Kuinka rahoittaa yliopistoja

”Maailman tulosohjatuin”, ”nollasummapeliä”, ”kannustaa osaoptimointiin”. Näillä ilmaisuilla kuvataan usein mallia, jolla valtio jakaa Suomessa perusrahoituksen yliopistoille.

Ilmaisut nousivat näkyvästi pinnalle Sami Moision ja Hannu Vartiaisen kirjoituksen ”Yliopistojen rahoitusmalli vaarantaa inhimillisen pääoman karttumisen” (SK 5/2026) herättämässä keskustelussa. Professorien puheenvuoro sai laajasti hyväksyvää huomiota.

Yliopistojen tulosperusteinen rahoitusmalli on tullut asteittain käyttöön vuodesta 1997 alkaen. Malliin on tehty jatkuvasti pieniä muutoksia, kun siitä on päätetty nelivuotiskausiksi. Nykyistä rahoitusmallia on käytetty viime vuodesta alkaen ja sen perusteella jaetaan rahoitus viimeisen kerran vuodelle 2028. Uuden mallin valmistelua ollaan parhaillaan käynnistämässä.

Yliopistot saavat laskennallisin perustein määräytyvää perusrahoitusta tänä vuonna yhteensä liki kaksi miljardia (1 955 318 000) euroa. Rahoitus jaetaan lähes 20 eri muuttujan perusteella.

Esimerkiksi jokaisesta tohtorista yliopistot saavat noin 100 000 euroa. Maisterin tutkinto tuottaa 5 000–59 000 euroa, riippuen muun muassa koulutusalasta ja tutkinnon suoritusajasta. JUFO3-tason avoimesti julkaistu tieteellinen artikkeli tuottaa noin 17 000 euroa.

Yliopistokentässä on laaja yhteisymmärrys siitä, että rahoitusmallista on tullut liian monimutkainen. Tämä johtuu pitkälti siitä, että vuosien varrella hallitukset ovat sisällyttäneet malliin edistämiään tavoitteita.

Viimeisimpinä muutoksina malliin lisättiin uudet ensikertalaiset opiskelijat. Jokaisesta uudesta ensikertalaisesta opiskelijasta yliopisto sai tämän vuoden rahoituksessa noin 3 700 euroa. Malliin on myös lisätty laadullisia kriteereitä, kuten opiskelijapalaute, työllistyminen ja uraseurantakyselyissä saatu palaute.

Millaisia vaihtoehtoisia malleja rahoituksen jakoon sitten olisi?

Rahoitusta voidaan jakaa karkeasti kuvaten kolmella perusteella: tavoitteiden ja suunnitelmien perusteella, aiemman rahan kulutuksen perusteella tai tulosten perusteella. Kaikissa näissä on omat ongelmansa.

Jos rahoitusta jaetaan suunnitelmien perusteella, lennokkaimmat tarinat ja lupaukset pärjäävät. Jos aiem­pi rahan kulutus määrittää tulevan rahanjaon, kannustin on ilmeisen ongelmallinen.

Tuloksiin ja näyttöihin perustuva malli on mielestäni läpinäkyvin ja oikeudenmukaisin. Se on myös suhteellisen vakaa, koska tutkinnoilla on siinä keskeinen rooli.

Rahoitusmalliin kohdistettu kritiikki on toki perusteltua siltä osin kuin mallin odotetaan olevan selkeä. Nykyinen malli ei tätä kriteeriä täytä.

Entä väite, että malli perustuu nollasummapeliin ja johtaa määrän optimointiin laadun kustannuksella? Kritiikki on huomionarvoista ja siitä on tärkeä keskustella.

En tunnista rahoituksen optimointiin perustuvaa laadun heikkenemistä koulutuksessa ja julkaisutoiminnassa. Yliopistojen opettajat ja tutkijat ovat kunnianhimoisia ja laatuorientoituneita, eikä tulosten optimointi uskoakseni heidän työhönsä juuri vaikuta.

Nollasummapeli taklataan yliopistojen työnjaolla ja yhteistyöllä, josta kaikki hyötyvät. Tästä onkin jo monella alalla hyviä esimerkkejä. Rahoitusmalli voisi tähän nykyistä vahvemmin kannustaa.

Rahoitusmallin radikaali uudistaminen on osoittautunut vaikeaksi. Avoin keskustelu rahoituksen jaon kriteereistä on joka tapauksessa tärkeää.