Ihmiskoe

Nyt otetaan kouluissa digiloikka, Juha Sipilä­n hallitus lupasi keväällä 2015.

Elinkeinoelämän keskusliitto, Teknologia­teollisuus ja opetusalan ammattijärjestö OAJ olivat ehdottaneet helmikuussa, että tuleva hallitus käynnistäisi erityisen ohjelman vauhdittamaan perusopetuksen digitalisaatiota.

Digiloikka ei terminä ollut uusi. Sitä oli käyttänyt jo ainakin viestintätoimisto Kreabin Suomen-yhtiön toimitusjohtaja Mikael Jungner, joka oli kirjoittanut Elinkeinoelämän keskusliitolle raportin Suomen digi­kehityksestä.

Uusi ei ollut ideakaan.

Suomalaiset kouluvisiot olivat koko vuosi­tuhannen alun nojanneet teknologiaan. Oli valtakunnallisia strategioita ja paikallisia hankkeita. Ostettiin laitteita, haaveiltiin edelläkävijyydestä.

Rohkeimmat kokeilukoulut korvasivat Opetushallituksen hankerahojen turvin kirjat tableteilla jo 2010-luvun alussa.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan Uusi oppiminen -julkaisussa (2013) puhuttiin uuden ajan oppimisympäristöistä ja osaamisen jalostamisesta vientituotteeksi.

Kirjoittajat varoittivat digikuilusta nuorten ja koulun välillä. Koska laitteet olivat vapaa-ajalla koko ajan läsnä, niiden tulisi olla läsnä myös luokissa. Oppimisesta piti tehdä innostavaa ja luovaa digisukupolvelle, joka arvosti viihdettä, nopeutta ja innovaatioita.

Oli tosi kyseessä: Suomi oli jo jäänyt tieto- ja viestintäteknologian opetuskäytössä muista maista jälkeen, vaikka laitteita olikin kohtuullisesti.

Opetushallitus asetti digitaalisen oppimisen neuvottelukunnan, ja siihen nimettiin hallintoväen ja kasvatustieteilijöiden lisäksi oppimateriaalikustantajia sekä laitevalmistajien edustajia Applelta, IBM:stä, Nokiasta ja Microsoftilta.

Vuonna 2014 käynnistetty Tulevaisuuden peruskoulu -hanke ehdotti koulujen ja yritysten yhteistyötä ja uuden teknologian pilotointia kouluissa.

Suomesta tulisi johtava uuden oppimiskulttuurin kehittäjä.

Perusopetuksen uudistamisesta ja digitaalisista oppimisympäristöistä tuli yksi Sipi­län hallituksen kärkihankkeista.

Hallitus satsasi Uusi peruskoulu -hankkeeseensa 90 miljoonaa euroa kolmen vuoden aikana. Samalla se leikkasi koulutuksesta laskutavasta riippuen yli 690 miljoonaa.

Hankerahaa jaettiin kokeiluihin, opettajien täydennyskoulutukseen ja digituto­rien koulutukseen. Oli visiotyöpajakiertueita, #paras­koulu-kampanjaa, toimivien innovaatioiden jalkauttamista.

Elokuussa 2016 otettiin myös käyttöön uudet valtakunnalliset opetussuunnitelman perusteet (OPS). Niiden mukaan tieto- ja viestintäteknologiaa tuli hyödyntää kaikilla vuosiluokilla eri oppiaineissa.

Sipilän hallituksen kärkihanketta tukemaan asetettiin Peruskoulufoorumi. Sen avuksi kutsuttiin tutkija- ja asiantuntijaryhmä, joka koostui pääosin kasvatustieteilijöistä.

Ryhmä antoi suosituksensa vuonna 2018.Se totesi, että vahva perusosaaminen – luku-, kirjoitus- ja laskutaito  – luo pohjan elinikäiselle oppimiselle. Sen mukaan koulun tuli kehittää ajattelun taitoja, vuorovaikutusta ja haasteiden sietämistä. Esiin nousivat hyvä johtaminen, selkeä arvopohja ja riittävät resurssit.

Tekstissä ei viitattu digilaitteisiin sanallakaan.

Koulun uudistamisen tulee perustua tutkimustietoon, asiantuntijat totesivat.

Monissa 2010-luvun koulutuspoliittisissa teksteissä toistui vaatimus digilaitteiden ”pedagogisesti tarkoituksenmukaisesta” käytöstä. Tarkentamatta jäi, missä ja miten teknologiasta on hyötyä verrattuna perinteisiin menetelmiin.

Syy on selvä: tietoa oli vähän.

Joitakin kansainvälisiä tutkimuksia oli, mutta niissä tietoteknologian käytön ja oppimistulosten yhteys vaikutti ristiriitaiselta.

OECD:n raportissa vuodelta 2015 kohtuullinen digilaitteiden käyttö koulussa näytti tuovan etua, mutta runsas käyttö oli yhteydessä heikompiin tuloksiin. Digitalisaatioon paljon satsanneissa maissa tulokset eivät parantuneet eivätkä oppimiserot kaventuneet.

Laitteet saattavat häiritä oppimiseen tarvittavaa vuorovaikutusta tai sitten teknolo­giaa ei vielä osata hyödyntää oikein, koulutustutkija Andreas Schleicher pohti raportin esipuheessa.

Kehitysneuropsykologian dosentti, kasvatustieteen professori Nina Sajaniemi kirjoitti vuonna 2016, että tietotekniikka on tullut jäädäkseen ja se asettaa erittäin suuria paineita aivoille. Evoluutio on hitaampaa kuin maailman muutos.

Sajaniemen mukaan oli ”vastustettava digi­taalisen hurmoksen sivutuotteena tullutta tutkimustiedon vastaista käsitystä aivotoiminnasta ja digitaalisen oppimisympäristön kritiikitöntä laajenemista koulumaailmaan”.

Sajaniemi korosti, että koulussa tärkeää on perustaitojen, keskittymisen ja sinnikkyyden opettaminen. Aivoja aktivoi käsillä tekeminen: kynällä kirjoittaminen, piirtäminen, askartelu.

”Aivoterveyden tärkeyttä ei kasvatuksen ja koulutuksen kontekstissa ymmärretty riittävässä määrin 2016 eikä vielä kaikilta osin nytkään”, hän sanoo.

Häntä ihmetyttää se, että pitkään on puhuttu tutkimuksesta ja monitieteisyydestä, mutta silti monissa asioissa on toimittu uskomusten tai ideologian ohjaamana. Kasvuun, kehitykseen ja aivotoimintaan liittyvää tietoa olisi kyllä ollut tarjolla, mutta se on hänen mielestään sivuutettu.

”Edelleen tuntuu, että todistustaakka on niillä, jotka tietävät ja ymmärtävät nämä tunnetut digitalisaatioon liittyvät vaarat. Erilaisten oppimisalustojen ja digitaalisten pedagogiikoiden luojien ei ole tarvinnut todis­taa oletettuja hyötyjä”, Sajaniemi sanoo.

Millä digitalisaatiota ajettiin kouluihin, jos ei tutkimustiedolla?

”Tyhjällä retoriikalla”, sanoo kasvatustieteiden yliopistonlehtori Janne Säntti Helsingin yliopistosta.

Hän ja tutkija Antti Saari analysoivat vuonna 2017 ilmestyneessä artikkelissaan, miten digiloikkaa perusteltiin hallinnon, järjestöjen ja ajatuspajojen tuottamissa koulutuspoliittisissa teksteissä.

Kaksi pääväitettä toistui: Suomen kilpailukyky oli vaarassa ja koulut ajastaan jäljessä. Maailma digitalisoituu, eikä koulu voi olla irrallinen saareke.

He löysivät väitteiden tueksi vain vähän tutkimusviitteitä, ja niissäkin korostuivat tilastot digilaitteiden määrästä ja opettajien haluttomuudesta käyttää laitteita. Oppimiseen ja teknologiaan liittyvä tutkimustieto puuttui lähes täysin.

”Miksi peruskoulu ja lukio elävät vielä ruutuvihkojen aikakautta?” kirjoittivat esimerkiksi Päivi Lipponen ja Antton Rönnholm Pulpetista tablettiin -pamfletissa vuonna 2016. Ja: ”Luokkahuoneessa istutaan riveissä, kuunnellaan opettajan yksinpuhelua, kirjoitetaan vihkoon taulun muistiinpanoja ja l­opulta opittu mitataan suomenkielisin essee­vastauksin.”

Koulut nähtiin Säntin mukaan tunkkaisin­a paikkoina, joissa jumitettiin luokkahuoneissa ja oppikirjoissa ja opettajat jarruttivat muutosta yksipuolisine työtapoineen.

”Alun perin ajatuksenamme oli analysoida teksteistä erilaisia tapoja suhtautua digitalisaatioon. Mutta ei ollut mitään toista tapaa. Yksiäänisyys hätkähdytti.”

Sipilän hallituksessa opetusministerinä toiminut Sanni Grahn-Laasonen (kok) kieltäytyi Suomen Kuvalehden haastattelusta.

Hallituksen kärkihanketta opetusministeriön projektipäällikkönä johti Sanna Vahtivuori-Hänninen. Hän sanoo, että hankkeen oli määrä tukea uuden opetussuunnitelman toimeenpanoa. Sitä taas oli valmisteltu vuosien ajan ”laajasti tutkijoita, opettajakouluttajia, opettajia ja huoltajia kuullen”.

Ideana oli taata digiosaaminen kaikille yhdenvertaisesti. Taustalla oli Vahtivuori-­Hännisen mukaan paljon digipedagogiikkaan, mediakasvatukseen ja monilukutaitoon liittyvää tutkimusta.

Tiedetään, että välineistä voi olla hyötyä asioiden havainnollistamisessa ja esimerkiksi motivaation, yhteistyön ja osallisuuden tukemisessa. Digiympäristöjen vaikutuksesta oppimistuloksiin ei sen sijaan ollut eikä ole riittävästi tutkimusta, hän myöntää.

Vahtivuori-Hänninen kehittää nyt digi­osaamista pedagogisena asiantuntijana Digi­One-hankkeessa Espoon kaupungilla. Hänestä hyvinvointikeskustelussa pitää katsoa laajasti lasten ja nuorten arkea sekä erottaa toisistaan digivälineiden vapaa-ajan käyttö ja opetuskäyttö.

”Koulussa voidaan opiskella hyvää, turvallista median käyttöä”, hän sanoo.

Kirjaton koulu, luokkahuoneeton koulu, jopa kouluton koulu, uudistuspuheissa maalailtiin. Opettaja ei opeta, hän on oppimisen aktivoija tai ohjaaja.

”Välillä tuli sellainen olo, että ovatko kaikki tulleet hulluiksi”, filosofian ja psykologian opettaja, kirjailija ja kolumnisti Arno Kotro sanoo.

Opettajan korvaan särähti vähättely: siellä ne ”paasaavat”, ”kaatavat väkisin tietoa oppi­laiden päähän”.

Kotro kaivaa esiin Helsingin kaupungin opetuksen digitalisaatio-ohjelman vuosille 2016–2019. Sen mukaan koulut toimivat ”ketterän kehittämis- ja kokeilukulttuurin kautta” ja niissä ”uudenlaiset pedagogiset ratkaisut ja uusi toimintakulttuuri edellyttävät muutosjohtamista”.

Eri opetusasteille oltiin jopa määrittämässä, kuinka monta prosenttia ajasta tulisi opiskella digitaalisesti.

Kotro suivaantui esityksestä ja kirjoitti puheenvuorossaan verkkolehti Uudessa Suomessa, että välineestä oli tullut päämäärä ja että digin pakkosyöttö uhkasi opettajien autonomiaa.

Opettajilta eri puolilta Suomea tuli kiittävää palautetta, mutta opetus- ja kulttuuriministeriön alaisessa Lukiouudistuksen seurantaryhmässäkin istunut Kotro arvelee saaneensa änkyrän leiman.

”Uskon, että Suomessa on paljon opettajia, jotka ovat pitäneet mölyt mahassaan siinä pelossa, että leimautuvat kelkasta pudonneiksi.”

Kasvatustieteen tohtori, professori Pas­i Sahlberg kuului Sipilän hallituksen Uusi­ peruskoulu -hankkeen johtoryhmään. Hän oli tuolloin myös vierailevana professorina Harvardin yliopistossa ja mukan­a kan­sainvälisessä Growing Up Digital -hankkeessa, jossa tutkittiin laitteiden vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvointiin ja oppimiseen.

Oli tutkimuksia, joiden mukaan digilaitteet totuttavat aivot silmäilevään ja hyppelehtivään tapaan käsitellä informaatiota. Se vaikeuttaa syvällistä ymmärtämistä ja kokonaisuuksien hahmottamista.

Tulokset huolestuttivat koulutuspolitiikan asiantuntijaa.

Samaan aikaan Piilaaksossa teknologiagurut vetivät johtopäätöksensä ja rajoittivat omien lastensa laitteiden käyttöä. It-eliitti suosi kouluja, joissa painotettiin käsillä tekemistä, läsnäoloa, vuorovaikutustaitoja ja luonnossa liikkumista.

Sahlberg muistaa ehdottaneensa, että myös Suomi osallistuisi Growing Up Digital -tutkimukseen. Ehdotus ei saanut vastakaikua.

”Digitalisaation haitoista ei puhuttu tai edes oltu kiinnostuneita”, hän kertoo sähköpostitse Australiasta, missä on nyt professorina Southern Cross -yliopistossa.

Hankkeen jatkotutkimus on ollut hänen tärkeimpiä töitään siellä. Havainnot digiteknologiasta oppimista häiritsevänä tekijänä ovat johtaneet osassa australialaiskouluista esimerkiksi älypuhelinkieltoihin.

Sahlberg katsoo, että 2010-luvun alusta lähtien koulun uudistaminen jäi Suomessa kaupallistamisen ja markkinoinnin jalkoihin. Opetustyötä tekevien asiantuntijoiden ja tutkijoiden rooli painui taka-alalle.

Laajempi kriittinen keskustelu puuttui.

Kun Sahlberg vuonna 2018 arveli Ylen haastattelussa, että älylaitteilla voisi olla yhteys laskeviin oppimistuloksiin, kotimaiset asiantuntijat tyrmäsivät ajatuksen. Ei ollut näyttöä, ja puhelimellahan voi lukea uutisia ja kirjojakin.

”Yleensä vältän jälkiviisastelua, mutta tässä asiassa lienee sopivaa sanoa, että olin ehkä enemmän oikeassa kuin monet näkemyksiini epäillen suhtautuneet väittivät.”

Pisa-tutkimuksessa suomalaisten nuorten tulokset heikkenivät jälleen kaikilla osa-alueilla: matematiikassa, lukemisessa ja luonnontieteissä.

Jo vuodesta 2006 laskeneisiin tuloksiin on vaikea osoittaa selkeää selitystä. Syitä on haettu monesta suunnasta. Itseohjautuvuudesta, inkluusion epäonnistumisesta, opettajien auktoriteetin rapautumisesta. Resurs­seista, eriarvoisuudesta. Kotitausta vaikuttaa yhä enemmän oppimistuloksiin.

Monet tutkijat, opettajat ja vanhemmat pitävät silti ilmeisenä, että digilaitteilla on osuutensa.

41 prosenttia Pisa-tutkimukseen osallistuneista suomalaisnuorista koki, että digilaitteet häiritsevät useimmilla oppitunneilla.

Ongelma eivät ole vain omat puhelimet ja keskittymistä häiritsevä sosiaalinen media. Kaikki oppimiseen tarkoitetut alustatkaan eivät ole pedagogisesti mielekkäitä, ja niissä toimiminen voi olla kuormittavaa.

”Liian aikaisin digimereen upottaminen on heikentänyt oikeastaan kaikkia aivoergonomian osa-alueita. Jotkut oppivat, jotkut eivät, jotkut hukkuvat”, Nina Sajaniemi sanoo.

”On täysin mahdollista, että nuoret ovatkin digiuupuneita.”

Isoimmat digiloikat suomalaiskouluissa on viime vuosina otettu vähemmän suunnitellusti.

Keväällä 2020 pandemia sulki koulut. Etäopetukseen siirryttiin käytännössä yhdessä yössä. Se sujui tehtyjen selvitysten mukaan päällisin puolin hyvin, muttei ongelmitta. Digi­taidot kehittyivät, mutta etäopetus myös kuormitti opettajia ja oppilaita. Osa koululaisista putosi kärryiltä.

Toisella asteella oppivelvollisuuden pidentäminen ja toisen asteen opintojen maksuttomuus ovat johtaneet siihen, että monissa kunnissa opiskellaan kustannussyistä lähes täysin digitaalisesti.

Nopea pakkosiirtymä näkyy. Ohjelmia ja alustoja on kirjava joukko, ja niiden käytettävyys vaihtelee.

Joissain lukioissa on tehty korjausliikkeitä, kuten hankittu fyysisiä kirjoja yhteiskäyttöön. Osa opettajista sallii matematiikassa kynät ja ruutuvihkot ajattelun tukena kaava­editorin rinnalla.

Perusopetuksen puolella kokonaiskuva on yllättäen toinen.

Helsingin ja Tampereen yliopistojen DigiVOO-tutkimuksen mukaan digimateriaalien opetuskäyttö yläkouluissa on yhä vähäistä. Opettajien ja oppilaiden valmiudet ovat parantuneet, mutta opettajat tarvitsisivat yhä tukea digitaitojensa kehittämiseksi ja digitaalisesta oppimisesta tarvittaisiin lisää tutkimustietoa.

Tietoa kertyy eri hankkeista, mutta kaikista ei ole saatu hyödynnettäviä tuloksia.

Helsingin kaupungin digitalisaatio-ohjelmasta kaupungin tarkastusvirasto lausui 2019: ”Arvioinnin perusteella ei voi todeta, onko opetuksen digitalisaatio-ohjelma edistänyt oppilaiden oppimista tai digitaitojen kehitystä Helsingin peruskouluissa, koska arvioinnin käyttöön ei saatu sellaista seurantatietoa, jonka perusteella tätä olisi voinut arvioida.”

Samoin kävi, kun Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi tarkasteli Vantaan digiloikkaa vuosilta 2015–2018. Se ei kyennyt arvioimaan, edistävätkö digilaitteet oppimista vai eivät. Ei ollut koetta, jolla asiaa olisi voinut seurata.

Yhden digiloikan sijaan on otettu monta erillistä askelta.

Digitalisaation johtaminen on koordinoitu heikosti, osoitti kasvatustieteilijä ja luokanopettaja Kimmo Hutun väitöstutkimus vuonna 2023. Hänen haastattelemansa perusopetusjohtajat kaipasivat selkeämpiä arvoja ja tavoitteita.

Juuri sekavuus altistaa Hutun mukaan digitalisaation eri intressiryhmien vaikuttamiselle ja sattumanvaraisuudelle. Pitäisi parantaa johtamista ja irtautua epämääräisestä tehokkuus-, kilpailukyky- ja tasa-arvopuheesta.

”Suhtaudun kriittisesti markkinaehtoiseen digitalisaatioon. Siihen, että strategista tyhjiötä täytetään nojaamalla markkinatoimijoiden tulkintaan digikehittämisen painopisteistä”, Huttu sanoo.

Digitalisaatioon liittyy hänen mielestään paljon valheellista helppoutta.

”Erityisen tärkeää olisi karistaa illuusio nopeudesta. Digiopiskelukin vaatii hitautta, rauhaa keskittyä ja syventyä. Vain siten löytyvät myös hyödyt.”

Teknologia ei ole menossa mihinkään, joten Hutun mielestä olisi löydettävä oppimista ja hyvinvointia kunnioittava tapa käyttää sitä.

Auttaisi, jos tiede ja koulu kohtaisivat paremmin.

Ruotsi päätti viime syksynä ottaa takapakkia: satsata kirjoihin ja vähentää digiopetusta. Taustalla oli muun muassa Ruotsin kouluviraston eri maista kokoama tutkimustieto, jonka mukaan painetusta kirjasta oppii paremmin.

Joulukuussa julkaistu Valencian yliopiston laaja tutkimusyhteenveto kertoi samaa luetun ymmärtämisestä.

Suomessakin sävy on muuttunut.

Nina Sajaniemi on asiantuntijana mukana Kansallisen aivoterveysohjelman, Lastensuojelun keskusliiton ja Itä-Suomen yliopiston hankkeessa, joka toteutetaan helsinkiläisessä Arabian­ peruskoulussa. Sen avulla pyritään tukemaan hyvinvointia ja aivoterveyttä.

Arno Kotro arvelee, että ilmapiiri opettajanhuoneissa on parantunut, kun pahin digihuuma on laantunut.

”Perusasioiden merkitys ymmärretään.”

Mitä ne ovat?

Pysyviä rakenteita, keskittymistä, ihmiskontakteja, vuorovaikutusta, Kotro luettelee.

”Läppärin kannesta tulee myös herkästi muuri opettajien ja oppilaiden väliin.”

Ja kirjoja. Niitä opiskelijat ovat nimenomaan toivoneet.

”Poukkoilu nettirihmastoissa ei korvaa jäsenneltyä kirjaa.”

Kotron mukaan parasta varautumista tulevaisuuteen on kasvattaa ihmisiä, joilla on laaja sivistys ja ymmärrystä maailmasta.

”Ymmärrys maailmasta voi perustua vain omaksuttuun tietoon, ei potentiaaliseen tietoon, joka on ’haettavissa jostain’.”

Perusasioita korostaa myös yliopistonlehtori Janne Säntti.

”Ydin on edelleen se, että pitää oppia tiettyjä vaikeita asioita, pohtia vaikeita käsitteitä, lukea ja omaksua välillä vähän tylsää tekstiä.”

Säntti antaisi opettajille työrauhan valita opetusmenetelmiä. Tutkimustietokaan ei ratkaise kaikkea, vaan käytännön harkinta ja se, mitä arvostamme.

”Kyllähän me veronmaksajina tietysti haluamme, että lapsista kasvatetaan osaavia työntekijöitä. Koulun on silti oltava paikka, jossa voi rauhassa ajatella itsenäisesti ja olla myös kriittinen.”

Koulun tehtävä on Säntin mielestä sama, oltiin sitten 1800-luvun maatalousyhteiskunnassa tai 2000-luvulla.

”Oikeasti kukaan ei tiedä, millainen suomalainen yhteiskunta on 20 vuoden päästä.”

Pasi Sahlberg kirjoitti kirjailijakollegansa William Doylen kanssa huhtikuussa 2023 avoimen kirjeen Suomen tulevalle hallitukselle. Heidän mielestään Suomen digistrategia on perustunut puutteelliseen näyttöön ja vääriin oletuksiin. Sitä tulisi korjata lasten hyvinvointia vahvistavaksi.

He viittasivat terveysviranomaisten ruutuaikasuosituksiin sekä tutkimuksiin, joiden mukaan digilaitteiden vaikutus kouluissa on vähintään ristiriitainen, usein haitaksi.

Esimerkiksi Unescon viime vuonna julkai­sema raportti suosittelee satsaamaan digiteknologiaan harkiten, koska laadukasta, puolueetonta näyttöä sen lisäarvosta on vähän. Teknologia voi sekä edistää että häiritä oppimista. Sen käyttö ei saisi syrjäyttää vuorovaikutusta.

Koska kunnollista tietoa digitalisaation eduista ja haitoista ei Suomessa ole ajoissa tuotettu, nyt olisi tärkeää kuunnella opetta­jien, rehtoreiden ja vanhempien näkemyksiä, Sahlberg sanoo.

Hän itse poistaisi älypuhelimet kouluista. Lisäisi aktiivista oppimista, ulkoliikuntaa, kirjoja. Ottaisi nuoret mukaan kehittämään teknologisia sovelluksia, jotka auttavat laitteiden käytön itsesäätelyssä.

Tarvittaisiin myös kansallinen ohjelma, joka seuraa lasten ja nuorten digitaalista hyvinvointia koulussa ja kotona. Siihen kansainväliset asiantuntijat ja tutkijat mukaan.

Vain siten meistä voisi tulla koulutuksen kehittämisen edelläkävijöitä.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä kasvatuksen ja koulutuksen digilinjauksia on hiljattain uusittu. On luotu viitekehys ja tavoitetila.

Suomi on ”maailman johtava kestävän digitalisaation kehittäjä ja hyödyntäjä kasvatuksessa, opetuksessa ja koulutuksessa vuonna 2027”.

Digitaalisuutta ei pyritä itseisarvoisesti lisäämään, vaan kehittämään suunnitellusti ja harkitusti: ”Digitalisaatiota edistetään tietoperustaisesti kestävän kehityksen periaatteita noudattaen, eettisesti kestävästi ja yksilöiden hyvinvoinnista huolehtien.”

Kehittämisen on perustuttava tutkittuun tietoon.

Tarvitaan lisää tutkimusta.

Hallitusohjelmassa ei ole osoitettu rahaa aiheeseen liittyviin tutkimushankkeisiin. 

Juttua varten on haastateltu myös Opetus­hallituksessa vuosina 2004–2020 eri tehtä­vissä toiminutta Leena Nissilää, OKM:n asian­tuntijaa Anna-Kaisa Berishaa, Sipilän hallituksen aikaisen Peruskoulufoorumin asian­tuntijaryhmää johtanutta emeritusprofessori Jouni Välijärveä, nuorisolääkäri Silja Kosolaa sekä William Doylea, joka selvitti Sipi­län hallituksen kärkihanketta varten Suomen kansainvälistä koulutusbrändiä. Nina Sajaniemen tekstilainaukset ovat artikkelista ”Vanhat aivot, uudet oppimisympäristöt – digi­talisaatio evoluution haastajana” Annarilla Ahtolan teoksesta (toim.) Psyykkinen hyvinvointi ja oppiminen (PS-Kustannus, 2016).