Miksi on hyvä nähdä tähtiä?
Avaruusfilosofi Tuukka Perhoniemi kannustaa menemään pimeään metsään ilman lamppuja.
8
MIN
Aurinko on laskenut tunti sitten. Tuukka Perhoniemi on ehdottanut tapaamispaikaksi Helsingin Viikkiä. Täällä Ursan tähtiretkiä vetävä kirjailija ja filosofian tohtori johdattaa usein ihmisiä hämärään metsään.
”On paljon niitä, jotka eivät uskaltaisi mennä tuonne pimeän näköiseen metsikköön itsekseen”, Perhoniemi sanoo.
Perhoniemen tekemien kyselyjen perusteella monia suomalaisia pelottaa pimeä.
”Se tarkoittaa, että tällaiset iltakävelyt joko jäävät tekemättä tai niihin varaudutaan otsalamppu–taskulamppu-arsenaalilla. Silloin taas ihmissilmät eivät pääse tekemään sitä mitä voisivat, koska valot heikentävät hämäränäkökykyä.”
Samassa silmämme häikäistyvät traktorin kirkkaista valoista. Metsän reunassa syyskynnöt ovat käynnissä vielä auringonlaskun jälkeen.
Suomen erityisyys on pitkä illan hämärä.
Perhoniemi kertoo vuonna 2024 julkaistussa Taivaantarkkailijan kirjassa (Ursa) hämärän lajeista. Ensin tulee porvarillinen hämärä, jossa vielä näkee lukea ja toimittaa työn ja arjen askareita.
Täällä Viikissä olemme merenkulkijan hämärässä, jossa on mahdollista nähdä horisontti ja navigoida näkyvimpien tähtien avulla. Pellonlaidan vaalealla taivaalla kirkastuvat illan ensimmäiset tähdet: Kesäkolmio eli Altair, Vega ja Deneb, Ajomiehen tähdistön Capella ja taivaanrannassa Arcturus, kohta myös Otavan seitsemän tähteä.
Tähtitieteelliseen hämärään ei kaupungin valojen vuoksi pääse koko yönä. Siinä taivas näyttäytyisi koko kauneudessaan, tuhannet valopisteet kirkkaina yllä.
Perhoniemi on vetänyt tähtiretkiä vuodesta 2017, Ursan kursseja vielä pidempään. Hän on väitellyt tohtoriksi teoreettisesta filosofiasta.
Opiskeluaikana hän luki myös tähtitieteen kursseja. Vierailulla Ursan planetaariossa kysyttiin, haluaisiko joku tulla pitämään tähtitornille aurinkonäytöksiä.
”Ajattelin että joo, Kaivopuisto kesällä, aurinko paistaa ja kaikilla on kivaa. Aloin pitää niitä ja tähtinäytöksiä kesän jälkeen.”
Ursan jäsen hän on ollut jo nuoresta asti. Luontoretkillä ystävänsä Juhanin kanssa he olivat havahtuneet siihen, että puolet maisemasta on aina taivasta ja siellä ylhäälläkin voisi olla jotain jännää.
”Oho, sitten tulee pyöräjengi!”
Polkua pyyhältää letka pyöräilijöitä kirkkaine valoineen.
Tähtien katselijalta vaaditaan kärsivällisyyttä. Metsikkö näyttää reunalta katsottuna mustalta, mutta se saattaa tuottaa pettymyksen: ei täällä olekaan pimeää. Lehdet ovat jo suureksi osaksi pudonneet. Alkusyksystä tässä olisi puiden tunneli.
Tähtiretkillä Perhoniemi kertoo, mitä taivaalla näkyy, ja yhdessä etsitään kohteita. Näkyvä taivas toimii myös kimmokkeena keskusteluille maailmankaikkeuden rakenteesta tai kosmologisista kysymyksistä.
Jotkut ovat sitä mieltä, että maailmankaikkeuden valtavaa kokoa ei voi ymmärtää. Perhoniemi yrittää esittää ajatuksen, että kyllä voi.
”Se ei vain ole samanlaista ymmärtämistä kuin se, kuinka monta kilometriä on Helsingistä Lahteen. Pitää turvautua pienoismalleihin, lukusuhteisiin tai vertauksiin.”
Ihmisiä kiinnostaa myös vaikkapa se, kuka tähtikuviot on keksinyt. Lapset saattavat kysyä, löytyykö taivaalta mustaa aukkoa.
”Kysymykset heijastelevat sitä, kuinka eri tavoin ihmiset tulevat tähtitaivaan äärelle. Hämärä on otollinen: aivan kuin humalassa ihmiset uskaltavat sanoa asioita ja kysyä hölmötkin kysymykset.”
Välillä päästään todella syviin pohdintoihin siitä, miksi tämä kaikki on olemassa.
”Se on ihan suosikkihommaani. Voi huomauttaa, että jo Parmenides muotoili sen näin tai että Immanuel Kant koetti pohtia, mitä järjen avulla pystyy miettimään. Yhtäkkiä ollaankin filosofeja.”
Miksi ihmisten on tärkeää nähdä tähtiä?
Perhoniemi ei ole ihan varma, kuinka tärkeää se on. Ihminen voi elää hyvää elämää, vaikka ei näkisi tähtiä koskaan.
Mutta ihmiskunta olisi hyvin erilainen, jos se olisi asunut pilvimaailmassa, jossa kukaan ei olisi nähnyt tähtiä. Tähtitaivaan avulla ihmiset ovat suunnistaneet, luoneet kalenterit, kellonajat ja jumalakäsityksensä. Taivaan ilmiöt ovat saaneet tieteentekijät kysymään kysymyksiä ja etsimään vastauksia. Tieto fysiikasta on mullistunut, ja sivutuotteena on syntynyt loputtomasti käytännön keksintöjä.
”Nykyaikainen psykologinen tutkimus sanoo, että kun ihmiset katselevat tähtitaivasta, he kokevat välillä awe-kokemusta.”
Perhoniemi suomentaa englannin kielen ”awen” syväksi ja pelonsekaiseksi kunnioitukseksi. On tutkittu, että tähtien katselu vähentää stressiä, lisää mielikuvitusta, auttaa keksimään parempia ideoita ja saa tuntemaan itsensä osaksi suurempaa kokonaisuutta.
Syvän kunnioituksen Perhoniemi tunnistaa. Pelonsekaisuuteenkin hän on törmännyt, kun on pyytänyt joitakin kavereitaan mukaan tähtiretkille.
”Vastaus on voinut olla, että kuulostaa tosi hyvältä, mutta en minä pysty tulemaan. Jos siellä ollaan liian isojen asioiden äärellä, niin pää räjähtää.”
Onko tässä vielä polku?
Näin pienessä metsikössä ei voi eksyä. Viikin arboretumissa ollaan niin tiukasti sivistyksen parissa, että jos polun vierellä näkyy hauskan näköinen puu, sen vieressä on luultavasti lajin kertova kyltti.
”Olen ollut täällä monta kertaa, nenäni sanoo, että oikealla puolellani on makedonianmäntyjä. Nyt tullaan aukiolle.”
Aukiolla paljastuu kaupunkitaivas: tumma kansi ja valopisteitä siellä täällä. Ihanteellisemmassa pimeydessä voisi nähdä Linnunradan. Taivaan poikki kulkeva maitomainen vyö on galaksin kierteishaaran osa. Se luo tähtitaivaalle kolmiulotteisuuden tunnun, vihjaa avaruuden huikaisevasta syvyydestä.
Nykyään suuri osa ihmiskunnasta ei ole ikinä nähnyt Linnunrataa. Mitä jos valosaasteen vuoksi jossain vaiheessa kukaan ei näe sitä omin silmin?
”Jokin ulottuvuus jää puuttumaan, jos kenelläkään ei ole omakohtaista kokemusta siitä, mitä avaruudessa voisi näkyä ja kaikki on vain havaintolaitteiden välittämää.”
Kaivopuiston tornilla tähtinäyttäjänä Perhoniemi käytti paljon kaukoputkea. Vapaalla ollessaan hän katsoo taivasta mieluiten paljain silmin tai kiikarilla, luontokokemusta etsien.
Upeisiin tähtivalokuviin verrattuna omilla silmillä näkee hyvin vaatimattomasti.
”Mutta haluan nähdä taivaan ilman että katson sitä jonkin etsimen läpi. Maailmassa katsotaan ihan tarpeeksi kaikkea valokuvien avulla, jopa itseä.”
Kaivetaan kuitenkin kiikarit repusta.
Puiden yläpuolella tuikkiva Arcturus ja himmeä tähti sen yllä antavat suuntaa ja auttavat löytämään sumuisen läikän.
Siellä on Lemmon-komeetta, harvinainen vieras Neptunuksen takaa.
”Hyvin näkyy pyrstö, ainakin kun sen on nähnyt valokuvissa. Jos ei olisi nähnyt yhtään kuvaa eikä tietäisi, että sillä pitäisi olla pyrstö, näkisikö sen sitten?”
Perhoniemen mukaan kuvittelukyky tuo kiinnostavan lisänsä havaintoon. Esimerkiksi Maata kiertävän kansainvälisen avaruusaseman voi ajoittain nähdä tasaisesti liikkuvana valopisteenä kuten satelliitit. Laimeaa havaintoa värittää mielikuvitus: siellä on tyyppejä sisällä, siellä he kiitävät kylmässä avaruudessa.
Mielikuvitus herää silloinkin kun käännetään kiikarit kohti Andromedan galaksia, joka näkyy vain himmeänä ututäplänä. Näky kuitenkin sykähdyttää, kun tiedostaa siirtävänsä katseensa ulos Linnunradasta vieraaseen galaksiin.
Silmiin osuu valo, joka on lähtenyt liikkeelle 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Huimaava on myös tieto siitä, että tuo galaksi kiitää meitä kohti 400 000 kilometrin tuntivauhtia. Matka tosin on niin pitkä, ettei ihmiskunta ehdi todistaa mahdollista törmäystä.
”Mennäänkö katsomaan vielä kaupungin valoja?”
Nyt ollaan ryteikössä, jossa ei näe kunnolla, mihin astuu.
”Tähtiretkillä ei viitsi mennä tällaista reittiä, koska mukana on kaikenikäisiä, vaikka jotkut ehkä olisivat yllytettävissä.”
Perhoniemelle Ursan työt ovat sivutoimisia. Päätyökseen hän kirjoittaa tietokirjoja ja suomentaa tähtiin ja avaruuteen liittyviä teoksia.
Uusin on Ursan julkaisema Kelly ja Zach Weinersmithin Kaupunki Marsissa.
Perhoniemeä kiinnostavat laajasti erilaiset aiheet. Hän on kirjoittanut myös mitoista ja mittaamisesta sekä demokratiasta.
”Mittaamisasia oli väitöskirjani. En halunnut sellaista aihetta, että sitten olen kiistelemässä siitä, mitä joku kuollut mieshenkilö oikeasti väitti. Halusin tutkimusaiheen, joka on joka puolella läsnä.”
Yhteiskunnan kysymykset eivät ole maailmankaikkeudesta erillisiä. Ihmiset ovat aikojen saatossa peilanneet yhteiskunnan järjestystä kosmoksen järjestykseen.
”1600- ja 1700-luvun newtonilaiset perustelivat, että niin kuin planeetat kiertävät Aurinkoa, tulee alamaisten kiertää kuningasta.”
”Yllättävän hämärältä näyttää tästä Helsinki.”
Kaupungin valot loistavat Vanhankaupunginlahden maisemassa. Valosaaste on paha ympäristöongelma joka puolella maailmaa.
Keinovalo heikentää eläinten elinoloja ja aiheuttaa ihmisille elintasosairauksia. Valosuunnittelulla manipuloidaan pirteyttä, yritetään tehdä meistä tehokkaampia terveyden kustannuksella.
Joissakin maissa valosaasteelle on asetettu rajoja. On kyseenalaistettu sitä, pitääkö lamppujen palaa räikeinä läpi yön.
Mutta yhä harvemmassa planeettamme kolkassa on täysin pimeää. Perhoniemi on nähnyt hienoimman tähtitaivaan Chilessä Atacaman autiomaassa.
Valosaaste lisääntyy myös Suomessa. Mainostauluja ja ledivaloja tulee lisää.
”Helsingissäkin kaupungin valaistussuunnittelijat tiedostavat asian. Mutta valtaan ei kuulu mainostaulujen säätäminen.”
Hyytävä tuuli pakottaa jatkamaan eteenpäin. Polulla hämärässä kuuluu aavemaista natinaa.
Perhoniemi innostuu tuulessa narisevasta puusta. Tästä voisi hyvin rakentaa jonkin koukun Ursan tähtiretkelle. Ei kummitustarinaa, vaan jotain ihan muuta. Pari sopivaa sanaa, yllättävä ääni – ja uudet maailmat avautuvat.
Perhoniemi on hyödyntänyt äänimaailmoja myös Taivaantarkkailijan tarinoita -kuunnelmissaan ja Ursan liikuteltavan pikkuplanetaarion näytöksissä. Ihmisten mielikuvitusta voi virittää pienillä keinoilla.
Tähtiretkeläisten opastaminen vaatii jatkuvaa ideointia. Selkeää taivasta ei voi tilata. Perhoniemi ei halua perua retkiä pilvien vuoksi, mutta kehittää varasuunnitelmia.
”Jossain vaiheessa aloin etsiä mukaan jonkun kaupunginosa-aktiivin kertomaan seudusta. Sitten tähtiretkistä tuli sotahistoriakierroksia, joilla katseltiin juoksuhautoja.”
Nyt hän on laatinut maailmankaikkeuskävelyn, jossa kävellään vuosimiljardit alkuräjähdyksestä nykyhetkeen. Kun Viikissä päästään kaupungin valoihin, ollaan ihmisen kulttuurissa, joka on se viimeinen millimetri puolentoista kilometrin matkalla.
”Siinä saa tunteen omasta pienuudestaan, vaikka ei tähtikuvioita katsellakaan.”