Suoraan
Jumalan
sanasta

Lokakuun 7. päivänä Helsingin keskustaan oli kokoontunut satakunta ihmistä.

Oli vielä lämmintä, kymmenisen astetta, mutta Pasi Turunen oli varautunut sateeseen. Toisessa kädessä oli musta sateenvarjo, toisessa Israelin lippu. Se sekoittui kymmeniin samanlaisiin. Niiden joukossa oli Suomen siniristilippuja.

Tukimielenosoitus kulki Keskuskadulta Esplanadille. Kylteissä oli kuvia kidnapatuista israelilaisista. Bibasin perheestä esimerkiksi. Pienestä Kfiristä, joka ei ollut ehtinyt täyttää vuottakaan, kun Hamas hyökkäsi Nir Ozin kibbutsille ja otti perheen vangiksi.

Kulkueen oli järjestänyt valtakunnallinen Israel-toimikunta, johon kuului parikymmentä suomalaista Israelin ystävyysjärjestöä. Turusen johtama Patmos-lähetyssäätiö oli yksi niistä.

Hamasin hyökkäyksestä oli kulunut tasan vuosi. Siitä alkoi sota, jossa on kuollut tähän mennessä yli 43 000 palestiinalaista ja 1 700 israelilaista. Valtava määrä, noin 70 prosenttia Gazassa kuolleista on siviileitä, naisia ja lapsia. Niin sanoo Palestiinan terveysministeriö. Tutkijat ja YK pitävät lukuja melko luotettavina, mutta monet Israelin ystävät eivät.

Esplanadin lavalla luettiin julkilausuma.

Kaikki Israelin sotatoimet on pyritty maalaamaan sotarikoksiksi, lausumassa sanottiin. Humanitaarisia sääntöjä on tulkittu siten, ettei Israelille jää todellisuudessa mitään keinoja itsepuolustukseen.

Puheessa kritisoitiin YK:n yleiskokouksen päätöslauselmaa, jossa vaadittiin Israelia lopettamaan palestiinalaisalueiden miehitys. ”Niin sanottujen miehitettyjen palestiinalaisalueiden”, lavalla tarkennettiin. Suomikin oli äänestänyt päätöslauselman puolesta.

”Seisomme Israelin rinnalla tukemassa sen oikeutta turvallisuuteen ja turvallisiin rajoihin”, puheessa julistettiin.

”Israelilla on oikeus pyrkiä sotilaallisesti tuhoamaan rajoillaan sitä jatkuvasti uhkaavat islamististen terrorijärjestöjen linnakkeet.”

Kristillisdemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtaja Peter Östman ja kokoomuksen kansanedustaja Atte Kaleva pitivät puheet.

Joku sylki mielenosoittajia päin.

Pasi Turunen oli käynyt Israelissa edellisen kerran juuri ennen koronasulkuja. Se taisi olla helmikuuta 2020.

Hän vieraili Kfar Azan kibbutsilla, jonne Patmos oli lahjoittanut rakettisuojia. Se on lähellä Gazan rajaa, parinkymmenen kilometrin päässä Nir Ozista. Järjestö tukee Israelia lahjoituksilla, antaa rahaa myös siirtokunnille.

Eräs nainen, Or nimeltään, oli pyytänyt välittämään säätiölle kiitoksen. Kertonut, että oli pelastunut Patmoksen rakettisuojan ansiosta.­ Myöhemmin, lokakuussa 2023, Or lähetti uuden viestin. Kasvattivanhemmat olivat kuolleet Hamasin hyökkäyksessä.

Turunen on käynyt Israelissa usein, toistakymmentä kertaa. Ensimmäisestä kerrasta on jo yli kolmekymmentä vuotta. Hän oli aloittanut Patmoksessa vuonna 1990, ja Betlehemissä oli arabiraamattukoulu, jota säätiö tuki. Se oli ensimmäisen palestiinalaisten kansannousun, intifadan, aikaa. Turunen muistaa ympäröivillä vuorilla palaneet autonrenkaat.

Sittemmin hän on toiminut matkanjohtajana useilla Toiviomatkojen järjestämillä reissuilla. Vienyt ryhmiä Raamatun paikkoihin, Jumalan silmäterän maille, kuten kristillisissä piireissä tavataan sanoa.

Turunen ei alun perin ollut uskonnollisesta kodista. Hän oli juuri rippikoulun käynyt, kun samassa rapussa asunut naapuri ojensi kirjasen, traktaatin. Turunen luki siihen painetun rukouksen. Tuntui, että Jumala kutsui. Kun hän katsoi seuraavan kerran peiliin, hän muistaa miettineensä, että tältäkö uskovainen näyttää.

Turunen liittyi muutamaksi vuodeksi pieneen helluntaiseurakuntaan. Patmoksessa puhutteli yhteiskristillinen tunnelma, Turunen sanoo, kaikkia yhdistävä apostolinen uskontunnustus.

Israelista hän ei tiennyt sen enempää kuin Raamatussa kerrottiin. Jos luki Raamattua, siihen ei voinut olla törmäämättä. Sen mukaan Israel oli juutalaisen kansan valittu maa. Jeesus oli syntynyt siellä.

Kun Libanonin sota alkoi kesällä 2006, Turuselle tuli tarve selvittää itselleen, mistä oli kysymys. Hän alkoi seurata tiiviisti CNN:n Pohjois-Israeliin sijoitettua kameraa, joka välitti reaaliaikaista kuvaa Etelä-Libanonin suunnasta. Ei siitä hirveästi mitään näkynyt, mitä nyt toimittajat kävivät välillä raportoimassa sen edessä, mutta oli jännittävää nähdä suoraan paikan päälle. Sellainen ei ollut aikaisemmin ollut mahdollista.

Turunen luki samaan aikaan teologiaa yliopistossa ja alkoi kiinnittää huomiota siihen, miten Israelista puhuttiin tiedotusvälineissä. Hänestä uutisointi vaikutti yksipuoliselta, värittelevältä ja valheelliselta. Hänestä Israel oli koko olemassaolonsa ajan pyrkinyt rauhaan. Olihan se sitä paitsi alueen ainoa demokraattinen valtio.

Silti ei ole totta, että kristityt tukisivat Israelia täysin riippumatta siitä, mitä Israel tekee, Turunen sanoo. Se, että on Jumalan valittu kansa, ei tarkoita, että voi tehdä mitä vain. Ystävyys ja rakkaus Israelia kohtaan ei ole rakkautta Israelin hallitusta kohtaan.

Todisteeksi Turunen tarjoaa selitystä, jonka voisi ajatella perustelevan täysin päinvastaista.

”Ovathan kristilliset järjestöt seisoneet Israelin rinnalla ihan riippumatta siitä, onko siellä ollut oikeistolainen vai vasemmistolainen hallitus.”

Joitakin kuukausia sitten Turunen isännöi yhdysvaltalaisen Doug Hersheyn Suomen-vierailua. Hershey kiersi kuudessa kaupungissa luennoimassa Israelista Raamatun profetioissa.

Joka kerta hän kysyi yleisöltä, kuinka moni oli käynyt Israelissa. Joka paikassa valtaosa käsistä nousi, Turunen sanoo. Hershey oli kuulemma vähän hämillään, mutta iloisesti yllättynyt. Kun hän oli kysynyt samaa Yhdysvalloissa, tulos ei ollut sinne päinkään. Ehkä kolmasosa oli viitannut.

Suomeen perustettiin ensimmäinen Israel-järjestö vuonna 1908, neljäkymmentä vuotta ennen kuin koko Israelia oli olemassa. Se oli maailman ensimmäisiä Israelin ystävyysyhdistyksiä. Israelin ystävien tehtävä oli levittää evankeliumia Israelin kansan keskuuteen.

Monenmoiset suomalaiset saarnamiehet ja matkailijat olivat vierailleet pyhillä mailla jo 1800-luvulla. He olivat kertoneet kokemuksistaan matkakirjoissaan. Ne eivät olleet aina odotetunlaisia. Ei ollutkaan kauniita puutarhoja, oli kiviä, hiekkaa ja soraa. Mooseksenuskolaisia, arapeja, muhamettilaisia.

Poliittisen historian opiskelija Timo R. Stewart oli jo valmiiksi kiinnostunut Lähi-idästä, kun hän matkusti palestiinalaisalueille ja Jerusalemiin 2000-luvun puolivälissä.

Hän päätyi samaan majapaikkaan erään kristillisen suomalaisryhmän kanssa. Se oli toisen intifadan aikaa. Rajanylityspisteitä oli suljettu, oli jatkuvia pidätyksiä ja armeijan ratsioita. Stewart oli jutellut tilanteesta palestiinalaisten kanssa ja kertoi mitä oli kuullut ja nähnyt.

Vanhempi suomalaisnainen oli kuunnellut ja sanonut sitten: On se tavallaan harmi niiden palestiinalaisten lasten puolesta. Käyttikö hän sanaa palestiinalainen vai arabi, Stewart ei enää muista. Nainen oli jatkanut: mutta Jumala on luvannut koko tämän maan Israelin kansalle.

Se oli Stewartista kiinnostavaa. Palestiinalaisten kohtelu oli herättänyt naisessa empatiaa, mutta jo seuraavassa lauseessa tämä hankkinut itselleen poispääsyn moraalisesta dilemmasta. Jos asia tuntui vaikealta tai väärältä, sitä saattoi aina katsoa Jumalan suunnitelman läpi, jolloin se muuttui oikeaksi.

Stewart ryhtyi tutkimaan aihetta graduaan varten ja jatkoi sitä väitöskirjassaan. Hän työskentelee nykyään Ulkopoliittisessa instituutissa ja on ainoita suomalaiseen kristilliseen sionismiin perehtyneitä tutkijoita.

Siion on Jerusalemin vanha raamatullinen nimi. Kristilliset sionistit uskovat, että Israelin valtio on Raamatun profetioiden täyttymys. Se on luvattu maa, Jumalan suunnitelman toteutuma. Se on vanhempaa perua kuin nationalistinen juutalainen sionismi, joka sekin ammentaa vanhoista perinteistä.

Stewart kaivoi arkistoja ja aikalaislähteitä, teki haastatteluja ja kävi tapahtumissa. Hän yritti ymmärtää, miksi Israel on kiinnostanut juuri suomalaisia.

”Se on minusta edelleen hyvin fasinoivaa. Tällainen poliittisen uskonnon muoto.”

Monet suomalaiset lähetystyöntekijät ja kristityt, jotka aikoinaan matkustivat Raamatun maille ja tulkkasivat seutuja koti-Suomessa, liikkuivat lähes yksinomaan sionistien ja myöhemmin Israelin juutalaisten kanssa, Stewart sanoo. Ruotsalaiset ja tanskalaiset esimerkiksi olivat enemmän tekemisissä palestiinalaisten kanssa ja joutuivat pohtimaan tilanteita useammalta kannalta. Suomalaisille tuli tutuksi Israelin tarina.

”Kääntöpuolena palestiinalaisten ääni ei kuulunut lainkaan.”

1920-luvulla Galileassa lähetystyötä tehnyt pastori ja professori Aapeli Saarisalo pelkäsi arabeja niin, että ettei halunnut liikkua yksin lainkaan. Hän kirjoitti, että jokainen arabialainen on tilaisuuden tullen valmis ryöstöön ja varkauteen, ja että valhe on heidän toinen luontonsa.

Matkakertomusten monopoli alkoi purkautua viimeistään 1970- luvulla, kun yhä useammat pääsivät matkustamaan alueelle.

”Hesarin tai Ylen toimittaja saattoi mennä paikalle ja puhua ihmisten kanssa itse. He saattoivat kertoa asioita, jotka olivat yllättäviä monille suomalaisille lukijoille”, Stewart sanoo.

”Ja sitten kristillisissä piireissä alettiin kokea, että Yle on tyyliin PLO:n toimisto Helsingissä.”

Yhdysvalloissa niin sanotut evankelikaalit, joista hyvin monet ovat kristillisiä sionisteja, ovat vahva poliittinen voima. Heitä on miljoonia. 81 prosenttia evankelikaaleista äänesti uudelleen valittua republikaanien Donald Trumpia presidentiksi.

Suomalaisten sionistien määrää on vaikeaa arvioida. Stewart ei pystynyt väitöskirjaa tehdessään esittämään järkevää lukua, mutta aktiivisten järjestöjen ja liikkeiden määrän perusteella voisi sanoa, että heitä on muutama satatuhatta.

Siinä missä yhdysvaltalainen kristillinen oikeisto korostaa Israelin demokraattisuutta ja jaettuja arvoja, suomalaiset ovat nähneet Israelissa Suomen. Köyhyydestä nousseen pienen raivaajakansan, jota ympäröivät jumalattomat viholliset, jotka haluavat leppymättömästi tuhota ja viedä maan.

Lipuissakin on samat värit.

Vielä 1970-luvulla nykyinen kristillisdemokraattinen puolue kirjoitti ohjelmissaan Raamatun ilmoittamasta Israelin erityisasemasta. Sen mukaan Suomen tuli muistaa kansakunnan poikkeuksellisuus ulkopoliittisissa kannanotoissaan ja toimenpiteissään. Puolue oli tuolloin nimeltään Suomen kristillinen liitto.

Esimerkiksi vuosina 1975–1983 eduskunnassa istunut Ulla Järvi­lehto oli innokas Israelin ystävä. Hän toimi pitkään Jerusalemin kansainvälisen kristillisen suurlähetystön Suomen-osaston puheenjohtajana. Järjestö oli selkeästi poliittisimmasta päästä: sen mukaan Jerusalem kuuluu kokonaisuudessaan Israelille.

Kun Stewart soitteli graduaan varten vanhoille kristillisten vaikuttajille, moni koki kristillisen sionistin määritelmän kuvaavan itseään, vaikkei olisi välttämättä käyttänyt sanaparia itse.

Sittemmin kristilliset ryhtyi hakemaan yleiseurooppalaista kristillisdemokraattista arvopuoluelinjaa ja sen käyttämä kieli maallistui. Israelia ei enää mainittu.

”Mutta siellä on koko ajan ollut kaksi linjaa. Nyt tämä uskonnollinen linja on taas vahvistunut, mutta kieli on sellaista, jolla voi vedota myös esimerkiksi konservatiivisesti ajatteleviin suomalaisiin, joiden suhde kristilliseen teologiaan on kielteisempi”, Stewart sanoo.

Israelin pääministerin Benjamin Netanjahun häpeilemättömän etnonationalistinen politiikka, kuten Stewart sitä kutsuu, taas herättää vastakaikua maahanmuuttovastaisissa populisteissa.

”Nythän on löydetty tällaista yhteistä alustaa kristillisen ja yleiseurooppalaisen islamofobian kanssa, jossa tärkeintä ei ole henkilökohtainen usko, vaan jonkinlainen kulttuurikristillisyys.”

Niissä piireissä tulkitaan Koraania ”kuin palosammuttimen käyttöohjetta”. Kirjaimelliseksi uskotusta luennasta seuraa, että kaikki oikeat islaminuskoiset ovat välttämättä terroristeja ja tappajia.

Se sopii hyvin yhteen sellaisen sekulaarin islamofobian kanssa, joka on nostanut päätään Euroopassa etenkin vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen, Stewart sanoo.

Näkökannat sekoittuvat, ja niistä näkyy viitteitä esimerkiksi perussuomalaisten piireistä tulevissa kannanotoissa. Ovatko ne kristillisen sionismin peruja, eivät varmastikaan kokonaan, mutta se on osa taustalla olevaa aatevirtaa.

Stewart sanoo olevansa pettynyt siihen, millaista keskustelu on ollut Gazan sodan alkamisen jälkeen.

”Tämä on sellainen konflikti, josta on todella paljon hyvää historiankirjoitusta saatavilla.”

Silti hän joutuu jatkuvasti oikomaan ”aivan päättömiä asioita”.

”Kuten onko palestiinalaisia olemassa. Pyöritään sellaisen vanha propagandan huuruisissa jutuissa, joissa kristilliset piirit ovat kunnostautuneet, ja myös etnonationalistit. He käyttävät tätä jonkin sortin keppihevosenaan.”

Kun kokoomuslainen ulkoministeri Elina Valtonen äänesti syyskuussa YK:n yleiskokouksessa Israelin siirtokunnat tuomitsevan julkilausuman puolesta, Pasi Turunen järkyttyi.

Julkilausumassa vaadittiin Israelia lopettamaan laiton miehitys palestiinalaisalueilla ja purkamaan siirtokunnat vuoden kuluessa.

Turusesta kyse ei ole ensinnäkään miehityksestä. Länsirannan aluetta tulisi hänestä kutsua kiistanalaiseksi alueeksi. Eikä pitäisi puhua palestiinalaisalueista, koska Palestiinan valtiota ei ole koskaan ollut olemassa. Hän kirjoitti Facebookiin päivityksen, jossa kutsui päätöstä juutalaisten etniseksi puhdistukseksi. Hänestä Suomi toimi natsien tavoin.

”En olisi uskonut sanovani tätä jonakin päivänä: Tänään häpeän olla suomalainen”, Turunen kirjoitti.

Kristillisdemokraattien pitkäaikainen kansanedustaja Päivi Räsänen lainasi Turusen päivitystä muutamaa päivää myöhemmin X:ssä.

Se oli sattunut silmään sosiaalista mediaa selatessa, Räsänen kertoo. Olihan se aika raju kirjoitus, hän sanoo, mutta se herätteli.

”Herätteli siihen, että mistä siinä YK-päätöksessä tosiasiassa oli kysymys. Että se tarkoittaisi käytännössä etnistä puhdistusta.”

”@elinavaltonen miten selität tämän?” Räsänen tviittasi.

Perussuomalaiset yhtyi kuoroon. Eduskuntaryhmän toinen varapuheenjohtaja Vilhelm Junnila moitti, että Suomi äänesti ”samassa linjassa Venäjän ja Iranin kanssa”. Kansanedustaja Kaisa Garedew kutsui äänestyspäätöstä vääräksi ja käsittämättömäksi, vaikka se oli Suomen pitkän linjan mukainen.

Perussuomalaisten kohdalla kyse saattoi olla enemmän poliittisesta manööveristä kuin huolesta valitun kansan kohtalosta. Päätöksen kutsuminen ”Valtosen ratkaisuksi” vei sopivasti huomiota ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavion (ps) päätökseltä olla liittymättä Ukrainan jälleenrakentamisen tasa-arvo- ja inklusiivisuusliittoumaan.

Mutta eivät kaikki kokoomuksessakaan olleet tyytyväisiä. Atte Kaleva kutsuu äänestyspäätöstä ”erikoiseksi”. Hänestä Suomi olisi voinut hyvin äänestää tyhjää.

”Kyllähän me olemme tässä aika erikoisessa joukossa, kun äänestimme yhdessä rintamassa Venäjän, Pohjois-Korean, Kiinan ja Iranin kanssa. Se ei ehkä ole kuitenkaan se meidän viiteryhmämme”, Kaleva sanoo.

Puolesta äänestivät myös esimerkiksi Norja ja Islanti.

Kristillisdemokraattien puheenjohtaja, maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah jätti kolme viikkoa YK-äänestyksen jälkeen eriävän mielipiteen päätöksestä ulko- ja turvallisuuspoliittiselle ministerivaliokunnalle. Räsänen oli tehnyt samoin vuonna 2012. Hän sanoo, että oli ”kertonut puheenjohtajalle tällaisesta mahdollisuudesta”.

Kaksi kuukautta myöhemmin Israelin vanhin edelleen ilmestyvä lehti Haaretz sanoi pääkirjoituksessaan Israelin olevan se, joka toteuttaa etnistä puhdistusta Gazan pohjoisosassa.

Israel on näännyttänyt ja pakkosiirtänyt Gazan väestöä. Kansainvälinen tuomioistuin ICJ on aloittanut jo keväällä tutkinnan siitä, syyllistyykö Israel sotatoimillaan kansanmurhaan.

Monien Israelin ystävien mukaan Haaretzin pääkirjoitus oli yksittäinen mielipidekirjoitus. YK:ta ja ICJ:tä syytetään poliittisesti motivoituneiksi ja puolueellisiksi.

Marraskuussa 2011 kristillisdemokraattien silloisella europarlamentaarikolla Essayahilla oli iloisia uutisia.

Hän oli tehnyt parlamentissa työtä sen eteen, että nuori israelilainen sotilas Gilad Shalit saataisiin vapaaksi Hamasilta. Hän oli luvannut niin Shalitin isälle. Poika oli otettu vangiksi viisi vuotta aiemmin, Libanonin sodan aikaan.

Israelin-matkalla Essayah oli sanonut isälle tekevänsä kaikkensa, jotta saisi kerättyä poliittista tukea vapauttamiselle. Hän oli tehnyt päätöslauselmaesityksen poliittiselle ryhmälleen EPP:lle.

Nyt Shalit oli vapautettu. Israel oli vaihtanut hänet 1 026 palestiinalaisvankiin.

Essayah kertoi kristillisen TV7:n Pyhän Hengen illassa, että hänelle olivat nousseet kyyneleet silmiin, kun hän oli nähnyt, miten Shalit pääsi vihdoin Israelin maaperälle.

Shalom, Essayah oli tervehtinyt katsojia. Hän oli puhunut siitä, miten israelilaisiin tavaroihin kohdistetut ostoboikotit ympäri Eurooppaa olivat antisemitistisiä ja toivat ikävällä tavalla mieleen kaikuja 1930-luvun Saksasta. Hän oli sanonut, että kristittynä hän tietää, että lupaukset Israelin omasta maasta eivät perustu YK:n julistuksiin tai poliittisiin päätöksiin, vaan tulevat suoraan Jumalan sanasta.

Yksi vankienvaihdossa vapautetuista palestiinalaista oli nimeltään Yahya Sinwar. Hänestä tuli yksi Hamasin lokakuun seitsemännen päivän iskun pääsuunnittelijoista.

Kun Israelin sotilaat tappoivat Sinwarin lokakuun 16. päivänä, Pasi Turunen teki Youtube-videon.

”Koskaan ei voi olla iloinen, kun ihminen kuolee”, hän sanoi.

”Mutta en minä nyt ole millään tavoilla pahoillanikaan.” 

Juttua varten on haastateltu myös Helsingin Suomi–Israel- yhdistyksen puheenjohtajaa Vesa Hirvosta, Suomen Karmel- yhdistyksen toiminnanjohtajaa Markus Lanbergiä sekä eduskunnan Israel-ystävyysryhmän puheenjohtajaa Peter Östmania (kd).

Toimittaja Aurora Rämö palkittiin marraskuussa Helsingin Sanomain Säätiön Ilkka Malmberg -palkinnolla, joka myönnetään tämän ajan aihepiirejä modernilla tavalla käsittelevälle ja suomen kieltä kekseliäästi käyttävälle toimittajalle.


Oikaisu 21.11.2014 kello 17.15: Haaretz ei ole Israelin suurin sanomalehti, toisin kuin tekstissä luki.