Onko karkki pyhä asia, Hanna Vihriälä?
Taiteilijan karkkikukka Ars Fennica -näyttelyssä houkuttelee yleisöä. Se ei ole pelkästään hyvä juttu.
8
MIN
Kuvataiteilija Hanna Vihriälä tuijottaa vuoroin puhelintaan, vuoroin ohjetaulua Tampereen Ratapihankadun parkkipaikalla. Sitten hän näppäilee koodin, mutta mitään ei tapahdu.
”Ootas nyt hetkinen. T–P–S, eikun öö, tähän tarviikin sen pidemmän”, hän tuskailee.
Ja sitten seuraa selitys.
”Mulle ylipäätään tällaiset asiat on elämässä vaativampia kuin joku ison projektin vetäminen.”
Isojen projektien vetämisestä Vihriälällä on paljon kokemusta. Esimerkiksi hänen Allure-teoksensa oli sellainen.
Allure, houkutus, on tällä hetkellä esillä Ars Fennica -kuvataidekilpailun ehdokasnäyttelyssä Helsingin taidemuseo HAMissa. Viisimetrinen ilmassa leijuva orkidea on rakennettu liimaamalla 400 kiloa irtokarkkeja 4 408 teräsvaijeriin. Yhdeksän assistenttia kiinnitti karkkeja yli puolen vuoden ajan tietokonemallinnoksen suunnitelman mukaan.
Kävi ilmi, että mansikan muotoiset viinikumit tarttuivat vaijereihin huonosti. Niitä putoili museon lattialle vielä ripustuksen yhteydessä. Sen sijaan Tutti Frutti Passion oli täydellinen taidekarkki.
Kun Ars Fennica -näyttely avautui lokakuun lopussa, museon kakkoskerroksessa leijaili makea tuoksu. Se on jo haihtunut, mutta silti teos nimensä mukaisesti houkuttelee ihmisiä. Karkkikukasta on julkaistu Instagramiin ja muihin somekanaviin enemmän kuvia kuin muista näyttelyn teoksista yhteensä.
Hanna Vihriälä ei noita kuvia näe, sillä hän ei ole sosiaalisessa mediassa. Siihen on sama syy kuin karkin käyttämiseen taideteosten välineenä: hän on helposti addiktoituva ihminen.
Vaikka Petsamon kaupunginosassa sijaitsevan omakotitalon pihaa peittää paksu lumikerros, paikan tunnistaa helposti taiteilijan reviiriksi. Puutarhassa nököttää kolme veistosta. Kaksi koiraa ja naishahmo.
”Noi kaksi on mun töitä”, Hanna Vihriälä sanoo ja osoittaa koiria.
”Ja toi on Frankin.”
Vihriälän puoliso Frank Kappas valittiin aikanaan vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Pian sen jälkeen hän kuitenkin hylkäsi kuvataiteilijan uran ja alkoi opettaa astangajoogaa.
Vihriälän ja Kappaksen lapsi sai aikanaan koulussa tehtävän: kerro, mitä vanhempasi tekevät työkseen.
”Hän kirjoitti, että isä haluaisi joogata, mutta tekee remontteja. Se oli siis korona-aikaan, kun tunnit olivat katkolla. Ja että äiti järjestelee helmiä ja on tosi tarkka niistä”, Vihriälä sanoo ja nauraa.
Hänen mielestään kuvaus kuulostaa vähän siltä, että äiti asuu pehmustetussa huoneessa ja järjestelee siellä helmiään.
Oikeasti se viittaa siihen, että irtokarkkien lisäksi Vihriälä on tehnyt suuria, ilmassa roikkuvia taideteoksia myös akryylihelmistä.
Helmien ja karkkien lisäksi Vihriälä käyttää töissään paljon muitakin materiaaleja. Oikeastaan huomiota herättävät materiaalit ovat hänelle tunnusomaisia piirteitä taiteilijana.
On halkaistuja kiviä, sokeripaloja, alumiiniin valettuja pehmoleluja, surusidontanauhoja, hiekoitussepeliä ja koirankarvoja.
Teokset ovat helposti lähestyttäviä, mutta samaan aikaan niistä on vaikea päästä ihan kokonaan perille. Mitä karkkikukka tai surusidontanauhoista muodostuva G-sarjan mersu oikeastaan tarkoittaa?
Mennään sisään pohtimaan. Vihreässä puutalossa asuu Vihriälän, puolison ja lasten lisäksi kaksi koiraa, neljä kissaa ja yksi kameleontti. Juuri nyt sisällä on kuitenkin harvinaisen rauhallista, sillä kotona ovat vain kissat ja Veikko-beagle.
”Veikko on kiltti, mutta aika herkkä. Meillä oli aiemmin kolme koiraa, mutta Maija poistui viime kesänä.”
Koirista puhuminen ei ole pelkkää small talkia. Kun Vihriälä on saanut Mental Clarity -nimisen yrttiteen kuppeihin, hän alkaa kertoa siitä, miten hänestä tuli taiteilija. Sitä ei välttämättä olisi tapahtunut ilman koiria.
Vihriälä syntyi vuonna 1974 Oulaisissa, silloin noin kahdeksantuhannen asukkaan pikkukaupungissa Pohjois-Pohjanmaalla. Perheessä oli viisi sisarusta ja lääkärivanhemmat.
Vanhempien työpaikka, aluesairaala, oli lapsillekin tuttu. Joka vuosi perheen jouluaatto alkoi sairaalan aamuhartaudella. Sen jälkeen syötiin joululounas henkilökunnan ruokalassa. Sitten mentiin katsomaan vauvoja osastolle numero yksi. Vastasyntyneille oli puettu tonttulakit.
”Ne muistot sairaalasta on hyviä. Silti oli aika pienestä asti selvää, että en halua itse lääkäriksi”, Vihriälä sanoo.
Koska vanhemmat olivat ”aina töissä”, jälkikasvulla oli aikaa hävitä omiin maailmoihinsa. Esimerkiksi naapurin lasten luokse piirtämään.
Isän metsästysharrastuksen takia perheessä oli aina koiria. Ne olivat Vihriälälle pienestä asti rakkaita.
Jossain vaiheessa isoveli myi työkseen kirjasarjoja, ja sen vuoksi kotiin kulkeutui alankomaalaisen kuvittajan Poortvliet Rienin teos Hau hau, oma koirani. Sen realistiset koirapiirustukset tekivät alakouluikäiseen Hanna Vihriälään suuren vaikutuksen.
”Niistä välittyi sellainen välittäminen koiria kohtaan, jonka tunnistin. Oli osattu kuvata eläimiä niille luontaisissa asennoissa ja ilmeissä. Ajattelin heti, että haluaisin osata piirtää samalla tavalla, ja aloin jäljitellä tyyliä.”
Lukion jälkeen hän kuitenkin haki Helsingin yliopistoon opiskelemaan kehitysmaantiedettä. Kun ovet eivät avautuneet, mieleen tuli Oulaisten lähistöllä sijaitseva Limingan taidekoulu. Siellä hän kohtasi ensimmäistä kertaa ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita samanlaisista asioista kuin hän. Sen jälkeen Vihriälä ei enää harkinnut muuta uraa. Hän opiskeli ensin Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa, sitten Tallinnan kuvataideakatemiassa ja viimeiseksi Kuvataideakatemiassa. Vähitellen ura taiteilijana alkoi.
”Jotenkin se meni sellaisessa putkessa. Että ensin piti hakea taiteilijaseuraan ja näyttelyihin, sitten sai jossain vaiheessa ekan apurahan ja ensimmäisen tilaustyön…”
Vihriälä on tehnyt päätoimisesti taidetta jo yli 25 vuotta. Silti huijarisyndrooma iskee välillä. Kauanko tällainen ura voi kestää?
”Ja sitten ajattelen kauhulla, että enhän mä edes osaisi mitään muuta, ei ole edes hygieniapassia tai mitään.”
Ars Fennica on Suomen suurin kuvataidepalkinto. Se jaetaan joka toinen vuosi ja on arvoltaan 50 000 euroa. Palkinnon voi saada pohjoismaalainen tai baltialainen kuvataiteilija. Tänä vuonna ehdolla olivat Ragna Bley, Roland Persson, Jani Ruscica ja Hanna Vihriälä. Valinnan teki tokiolaisen Mori Art Museumin johtaja Mami Kataoka. Kun tätä haastattelua tehtiin, tiedossa ei ollut, että palkinnon sai ruotsalainen Roland Persson. Vihriälä oli yleisön suosikki.
Hanna Vihriälää ei etukäteen erityisesti jännittänyt.
”Eihän se ole millään lailla omissa käsissä. Mutta totta kai rahalle olisi käyttöä.”
Allure-teoksen kaltaiset isot projektit vaativat suurta työryhmää. Käytännössä ihmisiä, joille Vihriälä maksaa palkkaa.
”Tiedän, että moni käyttää palkattomia harjoittelijoita, mutta mä olen halunnut maksaa edes vähän. Se tarkoittaa, että jotkut teokset teen tappiolla. Nyt on onneksi myös apuraha eli ei ole niin tiukkaa kuin joskus.”
Kun Ars Fennica -ehdokkaiden yhteisnäyttely avautui viime syksynä, taiteilijoita haastateltiin eri medioihin. Hanna Vihriälän kanssa toimittajat halusivat puhua kuitenkin vain yhdestä asiasta: karkista.
”Meitä haastateltiin välillä ryhmänä. Sitten kaikilta muilta kysyttiin esimerkiksi heidän tyylistään tai mikä on seuraava näyttely. Ja multa kysytään, että mikä sun lempikarkki on.”
Suomalaiset ovat innokasta karkinsyöjäkansaa. Ehkä innostus aiheeseen kuitenkin kertoo myös siitä, että toimittajien on välillä vaikea keksiä, mitä nykytaiteesta kysyisi. Irtokarkki on konkreettinen asia, johon tarttua.
Vihriälä on käyttänyt makeisia kahdessa aiemmassakin teoksessa. Vasta nyt aihe on dominoinut keskustelua.
Hän on alkanut pohtia, onko materiaalivalinta tavallaan jopa liian houkutteleva. Typistyykö hän taiteilijana pelkäksi karkkinaiseksi.
Vaikka karkki on Vihriälälle tärkeä asia (aiemmissa haastatteluissa Vihriälä on kertonut, että hänen ruokavalionsa koostuu siitä 90-prosenttisesti), teoksissa on kyse paljon muustakin. Karkki symboloi haluamista ja nautintoa, mutta myös surua, yksinäisyyttä ja pettymystä.
Ensimmäinen karkkiteos oli vuonna 2010 Helsingin Taidehallissa esillä ollut irtokarkeista rakennettu Silencio-ruusuikkuna. Vihriälä sai siihen idean Vatikaanissa, Sikstuksen kappelissa. Hän odotti vaikuttavaa taidekokemusta, mutta lopulta paikan näkeminen ei tuntunut miltään.
”Jonotettiin pitkään hirveässä helteessä, ja sitten aika lyhyenä ihmisenä en oikein edes nähnyt mitään, lähinnä jonkun toisen kaljua ja niskaa.”
Mieleen jäi kuitenkin se, että taskussa oli irtokarkkeja. Niiden syöminen oli paras asia Sikstuksen kappelissa.
Tuosta hetkestä alkoi kehittyä idea teoksesta, joka käsittelisi pyhän kokemista. Vihriälästä tuntui, että monet pyhät paikat – perinteisesti miesten rakentamat ja määrittämät – olivat täynnä tyhjyyttä, hiljaisuutta, pysähtymistä.
Naisten elämä, tai ainakin hänen omansa, tuntui tiiviydessään ja ahtaudessaan olevan tuon kaiken vastakohta. Ehkä siksi siihen oli hiipinyt elämyshakuisuutta, tarve nousta arjessa kaiken yläpuolelle, edes pieneksi hetkeksi.
Hanna Vihriälälle tätä kohottautumista edustaa nimenomaan karkki.
”Eihän karkki nyt ihan pyhä asia ole, mutta melkein.”
Nykytaide herättää usein ihmisissä vaihtelevia tunteita. Jotkut Vihriälän teoksista ovat nousseet yleisön suosikeiksi, toiset taas inhokeiksi. Kesällä 2024 häneltä oli Mäntän kuvataideviikkojen näyttelyssä esillä kaksi työtä. Akryylihelmistä rakennettu jättimäinen voikukka oli monen kävijän suosikki, toinen taas ”varmaan mun vihatuin teos”.
Pienenpieni veistos oli valmistettu kullasta, ja sen nimi oli Kivi kengässä, hiekoitussepelin varjo, aamupäivä 29.5. Pirkanmaa. Se tosiaan näytti yhdeltä hiekoitussepelin sirulta.
Vihriälä tekee taitelijana suurta ja pientä, leikittelee mittakaavalla ja arkisilla havainnoilla.
Hän on tehnyt paljon myös julkisia taideteoksia. Silloin pitää lähteä liikkeelle paikasta, ei omasta elämästä. Pohtia teoksen ympärillä olevaa tilaa, mittasuhteita ja tarkoitusta.
Juuri nyt Vihriälä työstää suurta teosta Vantaan oikeustalolle. Siitäkin tulee ilmassa roikkuva kukka, joka koostuu helmistä. Tarkemmin sanottuna voikukka, jonka höytyvät ovat puhalluksen voimasta hajoamassa eri puolille tilaa.
”Se ajatus on siinä, että vähän niin kuin ne oikeustalon prosessit… elämässä paljon riippuu sattumasta. Ei ole aina ihmisestä itsestään kiinni, miten asiat menee.”
Jokainen oikeustalon käytävillä kulkeva tuskin tavoittaa tätä ajatusta. Vihriälän mielestä se ei haittaa. Kaikkea ei tarvitse analysoida tai ymmärtää.
Jos ihmiselle tulee hyvä mieli tai kehoon jokin muu tunne, kun katsoo taidetta, se riittää.