Säröääni

’En kirjoita kuin Alice Munro, mutta tahdon elää kuin hän.”

Noilla sanoilla The New York Times otsikoi toukokuussa kirjailija Sheila Hetin laatiman muistokirjoituksen. Uutinen Munron kuolemasta oli tullut kaksi päivää aikaisemmin.

Heti katsoi Munron ilmentäneen sekä teok­sissaan että elämässään ylimpiä ihanteita, joita taiteilijalta voi toivoa: emotionaalista tarkkuutta, syvyyttä ja vilpittömyyttä.

Mutta muistokirjoitus sisälsi myös pahaenteisen virkkeen: ”Olipa totuus Munron yksityisestä elämästä millainen tahansa, hän loistaa taiteellisen puhtauden ja hoivan vertauskuvana.”

Englanninkielisten nykyprosaistien parhaimmistoon kuuluva Heti on Munron tavoin kanadalainen. Oliko hän saanut vihiä, että Munrosta kuiskutellaan kiusallisia asioita maan kirjallisuuspiireissä?

Heinäkuun alussa nuo asiat lävähtivät päivänvaloon. Toronto Star julkaisi Munron nuorimman tyttären Andrea Skinnerin esseen, jossa hän paljasti joutuneensa yhdeksänvuotiaana seksuaalisesti hyväksikäytetyksi.

Elettiin kesää 1976. Skinner vieraili Mun­ron ja tämän toisen aviomiehen, isäpuolensa Gerald Fremlinin luona. Yöllä Fremlin tuppautui Skinnerin sänkyyn ja kajosi häneen.

Piina ei jäänyt yhteen yöhön, vaan Skinner joutui kestämään Fremlinin ahdistelua teini-ikäiseksi saakka. Sen jälkeen Fremlinin mielenkiinto hiipui.

Tytär kertoi kauheuksista äidilleen vasta vuonna 1992, jolloin Munro jo paistatteli ylistetyn ja rakastetun kirjailijan maineessa.

Äidin reaktio järkytti Skinneriä. Munroa ei suututtanut niinkään se, että Fremlin oli hyväksikäyttänyt lasta, vaan pikemminkin se, että Fremlin oli toiminut kuin avionrikkoja antautuessaan seksuaaliseen kanssakäymiseen tytärpuolensa kanssa.

Munro häipyi vihastuksissaan Fremlinin luota mutta palasi pian takaisin ja vietti yhteistä avioelämää Fremlinin kuolemaan saakka. Päätöksellään Munro asettui lapsensa hyväksikäyttäjän puolelle ja antoi tämän teoille hiljaisen hyväksynnän. Ei ihme, että äidin ja tyttären välit lopulta katkesivat.

Tapahtumien traagisuutta lisää Skinnerin muiden läheisten sekä viranomaisten ja kirjallisuuspiirien pidättyvä suhtautuminen.

Skinnerin isä Jim Munro kuuli hyväksikäytöstä tuoreeltaan mutta ei hiiskunut siitä entiselle vaimolleen. Hän vain käski Skinnerin vanhempia sisaruksia pitämään pikkusiskoa silmällä heidän vieraillessaan äitinsä luona.

Fremlin sai rikoksistaan kahden vuoden ehdollisen tuomion vuonna 2004, mikä tuntuu lievältä rangaistukselta.

Oikeusjutussa tärkeinä todisteina olivat kirjeet, jotka Fremlin lähetti Jim Munrolle tekojensa jälkeen. Niissä hän väitti, että Skinner oli pyytänyt häneltä seksiä ja vertasi itseään Vladimir Nabokovin Lolita-romaanin päähenkilöön Humbert Humbertiin.

Korkeakirjallinen puolustelu kalskahtaa ontolta. Nabokov ei esitä esipuberteettisesta tytöstä seksuaalista tyydytystä hakevaa Humbert Humbertia ymmärrystä saati hyväksyntää vaativana hahmona. Humbert Humbert on epäluotettava kertoja, jonka moraalintunto ei vastaa romaanin tai sen kirjoittajan moraalintuntoa. Fremlinin tapa ottaa Nabokov äänitorvekseen tuntuu irvokkaalta.

Vuosien varrella Skinner yritti kertoa kokemuksistaan monille toimittajille, mutta nämä eivät halunneet tonkia likaa kirjalliseksi pyhimykseksi korotetusta Munrosta, jonka kuolemattomuuden kruunasi Nobel-palkinto vuonna 2013.

Yksityiselämän varjeluun vetosi myös Munron elämäkerturi Robert Thacker, joka päätti sivuuttaa Skinnerin kokeman hyväk­sikäytön muutoin tarkassa ja kattavassa teoksessaan.

Omalla tavallaan Kanadan kirjallisen eliitin suhtautumista kuvastavat Margaret Atwoodin lausunnot Skinnerin paljastettua Fremlinin teot.

”He edustavat sellaista sukupolvea ja aikakautta, jolle oli tunnusomaista lakaista ikävät asiat maton alle”, Atwood vastasi, kun The New York Timesin toimittaja kysyi, miten Munro saattoi asettua Fremlinin puolelle tytärtään vastaan.

Atwood kertoi yllättyneensä Skinnerin paljastuksista. Hän oli kuullut Munron välirikosta tyttärensä kanssa mutta ei ollut selvillä välirikon taustoista. Fremlinin kaksikymmentä vuotta sitten saamasta tuomiosta hän ei siis tiennyt tai ei halunnut tie­tää.

Eipä silti, Atwood saattaa olla oikeilla jäljillä uumoillessaan, että Munron suhtautuminen heijasteli seksuaalista väkivaltaa peitelleitä yhteisöllisiä perinteitä.

Munro syntyi Ontarion maaseudulla 1931 ja vietti siellä koko elämänsä. Hänen novellinsa kertovat suurkaupunkien ulkopuolella asuvista ihmisistä, joiden elämää sävyttävät jännitteet vanhan patriarkaalisen kulttuurin ja uuden vapaamielisemmän kulttuurin välillä.

Nuoriso kulkee pitkässä tukassa ja koettelee rajojaan, mutta vanhempi väki lukee Raamattua ja pitää avioliittoa pyhänä.

Munro tunsi nahoissaan paitsi vanhat yhteisölliset arvot ja normit myös niiden taustalla vaikuttavat tabut. Monista ihmiselämän hankalista aiheista oli viisainta vaie­ta. Tuntuiko Munrosta ajatus seksuaalisesta hyväksikäytöstä omassa perheessä niin painostavalta, että hänen oli helpompi ummistaa silmät ja sulkea korvat?

Munro julkaisi Wild Swans -nimisen novellin pari vuotta sen jälkeen, kun Gerald Fremlin oli kajonnut hänen tyttäreensä.

Novellissa nuori nainen joutuu junassa 50–60-vuotiaan miehen salaa koskettelemaksi. Nainen haluaisi pyytää miestä lopettamaan mutta ei saa sanaa suustaan. Mitä ihmiset ympärillä mahtaisivat tuumia? Onko vain purtava hammasta ja nieltävä häpeä ja nöyryytys?

Novellissa erottuu seksuaalista väkivaltaa erotisoiva juonne, sillä koskettelun aikana ja sitä muistellessaan nuoressa naisessa herää uteliasta halua, josta hän myöhemmin rakentelee fantasioita.

Munron tyttären synkkien kokemusten paljastuttua herää kysymys: puolusteleeko tai vähätteleekö Munro novellissaan sek­suaa­lista ahdistelua? Vihjaako hän, että naiset haluavat tulla kosketetuksi ilman lupaa?

Päätöstään pysytellä miehensä rinnalla Munro perusteli tunteillaan. Hän rakasti Fremlinia palavasti eikä voinut heittää tätä elämästään. Munro sanoi tyttärelleen, että antaisi periksi naisvihamieliselle kulttuurille, jos hautaisi omat tarpeensa hyvittääkseen lapsilleen aviomiehensä hairahdukset.

Nykypäivän katsannossa tällaiset sanat tuntuvat pikemminkin feminismin irvikuvalta kuin feminismiltä. Metoon jälkeisenä aikana seksuaalisen väkivallan puolustelu on raskaan sarjan synti.

Kirjailijana Munro kuvasi naisten ja tyttöjen sisäistä elämää yhteisössä, joka syrjii, väheksyy tai rajoittaa heitä. Monista hänen novelleistaan huokuu hiljaista mutta päättäväistä vastarintaa vallitsevaa järjestystä kohtaan.

Vannoutuneet lukijat ovat pitäneet selvänä, että Munro on asettunut johdonmukaisesti naisten ja tyttöjen puolelle paitsi novelleissaan myös yksityiselämässään.

Kun paljastui, että Munro painoi villaisella tyttärensä hyväksikäytön, hän muuttui ihailijoidensa silmissä petturiksi. Onko novellien edustama kapina miesvaltaista maailmaa kohtaan pelkkää valekapinaa? Voiko Munron tuotantoa arvostaa entiseen tapaan vai onko se myrkyttynyt samalla tavalla kuin Munron julkisuuskuva?

The New York Timesin haastattelussa vuon­na 2004 Munro tunnusti suhtautuvan­sa äitiyteen ristiriitaisesti, koska hänen sukupolvensa naisille äitiys sälytti raskaita velvoitteita. ”En koskaan haaveillut lasten saamisesta”, Munro sanoi.

Haastattelun ilmestymisen aikoihin lausunnot tuntuivat vahvan itsenäisen naisen puheelta, mutta nyt niissä kalskahtaa piittaamattomuuden kaiku.

Samassa haastattelussa Munro vuodatti ylistystä Fremlinille, mikä ällötti Munron tytärtä niin, että hän toimitti Fremlinin vuosien takaiset kirjeet poliisille. Siitä sai alkunsa ehdolliseen vankeustuomioon johtanut oikeusjuttu.

Munron petturuuden herättämän pahennuksen voimakkuus on suorassa suhteessa siihen, kuinka paljon hänen kirjansa ovat merkinneet hänen lukijoilleen. Munron novellien sävykkääseen kertojanääneen sisältyy niin viisautta, lohtua kuin kauneutta. Sen vaikutuspiirissä olo ei tunnu yksinäiseltä tai kolkolta.

Kirjallisuushistoria on täynnä julmia, itsekkäitä ja huonotapaisia hahmoja – enimmäkseen miehiä. He ovat pettäneet puolisoitaan, hylänneet lapsiaan ja kylväneet ympärilleen pienimuotoista tuhoa ja hävitystä. Jos kirjallisuuden kaanoneista siivottaisiin moraalisesti kyseenalaiset, jäljelle ei jäisi montakaan proosan tai lyriikan mestaria.

Olisivatko Alice Munron synnit tuntuneet yhtä raskailta kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten? Varmuudella en uskalla sanoa, koska Munro oli sukupuoleltaan nainen. Miehenä hänellä tuskin olisi ollut yhtä suurta maineenmenetyksen pelkoa.

Nyt elämme toisenlaista aikaa. Kun kirjailijasta, taiteilijasta, näyttelijästä tai poptähdestä paljastuu jotain kamalaa, se ei tahri vain hänen persoonaansa, vaan myös hänen tuotantonsa.

Tekijän ja teoksen välistä suhdetta käsittelevässä keskustelussa vaikuttaa kaksi vastakkaista koulukuntaa. Moralistien mielestä kirjoja ei voi lukea irrallaan kirjailijan persoonasta, mutta esteetikon mielestä voi. Moralisti kieltäytyy näkemästä kirjoja itsenäisinä taideteoksina ja sokeuttaa itsensä poeettisille näkökohdille, kun taas esteetikko ei suostu näkemään kirjoja muuna kuin itsenäisinä taideteoksina ja sokeuttaa itsensä moraalisille näkökohdille.

Yhdysvalloissa on historiallisesti korostunut moralistinen tulkintatapa, kun taas Euroopassa – ja etenkin Ranskassa – esteettinen tulkintatapa.

Tällä hetkellä yhdysvaltalainen linja hallitsee keskustelua, mitä osaltaan kuvastaa se, että Suomessakin kulttuuripalstojen vakioaineistoa ovat uutiset kuuluisien artis­tien paheksuttavista edesottamuksista. Usein ne liittyvät seksuaalirikoksiin, joista kuu­luukin seurata tuomio, mutta mieluummin oikeussalissa kuin mediassa tai verkkokeskusteluissa.

Olisiko Munro herättänyt vähemmän paheksuntaa, jos häntä koskevat ikävät paljastukset eivät olisi liittyneet seksuaaliseen hyväksikäyttöön, vaan vastenmielisiin poliittisiin aatteisiin? Miten lukijat olisivat reagoineet, jos hänen jäämistöstään olisi löytynyt natsisympatioista tai antisemitismistä todistavia kirjoituksia?

Kun tutkiskelen itseäni, huomaan, että siedän kirjailijoilta poliittista ääriajattelua, mutta en siedä läheisiin ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa tai väkivaltaisen käytöksen mahdollistamista.

Munron henkilökohtaiset synnit eivät vähennä hänen loistokkuuttaan kirjailijana. Ihailen hänen teknistä taitoaan; sitä, miten hän kuljettaa tarinaansa vaivattomin liikahduksin aikatasolta toiselle.

Sitä vastoin ihmiskuvaus, jota aikaisemmin pidin Munron proosan kiehtovimpana elementtinä, nostattaa sisälläni vastalauseita. Tunnistan samat huolellisesti pyöristetyt mutta kiehtovan ristiriitaiset henkilöhahmot kuin ennenkin, mutta tuntuu kuin ne oli­­si­vat menettäneet hohtoaan.

Romaani ja novelli ovat sopimuksia kirjailijan ja lukijan välillä. Kirjailija luo kerronnallaan maailman, johon kutsuu lukijansa, ja jos lukija vaikuttuu kirjailijan luomuksesta, hän suostuu kuvittelemaan, että hänen edessään aukeaa omaleimainen inhimillinen todellisuus, vaikka hänen silmänsä näkevät vain mustia merkkejä valkoisella paperilla.

Ikävät tiedot Munron yksityiselämästä horjuttavat sopimusperustaa hänen ja hänen lukijoidensa välillä. Tuntuu kuin sen tutun sävykkään kertojaäänen takaa kuiskisi pahantahtoinen tunkeutuja. Hänellä ei pitäisi olla mitään asiaa Munron novelleihin, mutta niissä hän norkoilee. Pääseekö hänestä ikinä eroon?