WikiLeaks: Kuka kertoisi minulle?
Kuka kertoisi minulle? / Kun ihmiset kulkevat, mykät ja vieraat / ja heillä on lumiset panssarikasvot / niin lumiset kasvot! ja täytetyn linnun silmät.
Aulikki Oksasen sanoittama, Henrik-Otto Donnerin 1960-luvun lopulla säveltämä teos tuli mieleeni seuratessani keskustelua Wikileaksin paljastuksista.
Taideteos iskee hetkeä kysymättä.
Laskeudutaan kestävästä taiteesta raadolliseen arkeen.
Olen ollut erottavinani kaksi – tai kymmenkunta – koulukuntaa niin julkisessa kuin yhteisöllisessäkin keskustelussa. Ollaan sitä mieltä, että Wikileaks on tehnyt karhunpalveluksen julkistamalla noin 250 000 Yhdysvaltain salaista sähkettä maan ulkoministeriön ja sitä palvelevien lähetystöjen välillä. En puutu niiden sisältöön, vain periaatteisiin ja olettamiini seurauksiin.
Kaiken ei pidä olla julkista. Tai tarkemmin: julkistamisella on ajankohtansa, jolle ei tulisi olla yhtä ainoaa oikeaa määrittäjää. Julkistajalla on muukin vastuu kuin julkistamisen velvoite. Ei ole ihmiskunnan yläpuolella olevaa tiedottajaa tai salaajaa, maanpäällistä ainakaan.
Minusta ei ole samantekevää, onko Wikileaksin johtaja syyllistynyt Ruotsissa rikoksiin, ja millainen ihminen hän on. Itse paljastusten kannalta se on yhdentekevää.
Suomessa keskustellaan parastaikaa koko valtionhallinnossa uusista käytännöistä, joilla sen puitteissa käytävän keskustelun ja asiakirjojen luottamuksellisuutta määritellään. Se on aika monimutkainen juttu.
Oletetaan nyt esimerkiksi, että Suomen Tukholman suurlähetystön virkamies lähettää sinänsä viattoman sähköpostin – ulkoministeriön suljetulla järjestelmällä – Helsinkiin keskustelustaan jonkun Tukholmaan akkreditoituneen saksalaistoimittajan kanssa. Tämä on tullut sivunneeksi jotain kuulemaansa, hän on Angela Merkelin ystävä. Viestissä ei ole mitään ”luottamuksellista”, siitä ei tehdä edes raporttia.
Helsingin päässä tieto yhdistyy kuitenkin muualta tulleisiin tietoihin, joita yhdistämällä onkin yhtäkkiä saatu selville jotakin olennaista, joka voi liittyä vaikkapa Saksan paineisiin ottaa etäisyyttä Yhdysvaltain Lähi-idän politiikkaan yhdessä nimenomaisessa kysymyksessä. Kun tiedot yhdistetään, niistä laaditaan raportti, joka luokitellaan luottamukselliseksi, ellei peräti salaiseksi.
Jos nyt mikä tahansa näistä osasista julkistetaan, sen ”luottamuksellisuudessa” ei ole päätä ei häntää. Mutta yhdistettynä näillä tiedoilla voi olla tavattoman suuri merkitys, koska se vaikuttaa Suomen ulkopoliittisen johdon äärimmäisen herkässä vaiheessa oleviin välittäjäluonteisiin keskusteluihin, joilla pyritään edistämään Lähi-idän rauhankeskusteluja, joissa on auennut nanomillin kokoinen aukko. Esimerkki on keksitty, mutta tällaista tapahtuu.
En puolusta, en syytä. Tällaista diplomaattisen elämän täytettyjen silmien peli nyt vain tällä hetkellä on.
Sen sijaan se valtava etu, mikä Wikileaks-vuodoista on, taas avaa väylää – jos me toimittajat(kin) jaksamme kantaa vastuumme – sellaiselle kansalaiskeskustelulle – ainakin omalla Facebook-seinälläni sitä on käyty melko tulisesti – joka saattaa auttaa puhdistamaan ulkopoliittisten tapojen ja käytäntöjen paljossa ryvettynyttä, toisaalta paljossa hienoa ja välttämätöntä maailmaa.
Avaamaan niitä täytettyjä silmiä.
Kuka kertoisi minulle, miksi valkeat perhoset / kukittavat yön sametti-ihon? / Kuka kertoisi minulle? / Kun ihmiset kulkevat, mykät ja vieraat / ja heillä on lumiset panssarikasvot, / niin lumiset kasvot! ja täytetyn linnun silmät.
Kuka kertoisi minulle, miksi aamulla ruohossa / alkavat rastaat salaisen leikin? / Kuka kertoisi minulle? / Kun porteilla seisovat mustat sotilaat / ja heillä on käsissään kuihtuneet ruusut / niin kuihtuneet ruusut! / ja taittuneet ruskoliljat.
Kuka kertoisi minulle, hiljaa auringon varjossa / miten voisin riisua sydämeni? / Kuka kertoisi minulle? / Jos tulisit luokseni niittyjen poikki / jos tulisit lähelle ja varovasti / niin varovasti! / avaisit sydämen vaatteet.