Voiko Suomen puolustuksesta todella tinkiä?

Profiilikuva
maanpuolustus
Teksti
Jaakko Iloniemi
Kirjoittaja on ministeri

Suomen valtio kuuluu siihen pieneen eurooppalaisten maiden ryhmään, joiden julkinen talous on hyvässä kunnossa. Luottoluokituksen kolme A:ta on siitä vain yksi osoitus. Tiedossa on vakavia paineita, joista merkittävin lienee ikärakenteen epäedullinen kehitys. Nuoriso vähenee ja vanhusväestö lisääntyy sekä elää entistä kauemmin. On selvää, että kun samaan aikaan on meneillään elinkeinoelämän vaativa rakennemuutos, julkinen talous on pidettävä kunnossa. Se tarkoittaa julkisten menojen tarkkaa harkintaa. Asiat on pantava tärkeysjärjestykseen.

Jokaisen valtion ensimmäinen tehtävä on turvallisuudesta huolehtiminen. Se tarkoittaa niin hyvin alueen koskemattomuutta kuin sisäisiin asioihin puuttumattomuuttakin. Vain siten voidaan turvata väestön asema. Jos tämä hyväksytään valtion ensimmäiseksi tehtäväksi, se määrittelee myös sen, mistä tingitään ja mistä ei.

Jos maanpuolustuksessa toimitaan rationaalisesti, puolustusvoimien suorituskyky mitoitetaan vastaamaan todennäköistä vaaraa tai uhkaa. Onko siis Suomen turvallisuuspoliittinen asema yhtäkkiä olennaisesti parantunut, kun on tinkimisen varaa? Vai onko kenties niin, että puolustusvoimilla on ollut ylimitoitetut resurssit? Vaikka sitä ei vielä kukaan väittäisikään, ovat nämä aiheellisia kysymyksiä tehtäessä olennaisesti uusia linjauksia. Nyt viitataan muun muassa kutsuntaikään tulevien ikäluokkien pienenemiseen. Se on ollut tiedossa ainakin 20 vuotta. Mikään yllätys se ei siis ole.

Entä sitten vaarat ja uhkakuvat? Suomessa ei keskustella niistä ääneen. Selvä on, että hallitus ei sitä voisikaan tehdä vahingoittamatta suhteitamme naapureihin, tai tarkemmin ”naapuriin”. Vapaat kansalaiset voivat kyllä asiaa pohtia – julkisuudessakin.

Jos syntyy epäilyksiä sen suhteen, riittävätkö Suomen voimavarat maan puolustukseen suuren eurooppalaisen kriisin oloissa, ulkovallat ryhtyvät varautumaan siihen, ettei tänne jää sotilaallista tyhjiötä.

Pohjoisten merialueiden geostrateginen merkitys kasvaa nopeasti. Se johtuu siitä, että aivan maamme läheisyydessä syntyy uutta, suorastaan globaalisella tasolla merkittävää öljyn ja kaasun tuotantoa.

Norja ja Venäjä ovat sopineet arktisten merialueiden jakamisesta, ja se on tärkeä saavutus. Monet muut jakolinjat ovat edelleen kiistanalaisia. Vaikka uusien öljy- ja kaasuvarojen hyväksikäyttö tapahtuisikin yhteistoiminnassa, konfliktin aiheitakin saattaa syntyä. Kun jääpeite katoaa, uudet merireitit ja uudet laivastojen operaatioalueet saattavat lisätä jännitystä.

Amerikkalainen geopolitiikan tutkija, tohtori George Friedman yrittää raottaa tulevaisuuden verhoa ja muistuttaa siitä, miten hirvittäviä erehdyksiä usein on tehty, kun strategisia tilanteita on ennakoitu. Tähän tapaan:

Vuonna 1914 Saksa oli Euroopan voimakkain valtio ja Euroopassa oli kolme keisarikuntaa. Neljä vuotta myöhemmin Saksa oli polvillaan, eikä Euroopassa enää ollut yhtään keisarikuntaa. Venäjä oli kaoottisessa tilassa. Vuonna 1939 Saksa oli jälleen Euroopan voimakkain valtio ja Neuvostoliiton liittolainen. Vuonna 1945 Saksa oli taas polvillaan ja Neuvostoliitto Euroopan voimakkain valtio.

Hyvin harva näki Neuvostoliiton heikkouden – sen romahdus oli järkytys niin maan sisällä kuin muualla Euroopassakin. Hyvin harva uskoi Saksan todella yhdistyvän. Kun Europan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö perustettiin, lähdettiin siitä, että sota jäsenten välillä olisi mahdoton ajatus. Ei ollut. Georgiassa sodittiin vuonna 2008.

Eurooppa on jälleen syvässä rauhantilassa. Aivan niin kuin se oli vuonna 1913 ja 1938. Silloinen valtiovarainministeri Väinö Tanner torjui ajatuksen sodan vaarasta: ”Niin hulluksi ei maailma voi tulla.” Tiedämme miten kävi. Sitä emme tiedä, miten tulee käymään.

Kirjoittaja on ministeri.