Uuden kodin etsijät
Ruotsin liberaalipuolue on kutistunut lähes olemattomiin. Se kertoo isosta asennemuutoksesta. Arvoliberaalien on vaikea löytää enää paikkaansa oikealta.
13
MIN
SK RUOTSISSA
Simona Mohamsson astuu lavalle Gotlannin Visbyssä. Politiikkaviikon ensimmäisenä iltana Almedalenin puistoon on kokoontunut parituhatta kuulijaa.
Mohamsson johtaa Ruotsin liberaalipuoluetta. Aivan vastaavaa ei Suomesta löydy. Rkp lienee lähimpänä, mutta vertausta sotkee kielikysymys.
Keskustaoikeistoon kuuluva liberaalipuolue on pieni, mutta sen kohtaloa on seurattu otsikoissa kiihkeästi. Ilman sitä oikeistoblokki tuskin olisi kirinyt voittoon viime vaaleissa.
Syksyllä 2022 liberaalipuolue muodosti hallituksen yhdessä maltillisen kokoomuksen ja kristillisdemokraattien kanssa. Hallituksen tukipuolueena toimii laitaoikeistolainen ruotsidemokraatit.
Liberaalit äänestäjät eivät ole yhteistyöstä pitäneet. Puolueen kannatus on pudonnut tasaiseen tahtiin läpi hallituskauden. Reippaasti yli neljästä prosentista kolmeen, kahteen, jopa alle kahteen…
Nyt vaaleihin on aikaa alle kolme kuukautta. Almedalenin puistossa Simona Mohamsson myöntää yleisölle, että epäili itsekin pitkään tätä yhteistyötä. Mutta ajat ovat muuttuneet.
”Meidän täytyy tehdä yhteistyötä eri poliitikkojen kanssa kuin aiemmin.”
Jäikö tuo viimeiseksi Almedalen-puheeksi, jonka liberaalien puoluejohtaja piti?
Niin mediassa spekuloitiin. Eikä syyttä: liberaalipuolue tekee syyskuussa todennäköisesti historiaa.
Koskaan aiemmin yleisen äänioikeuden aikana ei vakiintunut puolue ole pudonnut Ruotsin valtiopäiviltä.
Ruotsissa on käytössä äänikynnys. Se tarkoittaa, että päästäkseen valtiopäiville puolueen on saatava vähintään neljä prosenttia äänistä.
Alle kahden prosentin galluptulokset ovat tästä kaukana.
Äänikynnys on johtanut siihen, että isojen puolueiden kannattajat äänestävät pienempiä, jotta ne pysyvät mukana valtiopäivillä. Näin saadaan oma blokki voittoon.
Nyt liberaalit ovat niin heikoilla, että tukiäänet eivät enää riitä pelastajiksi.
Kannatusmittausten perusteella näyttää siltä, että seuraavat vaalit voittaa vasemmistoblokki.
Kun vaaliasetelmia seurataan, keskitytään usein nouseviin puolueisiin, voittajien viestiin.
Mutta voi ajatella, että muutoksesta kertoo paljon myös se, mitä katoaa.
Siksi kannattaa kuunnella häviäjiä.
Jan Jönsson juo kaakaota kahvilassa Tukholman Kungsholmenilla.
Me olemme sosiaaliberaali puolue, hän sanoo. ”Olen itse ollut mukana kirjoittamassa sen puolueohjelmaan.”
Kolme päivää aiemmin hän on viettänyt tien toisella puolella kaupungintalossa jäähyväisjuhlaansa. Siellä hän työskenteli kahdeksan vuoden ajan liberaalien riveissä, muun muassa apulaispormestarina.
Hän on toiminut myös liberaalien puoluehallituksessa. Siellä päätetään puolueen valtakunnallisesta suunnasta.
Jönsson sanoo olevansa tyypillinen ”kansanpuoluelainen”. Se oli ennen liberaalipuolueen nimi. Vanhaan nimeen viitataan usein, kun halutaan korostaa puolueen poliittista perintöä.
Puolue kiteytti aikanaan viestinsä näin: tarvitaan sekä yrityksiä että päiväkoteja. Painotettiin markkinaliberalismia, mutta myös sosiaalisia kysymyksiä ja koulutuspolitiikkaa.
Juuri sellaiseen Jönsson on erikoistunut. Miten estetään nuoria ajautumasta rikollisuuteen, miten ongelmia kouluissa helpotetaan. Miten alaikäisiä ihmiskaupan uhreja autetaan. Miten koulun, sosiaalityön ja poliisin vuorovaikutusta parannetaan.
Jönsson työskenteli pitkään opettajana ja rehtorina Tukholman eteläpuolella. Hän asuu edelleen niin sanotulla eriytyneellä alueella eteläisessä Tukholmassa, ”todellisessa betonitalossa”.
”Alueella on ollut ampumisia ja räjähdyksiä sekä murhayritys taloni edessä.”
Laajempaan tunnettuuteen Jönsson nousi vaalikampanjansa myötä vuonna 2022.
Vaalijulisteessa hän esiintyi puku päällä, kiltin näköisenä. Teksti kuului: Tältä hän näyttää. Jengin pahin vihollinen.
Viime vaalien alla kaikki puhuivat vain kovemmista rangaistuksista ja poliisien lisäämisestä, Jönsson sanoo.
”Halusin entisenä rehtorina näyttää, että koulu on se paikka, jossa estetään nuoria ajautumasta rikollisuuteen.”
Kun Jönsson puhuu maahanmuutosta, hän korostaa integraation onnistumisia. Kuten sitä, miten hyvin alaikäisenä yksin Ruotsiin tulleilla afganistanilaisilla menee. Se on hänestä osoitus siitä, kuinka kansalaisyhteiskunta voi tukea kotoutumista.
Vain pieni murto-osa maahanmuuttajataustaisista nuorista ajautuu rikollisuuteen, hän sanoo. Silti rikollisuus leimaa koko maahanmuuttokeskustelua.
Jönssonille tärkeintä on työskennellä kaikenlaista ekstremismiä vastaan.
”Islamismia, rasismia, äärioikeistoa ja niin poispäin.”
Siksi tilanne omassa puolueessa on ollut niin hankala. Jönssonista on tullut puolueen sisäinen kriitikko.
Se ei ole minulle lainkaan luonteenomaista, hän sanoo. Hän on olemukseltaan rauhallinen, ystävällinen ja analyyttinen.
Kun Jönsson valittiin kaupungintaloon 2018, puolueella meni vielä hyvin.
Silloinen liberaalipuolueen puheenjohtaja Jan Björklund lupasi julkisesti ulkomailta adoptoiduille lapsilleen, ettei tule koskaan edistämään ruotsidemokraattien saattamista valtaan.
Puoluejohto marssi äärioikeistoa vastustavassa kulkueessa, Jönsson muistelee.
”Olisin sanonut tuolloin kenelle tahansa, että liberaalit eivät koskaan tule tekemään yhteistyötä ruotsidemokraattien kanssa.”
Se lupaus ei pitänyt.
Viime vaalien alla näytti pitkään, että vasemmistoblokki voittaisi.
Vaalipäivä toi mukanaan yllätyksen. Oikeisto voitti täpärästi, vain parilla paikalla.
Oikeistopuolueet kokoontuivat Tidön linnaan Mälarenin rannalle. Siellä ruotsidemokraateille luvattiin tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa vastineeksi hallituksen tukemisesta.
Pian liberaalipuolue sai kritiikkiä parlamenttiryhmältään EU:sta. Yleensä ryhmällä on tapana onnitella aina, kun joku sen jäsenistä pääsee maansa hallitukseen. Nyt tulikin moitteet.
Ruotsin hallitus ei saa meidän tukeamme, Renew Europe -ryhmän johto ilmoitti.
Ruotsalainen puoluejohtaja perusteli valintaansa vetoamalla vaalitulokseen. Yhteistyö on ainut tapa taata enemmistö hallituksessa, hän totesi.
Jan Jönssonin mielestä juuri siinä mennään pieleen.
Puolue haluaa valtaa, ja on siksi valmis luopumaan ideologisista periaatteista. Hänestä aidosti liberaalin puolueen tulisi toimia ideologia edellä.
”Olisi hyvin voitu päästää valtaan vähemmistöhallitus ja tehdä jonkinlaista budjettiyhteistyötä.”
Jönssonilla on useita selityksiä sille, miksi yhteistyöhön päädyttiin.
Yksi on vallanhimo. Moni puolueessa ajattelee, että tämä on ainoa tapa päästä hallitukseen.
Toinen on trauma sosiaalidemokraateista. Se on ollut 110 vuoden ajan Ruotsin suurin puolue. Ainoa tapa haastaa demareita on tehdä laajaa hallitusyhteistyötä muiden suurten puolueiden kanssa.
Kolmas on painostus elinkeinoelämän suunnalta: ”Siellä todella haluttiin, että tämä uusi koalitio syntyy.”
Sitten on vielä teoria oikeistopopulisteista. Pitkään ajateltiin, että ruotsidemokraattien kannatus heikkenee tai puolue maltillistuu, kunhan se asetetaan hallitusvastuuseen.
”Niinhän siinä ei käynyt.”
Nyt hallitus on tehnyt juuri sellaista kovan linjan politiikkaa, josta Jönsson halusi erottautua kiltillä vaalimainoksellaan.
Koventanut rangaistuksia ja tiukentanut maahanmuuttopolitiikkaa niin pitkälle, että sen seuraukset ovat ”absurdeja”, Jönsson sanoo. Ruotsia ovat viime vuosina kohahduttaneet teini-ikäisten karkotukset. Mediassa on kerrottu lukuisista tapauksista, joissa maahanmuuttajanuoria karkotetaan heidän täytettyään 18 vuotta. Nuoria, jotka osaavat kieltä, tekevät töitä, käyvät koulua, ovat juurtuneet Ruotsiin ja rakentaneet maahan koko elämänsä. Pikkusisarukset saavat jäädä, mutta täysi-ikäiset joutuvat lähtemään, sillä oleskelulupaa ei enää uusita perhesyistä.
Toinen Jönssonia hiertävä teema on ilmasto, joka oli ennen liberaaleille tärkeä aihe. Nyt hallitus on lisännyt Ruotsin hiilidioksidipäästöjä. Ruotsin päästöt ovat ensimmäistä kertaa 20 vuoteen kasvaneet poliittisten päätösten seurauksena.
Maaliskuussa puheenjohtaja Simona Mohamsson kertoi, että jatkossa ruotsidemokraatit voidaan päästää myös ministereiksi.
Jönsson pohti viikonlopun yli, voiko hän tehdä paikallistasolla politiikkaa, joka menisi ”täysin päinvastaiseen suuntaan” kuin valtakunnallisessa puolueessa.
Vastaus oli, että ei. Ei voi, jos haluaa säilyttää poliittisen uskottavuutensa.
Siksi hän erosi puoluehallituksesta eikä asetu enää ehdolle syksyn vaaleissa.
Eikä hän vielä edes tiedä, ketä äänestää.
”En ole vielä päättänyt. Mutta voi olla, että äänestän Birgittaa.”
Birgitta Ohlsson on Ruotsin keskustapuolueen uusi tähti, ensimmäistä kertaa ehdolla puolueen riveissä.
Mutta politiikassa hän on jo vanha tekijä.
Ohlsson istuu kahvilan taaimmaisessa pöydässä Tukholman Norrmalmilla ja etsii kynä kädessään paikkaansa poliittiselta kartalta.
”Ensinnäkin vasemmisto–oikeisto-akselilla olen hyvin keskellä… Ja täällä on liberaali pääty, olen hyvin korkealla täällä.”
”Teen tänne pienen sydämen.”
Ohlsson syntyi vuonna 1975 Olof Palmen Ruotsiin, jota sosiaalidemokraatit olivat hallinneet peräti 43 vuotta peräkkäin.
Heti seuraavana vuonna Ruotsi muuttui: oikeisto astui valtaan. Hallituksen rakensivat keskustapuolue, maltillinen kokoomus sekä liberaalipuolue, jonka nimi tuolloin oli kansanpuolue.
Silloin ruotsalainen blokkipolitiikka vakiinnutti paikkansa.
1990-luvulla 19-vuotias Ohlsson liittyi kansanpuolueen nuorisojärjestöön. Neuvostoliitto oli kaatunut ja muuri murtunut.
”Se oli ihanaa aikaa olla liberaali.”
Vuonna 2002 Ohlsson valittiin valtiopäiville. Hän kampanjoi euron käyttöönoton ja Nato-jäsenyyden puolesta.
Yksi kausi meni oppositiossa, sitten alkoi unelma: maltillista kokoomusta edustavan Fredrik Reinfeldtin hallitus, ja toinen heti perään. Jälkimmäisessä Ohlsson toimi EU-, demokratia- ja kuluttajaministerinä. Reinfeldt ajoi avointa ja vastaanottavaa Ruotsia.
Parhaita Ruotsin hallituksia, Ohlsson sanoo nyt. Silloin hän pääsi tekemään liberaalia politiikkaa.
Äänestäjätkin olivat tyytyväisiä. Vuoden 2014 vaaleissa Ohlsson oli liberaalipuolueen ääniharava.
Vuonna 2017 hän asettui puheenjohtajakilpaan, mutta jättäytyi kesken pois, koska puolueen sisältä ei löytynyt kannatusta. Seuraavien vaalien jälkeen Ohlsson päätti jättää politiikan kokonaan.
Kunnes tänä keväänä Ohlsson teki yllättävän paluun. Maaliskuussa, vain puoli vuotta ennen vaaleja, hän julkisti asettuneensa ehdolle valtiopäiville.
Mutta puolue oli vaihtunut.
Ohlsson ylitti rajan ja siirtyi vasemmistoblokkiin, keskustapuolueeseen.
Keskustapuolueella on Ruotsissa sama historia kuin Suomessakin, ja alkujaan se oli ennen kaikkea maanviljelijöiden puolue.
Puolue kuitenkin kaupungistui nopeammin kuin Suomessa, ja samalla siitä tuli arvoliberaalimpi. Tänä päivänä Ruotsin keskustapuolue on arvoliberaali, ennen kaikkea korkeakoulutettujen kaupunkilaisten puolue, jonka äänestäjät ovat hiukan vasemmalle kallellaan.
Nyt Ohlssonista odotetaan uutta ääniharavaa, joka houkuttelee keskustapuolueelle liberaaleihin pettyneitä äänestäjiä.
On kolme syytä, miksi Ohlsson halusi palata politiikkaan.
Yksi oli syöpä. Hän sairasti leukemian ja aggressiivisen rintasyövän. Sairaus muistutti arvoista. Siitä, millaisen maailman hän on tyttärilleen jättämässä.
Toinen oli Trump. Ohlsson asui muutaman vuoden Yhdysvalloissa ja työskenteli National Democratic Institutessa. Populismin vastustamisesta tuli yhä tärkeämpää.
Kolmas oli Tidö-sopimus. Ohlsson ei voi hyväksyä sitä, että hänen entinen puolueensa tekee yhteistyötä ruotsidemokraattien kanssa.
Se on johtanut hänestä aivan vääriin päätöksiin, kuten järjettömyyksiin asti kiristettyyn maahanmuuttopolitiikkaan. Siihen, ettei oleskelulupia uusita, vaikka ihminen olisi työllistynyt.
”Tuntuu kuin lähes kaikilla, ketä tunnen, olisi joku kontakti karkotettuun ihmiseen. Joku lapsen koulusta karkotetaan tai sairaanhoitaja, joka isovanhempia hoitaa.”
Liberaali politiikka on kutistunut ”alkopopulismiksi”, hän sanoo. Se tarkoittaa, että keskitytään pieniin uudistuksiin, kuten alkoholin myynnin sääntelyn vähentämiseen.
Minä en ole muuttunut, Ohlsson sanoo.
”Mutta vanha puolueeni on.”
Ennen liberaalit ja keskusta olivat varsin lähellä toisiaan. Ne jakoivat liberaalin arvopohjan ja kuuluvat yhä samaan europarlamenttiryhmään.
Nyt ero on kasvanut. Keskusta on hypännyt vasemmistoblokkiin, eikä edelleenkään suostu yhteistyöhön ruotsidemokraattien kanssa.
Ohlssonille suunta sopii hyvin. Hän joustaa mieluummin talouspolitiikasta kuin arvoistaan.
”En voisi olla naimisissa sellaisen ihmisen kanssa, jolla on erilainen näkemys ihmisarvosta. Meillä pitää olla samankaltainen näkemys feminismistä ja vähemmistöjen oikeuksista. Mutta jos meillä on hiukan eri näkemys sopivasta veroprosentista, se ei ole mikään dealbreaker.”
”Uusi tutkimus: Carl Bildtin oikeistoa ei ole enää olemassa.”
Näin otsikoi Aftonbladet helmikuussa.
Maltillisen kokoomuksen Carl Bildt oli 1990-luvulla Ruotsin pääministeri. Hänen liberaalioikeistolainen hallituksensa vei Ruotsin Euroopan unioniin.
Väite hänen oikeistonsa katoamisesta perustui ruotsalaisen tutkimusinstituutin esittämään nelikenttään. Siinä ruotsalaiset sijoitettiin poliittisten näkemysten perusteella vasemmisto- ja oikeistoakselille sekä arvoliberaaliin tai arvokonservatiiviseen suuntaan.
Kävi ilmi, että kahdessakymmenessä vuodessa oli tapahtunut valtava muutos.
Vielä vuonna 2006 kaikkein yleisintä oli kuulua arvoliberaaliin oikeistoon. Nyt sama nurkka nelikentässä on kutistunut kaikkein pienimmäksi: vain kolmeen prosenttiin ruotsalaisista.
Arvokonservatiivisuus on saanut selvästi enemmän kannatusta. Paitsi oikeistossa, myös vasemmistossa.
Muutos tuntuu hätkähdyttävältä. Onko ruotsalaisista tullut näin konservatiivisia?
On liioittelua sanoa, ettei Carl Bildtin oikeistoa enää ole, sanoo valtio-opin tutkija Patrik Öhberg Göteborgin yliopistosta.
”Se on vain vähemmän merkittävä. Uusliberalismia on kyseenalaistettu.”
Juuri Öhberg johti tutkimusryhmää, jossa ruotsalaisten sijoittumista poliittiseen nelikenttään kartoitettiin.
Tutkimuksessa äänestäjiltä kysyttiin, mitkä kysymykset vaaleissa ovat tärkeimpiä. Kävi ilmi, että kaikkein tärkeintä ruotsalaisille on kiristää jengirikollisten rangaistuksia. Toiseksi tärkeintä on karkottaa väkivaltarikolliset.
Rangaistusten koventamisen linja tekee ruotsalaisista mittauksissa aiempaa konservatiivisempia.
Maahanmuutto on muuttanut koko yhteiskunnan, Öhberg sanoo. Ruotsi on eriytynyt aivan uudella tavalla.
”Yhteiskunnalliset ongelmat ovat erilaisia kuin ennen.”
Pitkään Ruotsi sijoittui hyvin arvoliberaaliin päätyyn, Öhberg sanoo. Haluttiin ottaa vastaan pakolaisia sekä puolustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia.
”Ruotsi oli rajaton yhteiskunta, joka halusi toimia muille mallimaana.”
Liberaalipuolueen kriisissä ei ole kyse vain yhdestä puolueesta. Lähes kaikista puolueista on tullut vähemmän liberaaleja. Erityisesti oikeistoblokista on vaikea löytää tilaa liberaalille ajattelulle.
Ennen puhuttiin mittens rikestä, Öhberg sanoo. Keskipuolueiden valtakunnasta, joka kasvoi. Keskellä oli helppo haalia äänestäjiä molemmista suunnista.
Nyt keskellä on vaikeaa.
Liberaalipuolue on kutistunut olemattomiin, eikä keskustapuolueellakaan mene hyvin. Tuoreimpien kannatusmittausten mukaan se on ainoa oppositiopuolue, jonka kannatus on laskenut.
”Kaksi klassista keskipuoluetta ovat pienempiä kuin koskaan ennen.”
Öhbergin mukaan tilanne on ristiriitainen. Tavallaan Ruotsi on varsin polarisoitunut, ja äänestäjien liikkuminen blokkien välillä on vähäistä.
Monet eniten mielipiteitä jakavista asiakysymyksistä liittyvät talouteen. Vasemmisto haluaa pienentää tuloeroja ja palauttaa varallisuusveron, oikeisto toivoo vähemmän veroja.
Mutta toisaalta ruotsalaisittain on aika uutta, että puolueita läpäisee myös suuri samanmielisyys. Kolme suurinta puoluetta, sosiaalidemokraatit, ruotsidemokraatit ja maltillinen kokoomus, ovat kaikki varsin yksimielisiä lakia ja järjestystä korostavasta linjasta, Öhberg sanoo.
”Voi olla, että kenttä on nyt avoin uudelle kertomukselle. Liberaalilla oikeistolla on vaikeaa, mutta heidän paikallaan on ehkä tilaa uusille yrittäjille.”
Sama tapahtuu ympäri Eurooppaa: konservatiivisen laitaoikeiston nousu jatkuu.
Totta kai se ajaa liberaalin oikeiston ahtaalle. Mutta oikeastaan taustalla on suurempi, perustava syy, joka selittää molempia ilmiöitä. Siis sekä liberaalin oikeiston alamäkeä että laitaoikeiston nousua.
Näin sanoo vanhempi tutkija Sanna Salo Ulkopoliittisesta instituutista.
Kyse on siitä, että liberaalin oikeiston lupaus ei pitänyt.
”Uusliberalismin, globalisaation ja yksityistämisen oli määrä lisätä hyvinvointia myös meillä. Kävikin toisin: teollisuuspaikkakunnat ovat tyhjentyneet ja laitaoikeisto on saanut siellä ison kannatuksen.”
Puolueet, jotka ajavat oikeistoliberaalia, kosmopoliittia vaihtoehtoa, ovat tänä päivänä monissa maissa aika yksin, Salo sanoo.
Hän tutkii sitä, miten keskustaoikeistolaiset puolueet reagoivat laitaoikeiston nousuun Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa.
Saksan AfD on kolmen maan suurista laitaoikeistopuolueista kaikkein radikaalein. Saksassa eristämispolitiikasta on pyritty pitämään kiinni kaikkein tiukimmin.
Ruotsissa pyrittiin samaan. Ruotsin politiikka on ollut luonteeltaan enemmän riitelevää kuin konsensushakuista, Salo sanoo.
Mutta kun ruotsidemokraatit jatkoi kasvamistaan, muut oikeistopuolueet luovuttivat. Tehdäkseen oikeistolaista politiikkaa ne tarvitsivat ruotsidemokraattien tuen.
Suomessa kansalliseen kertomukseen kuuluu, että selvitä pitää ja yhteistyötä on tehtävä, Salo sanoo.
Hänen haastattelemansa keskustaoikeistolaiset suomalaispoliitikot ovat perustelleet yhteistyötä perussuomalaisten kanssa kansainvälisellä vertailulla.
”Sanotaan, että nämä meidän perussuomalaisethan on ihan nallekarhupuolue verrattuna oikeasti radikaaleihin puolueisiin.”
Salon mukaan perussuomalaisia voi kuitenkin tänä päivänä verrata hyvin suoraan ruotsidemokraatteihin.
”Halla-ahon perussuomalaiset astuivat ideologisesti samaan perheeseen. Maahanmuuttovastaisuus, etnonationalismi ja tietyn tyyppinen xenofobia. Ruotsidemokraatit taas ovat aina olleet sellaisia.”
Kun perussuomalaiset ja ruotsidemokraatit kasvavat, muiden on pakko reagoida.
Nykyisessä ilmapiirissä keskustaoikeiston on ehkä helpompi tehdä kompromisseja arvokysymyksissä kuin talouspolitiikassa, Salo arvioi.
”Keskustaoikeistolaisilla puolueilla ei ole oikeastaan vaihtoehtoja, jos he haluavat ajaa oikeistolaista politiikkaa.”
Ruotsissa tapahtunut muutos on valtava, Salo alleviivaa.
”Vielä 10 vuotta sitten oli uutisjutun aihe, jos jonkun nähtiin juttelevan ruotsidemokraatin kanssa.”
”Kansakunnan itseymmärryksen kannalta on tapahtunut iso, moraalinen muutos.”
Almedalenin politiikkaviikon päätteeksi Ruotsin yleisradiossa arvioidaan voittajat ja häviäjät.
Häviäjiksi politiikan toimittajat julistavat yhteen ääneen: li-be-raa-lit!
Simona Mohamsson ei vakuuttanut yleisöä.
Voittajaksi toimittajat julistavat kristillisdemokraattien Ebba Buschin. Tämän puhe oli kuin sosiaalidemokraattien puoluetoimistolta. Se vetosi keskiäänestäjiin yli blokkirajojen.
Kristillisdemokraatit saattavat onnistua kentällä, joka on ollut perinteisten keskipuolueiden aluetta.
Lopulta vaalituloksen ratkaisevat ennen kaikkea epävarmat keskustaäänestäjät.
Ne, joiden poliittinen koti on yhä polarisoituneempana aikana hukassa.
Juttuun on haastateltu myös poliittisen historian yliopisto-opettaja Ilkka Kärrylää Turun yliopistosta ja valtio-opin professori Åsa von Schoultzia Helsingin yliopistosta.