykseen. Jos tulos alittaa minimitason, henkilö ei saa digitaalista merkintää todisteeksi yhteiskuntakelpoisuudestaan.

Merkityt ovat kunnon kansalaisia, joille pankit myöntävät auliisti lainaa ja joita työnantajat suosivat. He saavat myös asua pelkästään heille tarkoitetuissa paremmissa kaupunginosissa.

Myötätuntotestissä reputtaneet ohjataan terapiaan, ja jos he eivät suostu ottamaan hoitoa vastaan, heitä uhkaa osattomuus ja syrjäytyminen.

Ísbergin romaani osoittaa, että kilttien diktatuuri on diktatuuri siinä missä mikä tahansa muukin totalitaristinen järjestelmä.

Se kuvaa vähäeleisesti mutta hyytävästi, kuinka piittaamattomasti empatiakykyisiksi todistetut suhtautuvat empatiakyvyttömiksi leimattujen ahdinkoon.

Merkintää vailla olevat näyttäytyvät heidän silmissään potentiaalisina rikollisina, jotka täytyy pitää loitolla, kunnes yhteiskunnan määräämä terapia on tehnyt tehtävänsä.

Kirjan fiktiivinen Islanti nostaa yhden moraalisen ihanteen kaiken yläpuolelle. Ne, jotka eivät suostu ajattelemaan, tuntemaan ja elämään ihanteen vaatimalla tavalla, eivät ole pelkästään väärässä, vaan uhka koko systeemille. Heitä on lupa kohdella valtion vihollisina.

Hyvät ihmiset saavat paljon pahaa aikaan toteuttaessaan fanaattisesti ainoaa oikeaa oppia.

Paavo Haavikkoa mukaillen: kun aatteesta tulee jumala, ihmisestä tulee piru ja elämästä helvettiä.

Ísberg olisi voinut valita romaaninsa yleishyväksi myös onnellisuuden tai rakkauden, mutta polttopisteen kohdistaminen empatiaan tuo tekstiin erityistä värinää.

Empatia on aikamme muotitunne. Obaman tavoin monet muutkin yhteiskunnalliset vaikuttajat pitävät sitä taikarohtona, joka voisi lievittää poliittista elämää myrkyttävää toraa ja eripuraa.

Kun perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra sanoi huhtikuussa Helsingin Sanomien haastattelussa, että empatia ei sovi politiikan ohjenuoraksi, hän sai kiivasta kritiikkiä.

Arvostelijat näkivät Purran lausunnossa taas yhden todisteen siitä, että perussuomalaiset keskittyy ajamaan arvokonservatiivisen kannattajakuntansa etuja piittaa­matta haavoittuvaisista vähemmistöistä. Perussuomalaisilla ei ole sydän oikealla, vaan se puuttuu heiltä kokonaan.

Ennen populismin nousua myötätunnon puutteesta oli tapana syyttää tiukkaa talouspolitiikkaa toteuttavia perinteisiä oikeistopuolueita.

Helsingin Sanomien haastattelussa Purra luonnehti moraalisen toiminnan sääntöjen asettamista ”täysin poliittiseksi” toiminnaksi. Hän katsoi itse edustavansa tosiasioiden tunnustamiseen ja suoraan puheeseen perustuvaa realismia.

Lausuntojen taustalla voi nähdä tyypillisen oikeistoradikaalin kielipelin. Kuten viestinnän professori Janne Seppänen kirjoitti Voimassa (6.6.2023), perussuomalaiset eivät pyri olemaan vaihtoehto ainoastaan toisille puolueille, vaan myös politiikalle.

Purra antoi ymmärtää, että perussuomalaiset nojautuu faktapohjaiseen kylmään harkintaan, kun taas muut puolueet, etenkin vasemmisto ja vihreät, ovat altruistisessa maailmanparantamisvimmassaan vailla realiteettien tajua.

Poliittisessa retoriikassaan oikeistoradikaalit puolueet kuitenkin vetoavat empatiaan siinä missä heidän poliittiset vastustajansa. Säädöt vain ovat erilaiset.

Oikeistoradikaalit usuttavat äänestäjiä eläytymään turvapaikanhakijan raiskaaman naisen tai maahanmuuttajataustaisen rikollisjengin ryöstämän vanhuksen hätään.

Tai häveliäämmällä päällä ollessaan kehottavat kuuntelemaan tavallista duunaria, jota jäytää se, että vasemmisto ei piittaa hänen elinehdoistaan, vaan vahtii moraalipoliisina sitä, mitä hän syö ja miten hän puhuu.

Yhteiskuntateoreetikko ja filosofi Hannah Arendt on esittänyt Purraa perusteellisempaa ja painavampaa kritiikkiä empatiaperiaatetta kohtaan.

Teoksessaan On Revolution (1963, ei suomennettu) Arendt todistelee, että kun empatia tuodaan politiikkaan, molemmat tahriintuvat.

Ranskan vallankumouksessa jakobiinit luopuivat tasavaltaisista hyveistä ja tekivät myötätunnosta heikkoja ja sorrettuja kohtaan ylimmän opinkappaleensa.

Myötätunnon nimissä toimiminen ei kuitenkaan johtanut vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon, vaan tyranniaan, vainoon ja mielivaltaan.

Robespierrellä ja muilla vallankumousjohtajilla ei ollut omakohtaista tuntumaa rahvaan kärsimyksiin. Heidän myötätuntonsa oli abstraktia, ylevien ihanteiden ohutta yläpilveä.

Yleistahtoon ja yleishyvään vetoaminen merkitsi Arendtin mukaan vapaan poliittisen keskustelun ja toiminnan kuolemaa.

Kun jakobiinit esittivät kansan tahdon yhtenä ja jakamattomana, he julistivat rinnakkaiset arvojärjestelmät ja vaihtoehtoiset mielipiteet laittomiksi.

”Samaan aikaan ei voi olla monta tahtoa, joten tahtojen välille ei voi syntyä samanlaista keskustelua ja neuvottelua kuin mielipiteiden välille”, Arendt kirjoittaa.

Jakobiineilta periytyvää kaavaa noudattivat myöhemmin 1900-luvun totalitaristiset järjestelmät. Stalinin Neuvostoliitto väitti rakentavansa työläisten paratiisia, mutta lähetti miljoonia työläisiä vankileirien saariston kautta helvettiin.

Arendtin tuotannon lävistää dogmaattisuuden ja oikeaoppisuuden vastainen eetos. Hänellä ei olisi ollut vaikeuksia ymmärtää Ísbergin kuvaaman kilttien diktatuurin karmeutta.

Eikä Arendt varmaan olisi lämmennyt vaatimuksille siitä, että politiikan on perustuttava empatiaan. Omaa ajatteluaan hän luonnehti ”ajatteluksi ilman kaiteita”. Varmuutta tavoitteleva ajattelu johtaa pahimmillaan hirvittäviin erehdyksiin.

Politiikan tutkija Kurt Sontheimer korostaa teoksessaan Hannah Arendt, suuren ajattelijan elämä (Into 2019, suom. Maija Pietikäinen), että saksalais-juutalaiselle filosofille tärkeintä oli moninaisuus.

Jos yksi arvo tai ihanne korotetaan johtotähdeksi, moninaisuus häviää ja demokratia on vaarassa surkastua missiodemokratiaksi. Hälytyskellot soivat aina, kun poliittista toimintaa oikeutetaan ehdottoman oikeamielisillä hyveillä.

Pluralismiin perustuva avoin yhteiskunta mahdollistaa keskenään kilpailevien ja kiistelevien arvojärjestelmien rinnakkaiselon. Vapaat kansalaiset saavat ajatella omalla tavallaan, eikä kukaan voi julistaa omia arvojaan ainoiksi oikeiksi.

Yalen yliopiston psykologian professori Paul Bloom on kritisoinut empatiaperiaatetta Arendtiakin purevammin.

Hänen mielestään on harhakuvitelma, että jos kansalaiset vain herkistyisivät toistensa iloille ja suruille, poliittinen kahtiajako väistyisi myötätunnon ja ymmärryksen tieltä.

Bloomin mukaan kyky asettua toisten asemaan ei ole rauhaa ja harmoniaa takaava supervoima. Jos olisi, psykopaatit olisivat yhteiskuntamme tukipilareita, koska he ovat mestareita lukemaan toisia ihmisiä.

Hän myös kiistää väitteet siitä, että linnoittaudumme kaltaistemme joukkoon ja etäännymme niistä, joiden arvot ja elämäntavat koemme vieraiksi.

Verkottuneessa maailmassa altistumme toistemme tuntemuksille, mutta samaan aikaan suhtaudumme niihin välinpitämättömästi tai turtuneesti.

Omien kokemusteni pohjalta Bloomin kuvaus tuntuu oikealta. Arvoliberaalina kaupunkilaisena ainakin kuvittelen pystyväni ymmärtämään taantuvalla maaseutupaikkakunnalla asuvaa ihmistä, joka äänestää perussuomalaisia, koska suhtautuu kriittisesti EU:hun, globalisaatioon ja vanhoihin puolueisiin ja kokee konservatiivisen arvomaailmansa uhatuksi.

Mutta ymmärrys ei välttämättä johda myötätuntoon. Jos kyseinen perussuomalaisten äänestäjä julistaa, että Suomeen ei saa päästää vääränvärisiä ihmisiä ja ilmastokriisin torjuminen on moraaliposeerausta ja viherhumppaa, empatiaviisarini ei värähdä milliäkään.

Haluan kuitenkin, että hänellä on samanlaiset mahdollisuudet toimia politiikassa ja äänestää mieleistään puoluetta. Muun toivominen olisi samaa kuin toivoisi demokratian lakkauttamista. Onneksi avoin yhteiskunta ei lepää sen varassa, pystymmekö tuntemaan empatiaa kaikkia sen jäseniä kohtaan.

Bloom julkaisi seitsemän vuotta sitten teoksen Against Empathy, jonka nimi on samalla tavalla kärjistävä kuin verkkosivustojen klikkiotsikot. Hän ei vastusta empa­tiaa, vaan pikemminkin sitä, että siihen kohdistetaan liian­ suuria odotuksia.

Empatian poliittista käyttökelpoisuutta rajoittaa sen valikoiva luonne. Bloom vertaa empatiaa valonheittimeen, jonka kiila osuu vain yhteen paikkaan ja jättää ympäröivät alueet pimeiksi.

Sama ihminen saattaa aamupäivällä lahjoittaa rahaa lastensairaalalle ja osallistua iltapäivällä mielenosoitukseen, joka vastustaa päihderiippuvaisten asuntolan sijoittamista naapurustoon.

Pienet syöpäpotilaat herättävät surua ja myötätuntoa, mutta rähjäiset alkoholistit tuntuvat iljettäviltä ja vaarallisilta. Yhteiskunnan kokonaisedun kannalta on kuitenkin tärkeää, että heistä molemmista huolehditaan.

”Harvat yhteiskunnalliset ongelmamme johtuvat empatian puutteesta. Pikemminkin empatia vaikuttaa toimintaamme liikaa”, Bloom kirjoittaa.

Erilaiset myötätuntokampanjat voivat olla järeän luokan aseita. Vladimir Putinin propagandakoneisto tuuttaa päivästä toiseen venäläisten olohuoneisiin kuva­materiaalia siitä, kuinka julmat ukrainalaiset natsit tappavat ja kiduttavat heidän rajantakaisia veljiään ja sisariaan.

Bloom luonnehtii empatiaa kelvottomaksi moraaliseksi suunnannäyttäjäksi. Se korostaa hyve-etiikalle ominaiseen tapaan hyvälle ihmiselle kuuluvia yksittäisiä arvoja, ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä.

Empatiaa supervoimana pitävä luo ihannekuvan itsestään ja haluaa monistaa sen koskemaan kaikkia muitakin. Sellainen on höttöinen perusta elämälle avoimessa yhteiskunnassa.

Itse tunnen oloni turvallisemmaksi maailmassa, joka noudattaa hyve-etiikan sijasta velvollisuusetiikkaa.

On sivuseikka, pystynkö tuntemaan kadulle lyyhistynyttä humalaista kohtaan inhimillistä lämpöä ja eläytymään hänen osaansa. Olennaista on se, koenko velvollisuudekseni pysähtyä auttamaan häntä, vaikka hän herättäisi minussa henkilökohtaisella tasolla inhoa.

Yleinen säädyllisyys perustuu suurelta osin normien noudattamiseen, mikä on siunauksellista, koska se ei ole kiinni siitä, tunnemmeko hyviä ja kauniita tunteita kanssaihmisiämme kohtaan.