Suomen taloutta ei pelasteta maanpuolustuksesta tinkimällä

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Viime aikoina suurta julkisuutta saaneet puolustusvoimien rajut säästötoimet ovat nyt saaneet numeroilla ilmaistavan suuruusluokan. Yli 800 miljoonan euron säästäminen seuraavan neljän vuoden aikana ei ravistele vain puolustusvoimia, vaan myös ympäröivää yhteiskuntaa. Julkisuudessa on esitetty, että nämä säästöt ovat välttämättömiä valtiontalouden kannalta. Tämä väite asettuu kuitenkin outoon valoon, kun samaan aikaan tehtaillaan uusia menoja veronmaksajien kannettavaksi satojen miljoonien suuruisina.

On tärkeää huomata, ettei maanpuolustuksesta tinkimällä pelasteta Suomen julkista taloutta. Puolustusbudjetin nimellinen suuruus on noin 2,8 miljardia euroa, joka vastaa noin 5,6 prosenttia valtion menojen hiukan yli 50 miljardin yhteissummasta. Prosenttiosuus on vielä pienempi, kun puolustusmäärärahoista siivotaan pois muun muassa arvonlisäverot, jotka eivät ole todellinen meno, vaan rahojen siirtelyä taskusta toiseen. Esitetty 200 miljoonan euron säästö ei kokonaisbudjetissa merkitse mitään, mutta puolustuksen se romuttaa pahoin.

Paljon puhuttuihin puolustusmateriaalin hankintoihin käytetään siten vain osa kokonaisbudjetista eli 700 miljoonaa euroa vuodessa. Tämä on Suomen maantieteellisessä ja sotilaspoliittisessa asemassa erittäin pieni summa. Tämä onkin johtanut puolustusvoimat aivan kestämättömään tilanteeseen. Suomesta puuttuu monta asejärjestelmää tai toimintoa, jotka muille maille ovat arkipäivää. Esimerkiksi mainittakoon vaikkapa sukellusveneentorjuntahelikopterit tai tutkavalvontalentokoneet. Samoin moni suomalainen sotajoukko, joka kriisin uhatessa pitäisi reservistä perustaa, saa pettyä pahan kerran nähdessään heidän sodanajan varusteensa. Sieltä loistavat poissaolollaan varusmieskoulutuksessa käytetyt uudet maastopuvut, valonvahvistimet, komposiittikypärät ja panssaroidut ajoneuvot. Jäljelle ovat jääneet vyö, kokardi, rynnäkkökivääri ja maataloustraktori. Eli nykyajan m/Cajander.

Miksi sitten juuri Suomen puolustusvoimien pitää olla kunnossa ja juuri niistä ei voi säästää vastoin Länsi-Eurooppalaista suuntausta? Yksi vastaus on maantieteellinen asemamme suurvallan naapurina. Suurvallan, joka varustautuu seuraavan kymmenen vuoden aikana huimaavilla summilla. Toinen syy, miksi emme voi puolustusmenoja leikata, on niiden vuosikymmeniä jatkunut erittäin alhainen taso verrattuna muihin teollisuusmaihin. Esimerkiksi Saksan ja Iso-Britannian vuosikymmeniä jatkuneen kohtuullisen tasoisen varustautumisen kumulatiivinen vaikutus vähentää heidän budjettileikkausten vaikutusta todelliseen suorituskykyyn. Lisäksi näillä mailla on vielä takataskussaan neljä kirjainta: NATO. Puolustusliiton jäsenenä nämä maat voivat nojautua liiton tarjoamaan tukeen.

Puolustusvoimauudistus aiheuttaa varmasti paljon keskustelua ja huoltakin ainakin syrjäseutujen varuskunnissa. Oma mielipiteeni on se, että organisaatiota tulee varmasti tarkastella kriittisesti, mutta samalla muistaen, että ei nykyinenkään rakenne ole sattumalta syntynyt. Ovatko perusteet muuttuneet ja miltä osin? On varmasti totta, ettei esimerkiksi kaikkien varuskuntien olemassaoloon välttämättä löydy operatiivista syytä, mutta asiaa onkin tarkasteltava laajemman kokonaisuuden kannalta. Sellainenkin seikka keskustelussa vilahti, että lopetettujen varuskuntien työttömäksi jääneet työntekijät työllistettäisiin valtion tuella! Tämä alkaa jo muistuttaa sitä kuuluisaa hölmöläisten tarinaa, jossa mattoa jatkettiin sen toisesta päästä leikatulla palalla. Tämä jos mikä kertoo esittäjiensä tiukasta puolustusvastaisesta ideologiasta, jonka alttarille voidaan uhrata mitä vaan. Eiköhän ole parempi antaa varuskuntien jatkaa, ja työllistää siten nykyiset työntekijänsä kansallista etua ajavalla tavalla? Eräs toinenkin seikka puoltaa laajaa varuskuntaverkkoa: jos ja kun varusmieskoulutus Suomessa jatkuu, on varusmiesten palvelusturvallisuus eräs huomioitava seikka. Siihen kuuluu myös kohtuullisen pituiset lomamatkat, jotta väsyneenä ajamista voidaan vähentää edelleen. On varmasti totta, että tällainen rakenne tulee muutaman miljoonaa euroa kalliimmaksi vuodessa, mutta näen, että eduskunnan tulee siihen myöntää ylimääräiset varat kansallisen edun nimissä.

On kuitenkin selvää, että puolustusvoimien uudistuksen tärkein vaikutin pitää olla puolustuskyvyn kehittäminen. Tällöin kehittämisessä on otettava huomioon uhkakuva ja viimeaikaisten kriisien opetukset. Tärkeimpinä opetuksina voidaan pitää ilmasodan kaikkialle tunkevaa ja ratkaisevaa merkitystä sekä yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamista. Enää ei riitä pelkästään se, että jossain syrjäisessä korvessa jalkaväkipataljoona XX kykenee pitämään puolustuskeskuksensa taistelun päättyessä omien joukkojen hallussa, vaan koko kansan on edelleen kyettävä jatkamaan elämäänsä. Tämä asettaa puolustukselle aivan toisenlaiset haasteet kuin vuonna 1944 tai 1964! Erityisesti teknisten ja kalliiden puolustushaarojen eli meri- ja ilmavoimien tulevaisuus on turvattava riittävillä resursseilla, koska niiden varassa on tulevaisuuden konflikteissa koko puolustuksen onnistuminen. Ilmatilan hallinnan säilyttäminen turvaa muiden puolustushaarojen toimintaedellytykset ja meriliikenteen suojaamisella turvataan kansalaisten hyvinvoinnin kannalta elintärkeät meriyhteydet länteen.

Sodanajan vahvuutta on varmastikin supistettava merkittävästi nykyisestä, mutta samalla on koko järjestelmän modernisoinnilla säilytettävä vähintään nykyinen suorituskyky. Sillä lisäyksellä vielä, että suorituskyvyn on kehityttävä muiden maiden sotilaallisen kehityksen mukana muun muassa teknologian osalta. Tämä ei ole ilmaista tai edes halpaa.

Mikä sitten on kallista ja mikä halpaa? Vieraillessani viime keväänä Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitoksen mukana Karjalan Kannaksella minulle ainakin selvisi mikä on kallista. Kun katselin rappiolle jätettyä Karjalaamme ja takaisin Suomeen palattuamme näimme sen yltäkylläisyyden, minkä keskellä joka päivä elämme, mieleeni tulivat jalkaväenkenraali Adolf Ehrnoothin sanat: ”Suomi on hyvä maa, se on paras maa meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa”. Näin todellakin on. Se on myös niin kalliisti lunastettu, etteivät sen puolustuksen voimavarat saa olla itsekkään poliittisen pelin nappuloita. Veteraanisukupolven uhri ja suunnattomat aineelliset ja henkiset menetykset, jotka Karjalan menettämisen seurauksena koimme, velvoittavat meitä vielä tänäkin päivänä huolehtimaan puolustuksemme suorituskyvystä. Kun näin menettelemme, on meillä samalla myös paremmat edellytykset pysytellä mahdollisten selkkausten ulkopuolella. Eivätkä vahvat liittolaisetkaan pahaa tekisi. ”Sic vis pacem, para bellum” sanoivat jo roomalaiset.