Miksi haluat kuulua muttet näkyä?
Sananvapauspalkinnon saanut Janette Grönfors puhuu niiden puolesta, joita ei kuulla.
8
MIN
Musta neuletakki ja musta, yksinkertainen mekko. Se on Janette Grönforsin asu, kun tapaamme sosiaali- ja terveysministeriössä.
”Kouluajoista asti olen häivyttänyt itseäni taustalle tavallisilla, tummilla vaatteilla. Koulussa piti aina olla varuillaan, jos joku hyökkää kimppuun etnisen taustani takia”, Grönfors kertoo.
Hänellä on romanijuuret. Oppi- ja ammattikoulussa häntä kiusattiin ja retuutettiin sen takia. Muun muassa siksi Grönfors ei käyttänyt romanien perinneasuja.
”Juuri noilta ajoilta juontaa tarpeeni puolustaa niitä, joilla ei ole ketään. Ajattelen, että voitte soittaa suutanne minulle mutta ette lapsille, nuorille ja muille, joilla on vaikeuksia pärjätä.”
Grönfors on tehnyt työtä vähemmistö-, ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymysten parissa jo yli 30 vuotta. Tällä hetkellä hän työskentelee valtakunnallisen Romaniasiain neuvottelukunnan pääsihteerinä.
Kevättalvella sananvapausjärjestö Suomen PEN myönsi Grönforsille vuosittaisen sananvapauspalkintonsa.
”Ajattelin, että oletteko tosissanne. Elämässäni vain harva asia on mennyt niin kuin olisi pitänyt, ja siksi minun on vaikea uskoa, kun saan osakseni hyvää.”
Palkintoperusteissa mainittiin Grönforsin pitkäaikainen työ erityisesti romanien oikeuksien eteen ja rohkeus tuoda julkiseen keskusteluun myös romaniyhteisön sisäisiä tabuja.
Romanit ovat edelleen yksi Suomen syrjityimmistä vähemmistöistä, Grönfors sanoo.
”Romaneilla ei ole omaa maata, johon kiinnittyä, ja siksi he ovat vielä hyljeksitympiä kuin maahanmuuttajat.”
Tavallista on esimerkiksi työsyrjintä. Jo pelkkä romaninimi voi estää etenemisen työnhaussa. Grönforsin mielestä on myös yritysten oma tappio, jos ne eivät hyödynnä mahdollisuutta saada riveihinsä eritaustaisia ihmisiä ja näiden osaamista.
”Siksi rohkaisen kaikkia yrityksiä palkkaamaan erilaisia ihmisiä. Koeaikana he voivat näyttää, mitä osaavat ja voivat oppia.”
Romaneja Grönfors taas rohkaisee ottamaan paikkansa yhteiskunnassa, kehittämään osaamistaan ja osallistumaan julkiseen keskusteluun.
Mitä enemmän romanit ja valtaväestö ovat tekemisissä keskenään, sitä helpompi romanikulttuurin ongelmiin on puuttua.
”Jos romanit kokevat olevansa yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä, he voivat löytää voimaa nykyaikaistaa kulttuuriaan joiltain osin.”
Romanien on pyrittävä yhdenvertaisuuteen myös yhteisönsä sisällä, Grönfors sanoo. Ongelmana on esimerkiksi sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvä syrjintä.
”Se on vastoin yhdenvertaisuuslainsäädäntöä eikä millään tavoin hyväksyttävää.”
Toinen huutava epäkohta on kunniaväkivalta. Romaniyhteisö on patriarkaalinen, ja naisen käyttäytymisen katsotaan usein vaikuttavan miehen ja suvun maineeseen.
Siksi jotkut romanimiehet pyrkivät kontrolloimaan romaninaisia määräilemällä, uhkailemalla tai kohdistamalla heihin fyysistä väkivaltaa. Eniten tällaista käytöstä esiintyy moniongelmaisilla, syrjäytyneillä ja päihteitä käyttävillä romaneilla.
”Pahoinvointi vähenee, kun sen syyt tunnistetaan ja hyvinvoinnin edistämiseksi tehdään moniammatillista yhteistyötä. Romaniyhteisö ei kykene yksin korjaamaan yhteisön sisäisiä haasteita.”
Grönfors oli kaksiviikkoinen vauva, kun hänet vietiin Kätilöopistolta Kotimäen lastenkotiin Sipooseen. Sitä ylläpiti kristillistaustainen Mustalaislähetys, joka tunnetaan nykyään nimellä Romano Missio.
”Siellä me pienimmät puolustimme toisiamme, jos joku isommista lapsista kiusasi. Siitä ehkä jäi yhtä köyttä vetämisen eetos.”
Lastenkodissa kaikki lapset olivat romaneja, mutta sitä he eivät silloin tienneet. Kasvatus oli ankaraa, ja Grönfors tunsi usein olonsa turvattomaksi. Hätä purkautui joskus yökasteluna.
Grönfors oli hiukan alle seitsenvuotias, kun lastenkotiin ilmestyi vaalea nuori nainen, hänen biologisten sukulaistensa perhetuttu. Tästä tuli hänen kasvattiäitinsä, ja Grönfors muutti Helsingin Käpylään.
Siellä avautui aivan uusi maailma. Se oli täynnä hämmentävän vaaleita lapsia, korkeita taloja, raiteilla kulkevia ajoneuvoja ja outoja ilmauksia. Grönfors oppi koko ajan uusia sanoja, kuten ”raitiovaunu” ja ”kerrostalo”.
”Koulussa kirjoitin aineita arjestani. Siinä oli minulle ihmettä riittämiin, ei ollut tarvetta keksiä mitään päästä.”
Kasvattiäiti oli freelancenäyttelijä, kasvattimummu Kivelän sairaalakirjaston amanuenssi. Heidän kauttaan Grönfors sai kuulla kirjoista, kulttuurielämästä ja yhteiskunnan toiminnasta.
”Kasvattiäiti ja kasvattimummu lukivat aamiaispöydässä Uutta Suomea ja keskustelivat maailman tapahtumista. Kuuntelin keskusteluja, vaikka en ymmärtänyt niitä. Ehkä siksi minun on myöhemmin ollut luontevaa puhua ja olla kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista.”
Kasvattiperheessä kerrottiin, että Grönfors oli romani ja voisi olla kulttuuristaan ylpeä. Koulukiusaajien viesti oli kuitenkin toinen. Siksi Grönfors joskus valehteli olevansa italialainen tai ranskalainen.
Kasvattimummultaan Grönfors oppi, että näytti ihminen miltä tahansa, hän ansaitsi ihmisarvoisen kohtelun.
”Hän aina jutteli kerjäläisten kanssa ja istui juoppojen viereen. Ihailin hänen Äiti Teresa -asennettaan.”
Kun Grönfors oli kahdeksanvuotias, kasvattikodin ovelle ilmestyi jollain tapaa tutulta näyttävä tyttö ja tumma mies. Tyttö kertoi olevansa Grönforsin isosisko Aila. Mies oli heidän isänsä.
Siitä alkoi vähittäinen tutustuminen biologiseen perheeseen. Neljätoistavuotiaana Grönfors keräsi rohkeutta, marssi perheen kotiin Vallilaan ja esitti mieltään paineen kysymyksen: miksi hänet oli hylätty lastenkotiin?
”Äiti jäätyi täysin eikä kyennyt vastaamaan mitään. Isä oli aina häntä sydämellisempi ja alkoi itkeä. En saanut mitään järkevää vastausta.”
Perhehistorian palapeli napsahteli kohdilleen vain joiltain osin. Grönfors sai tietää, että vielä 1950-luvulla vanhemmat olivat asuneet romanileirissä ja nukkuneet teltoissa. Siihen aikaan Suomessa oli asuntopula, koska sodassa moni oli menettänyt kotinsa ja muuttoliike maalta kaupunkeihin kiihtyi. Romanien oli erityisen vaikea löytää asuntoja, koska valtaväestö ei halunnut heitä naapureikseen.
Grönforsin vanhemmilla ei ollut koulutusta eikä säännöllisiä tuloja, ja lasten kasvaessa he asuivat ränsistyneessä puutalossa, johon ei tullut lämmintä vettä. Grönfors oli kuudes lapsi, ja osa vanhemmista sisaruksistakin oli asunut kausia isoäidin luona ja kasvatti- tai lastenkodissa.
Ei Grönfors silti voinut ymmärtää, mikä oli saanut vanhemmat hylkäämään lapsensa. Hän kuitenkin päätti vaalia välejä perheeseen ja sukuun. Yhteys auttoi sietämään jatkuvaa nimittelyä ja kiusaamista. Rasismista ja syrjinnästä ei siihen aikaan puhuttu.
Kun Grönfors oli 17-vuotias, kasvattiäiti sai biologisen lapsen. Kotona kasvoi tuolloin myös toinen romanilapsi. Kasvattiäiti halusi Grönforsin muuttavan Kalliolan tyttökotiin, jotta vauvalle olisi enemmän tilaa. Se tuntui Grönforsista ensin hyvältä idealta, mutta myöhemmin uudelta hylkäämiseltä.
Rautaiset hermot. Resilienssi. Nuorgamista Hankoon ulottuva pinna, joka ei mene poikki millään.
Muun muassa näin Grönfors kuvailee syitä siihen, miksi hän on kaikesta kokemastaan huolimatta selvinnyt niin hyvin. Hän on sinnikkäästi opiskellut töiden ohessa yhä uusia tutkintoja, vaikka korkeasti koulutettuja esikuvia ei ole ollut.
”Haaveilin alkuaan aivokirurgin ammatista, mutta en voinut lähteä niin vaativiin opintoihin, koska minulla ei ollut minkäänlaista taloudellista tai henkistä tukea.”
Kasvattiperheessään Grönfors oli kuitenkin sisäistänyt ajatuksen, että tieto on valttia. Hän kouluttautui ensin rakennuspiirtäjäksi, sitten nuoriso-ohjaajaksi. Töiden ohessa hän suoritti lukion loppuun. Saatuaan valkolakin 26-vuotiaana hän jatkoi sosionomi- ja maisteriopintoihin. Niiden ohessa löytyi asiantuntijatöitä ja luottamustehtäviä.
”Romanina minun on aina pitänyt tehdä monta kertaa enemmän töitä kuin muut, jotta lunastan paikkani. Se, että olen kestänyt vaikka mitä, ei kuitenkaan ole tehnyt minusta parempaa ihmistä. Oli aika, jolloin suhtauduin hyvinkin kyynisesti kaikkeen.”
Grönforsin elämän vaikein kymmenvuotiskausi alkoi, kun hänet valittiin romaniväestön koulutusyksikön kulttuurisihteeriksi Opetushallitukseen. Muutama romani alkoi levittää hänestä valheita niin esihenkilöille kuin romaniyhteisöön. Grönfors sanoo joutuneensa työpaikallaan pitkäaikaisen kiusaamisen kohteeksi.
”Jos en olisi päässyt sieltä pois, olisin hajonnut, katkeroitunut ja ollut vaaraksi itselleni.”
Parantava kokemus oli työ romaniasioiden kehitysasiantuntijana Lontoossa. Siellä Grönfors tuli nähdyksi pätevänä asiantuntijana, ei vähemmistön edustajana.
”Sain enemmän voimia taistella toisten ihmisten eteen. Tajusin, että haluan olla sumutorvena asioille, jotka ovat tärkeitä muillekin kuin minulle.”
Uteliaisuus ja kiinnostus oppimiseen vievät Grönforsia alati eteenpäin.
Haastatteluhetkellä hän on juuri palannut Islannista romanien asemaa käsittelevästä konferenssista.
Siellä Grönfors esitteli Helsingin yliopistossa aloittamaansa väitöstutkimusta. Se käsittelee kolmeen romanilastenkotiin liittyviä kokemuksia 1950-luvun alusta 1980-luvun alkuun.
Tuohon aikaan viranomaiset tarjosivat huonoissa oloissa eläville romaniperheille herkästi lasten sijoitusta lastenkotiin. Niissä lapsia pyrittiin ”valkaisemaan”. Henkilökunta edusti valtaväestöä, eikä romanikulttuurista ja -kielestä kerrottu mitään.
Väitöskirjassaan Grönfors tutkii, miten sijoitus lastenkotiin vaikutti myöhemmin romanilasten identiteettiin, suhteeseen romaniyhteisöön ja asemaan yhteiskunnassa.
Jotkut eivät toipuneet siitä, että oma perhe oli hylännyt. Osa joutui kokemaan lastenkodissa väkivaltaa.
”Monille pahinta oli, että lastenkotitausta oli romaniyhteisössä niin iso stigma, että yhteen aikaan yhteisö hylki lastenkodissa kasvaneita myöhemminkin. Niin minullekin kävi.”
Jotkut lääkitsivät turvattomuutta ja mielenterveysongelmia päihteillä, osa teki itsemurhan.
Grönforsin siunaus oli se, että hänen biologinen perheensä oli aina pitänyt häntä osana perhettä. Tutustumisen jälkeen vanhemmat ja sisarukset eivät hylkineet häntä.
Kahdeksankymmentäluvulta alkaen Suomen valtio on parantanut romanien asemaa muun muassa kehittämällä koulutusta, asumista ja sosiaalipalveluja. Aiempi assimilaatiopolitiikka, sulauttaminen kantaväestöön, aiheutti silti romaneille traumoja, jotka elävät suvuissa edelleen.
”On tärkeää kuulla, millaisia romanien omat kokemukset ovat ja millaisia kollektiivisia muistoja heillä on lastenkotihistoriastaan. On tärkeää myös ymmärtää, mikä oli valtion rooli tapahtuneessa.”
Suomen valtio ei ole pyytänyt assimilaatiopolitiikkaa romaniyhteisöltä anteeksi.
”Anteeksipyynnöt auttavat aina vasta sitten, kun myönnetään, kuinka pahasti on tehty. Ja anteeksi voi antaa vasta, kun anteeksi on pyydetty.”