Yhdyskuntapolitiikan haasteita: Uudistuva kuntarakenne ja suomalainen lähiruoka
Suomalainen yhdyskuntapolitiikka sisältää nykyään kaksi suurta asiaa. Toinen liittyy kuntarakenteen uudistukseen ja toinen maataloutemme kykyyn turvata meille myös jatkossa puhdasta suomalaista lähiruokaa.
Suurkuntien Suomi pitäisi sisällään etelässä Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa, Pirkanmaalla, Satakunnassa, Hämeessä ja Etelä-Karjalassa 28 suurkuntaa. Aiemmin näitä kuntia on ollut lähinnä pieninä maalaispitäjinä liki parisataa.
Helsingin, Tampereen ja Turun kohdalla sekä Lappeenrannassa kyse on metropolipolitiikasta osana Helsingin muuttumista suurkunnaksi. Toki Lahti, Kouvola ja Pori ovat saamassa nekin suurkunnan maineen.
Forssa ja Loimaa kokevat pienempiä muutoksista ja muistuttavat Kiteen, Keuruun, Rauman tai Raahen kaltaisia yhdyskuntia työssäkäyntialueina. Forssan kaltaisella maaseutualueella Urjalassa, Somerolla ja Loimaalla olisi vielä syytä pohtia, mihin uusi kuntarakenne vie jatkossa nämä alueet vuosikymmeniksi. Vierellä on vain suurkaupunkeja ja metropolipolitiikkaa, jossa perinteinen maaseutupolitiikka vaatisi suuria yksikköjä onnistuakseen uudessa ”kilpavarustelussa”.
Metropolipolitiikkaan kuuluu muutakin kuin terveydenhuolto ja sosiaalitoimi. Luonnonvarojen käyttö on saatava mallille, jossa suomalaiset eivät jää elintarviketuotannossa bataatin, durran, maniokin ja hirssin varaan. Liki 5 miljardia ihmistä kun saa näistä pääasiallisen ruokaturvansa perunan ohella. Maapallon väkiluku kasvaa koko ajan ja peltopinta-ala vähenee, puhtaasta vedestä on puutetta, ympäristö saastuu ja muuttuu aavikoksi, ilmasto lämpenee. Ruokakatastrofi ei ole kadonnut minnekään.
Meillä 5-10 prosenttia maitotiloista lopettaa vuosittain ja maitotalouden tuotteet ovat edelleen 40 prosenttia maataloustuotannon markkinahintaisesta tuotosta. Kun maatalouden tuotannon ketjut alkavat kadota, häviävät myös metropolipolitiikkaan kuuluvat kasvis- ja viljaravinnon sekä sitä hyödyntävän karjan domestikaatioalueet, jossa uudet lajikkeet on otettu käyttöön ja muokattu osaksi elintarviketuotantoamme. Se on pitkä ja mutkikas prosessi.
Kun se kerran kadotetaan, sitä ei voi palauttaa postmodernin yhteiskuntamme vihreän langan ylläpitämiseksi osana edes EU:n epäsuotuisten alueiden luonnonhaittakorvauksilla ja ympäristötukijärjestelmillä. Maataloutta uhkaava ruokaturvakasvien ylläpito on myös metropolipolitiikan ensimmäinen ja tärkein varmistettava, muu tulee vasta kun koko ajan vähenevien luonnonvarojemme saanti on varmistettu ensi kuussa 7000 miljoonan populaatiokoon ohittavan ihmislajin ruokittavaksi myös meillä Suomessa. Asia on äärimmäisen vakava ja luottohanat sulkeutuvat monelle maatalouden interventiotoimilla ja tukiohjelmilla elävälle ympäri globaalia maailmaa, ei vähiten subtrooppisilla alueilla Välimerellä.
Perusterveydenhuollossa pienikin kunta voi olla kompakti kokonaisuus ja siinä oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo edellyttävät asuinkunnasta riippumattomat palvelut. Hallinto on kokonaisuus, jossa roolit ja vastuu on jaettava Euroopan neuvoston suositusten mukaan yhteistoimintaa suosimalla. Suomessa yhteisöllisyys toteutuu, kuten muuallakin maailmassa, läheisyysperiaatteen kautta. Säästöjä syntyy mutta lähinnä juuri suuria kuntia liittäen, ei niinkään yhdistäen satoja sellaisia, joilla ei ole kansantalouteemme kuin marginaalinen merkitys; 200 pienintä kuntaa kuluttaa noin 13 prosenttia kuntataloutemme menoista.
Suuruuden ekonomia toimii lähinnä tuotantolaitoksessa, ei kunnan koossa saati pinta-alassa. Pääosa kunnistamme ei selviydy jatkossa palveluvelvoitteistaan ja kuntauudistus on tehtävä mahdollisimman ripeästi. Palveluiden järjestämisvastuu ja tuottamisvastuu ovat tässä prosessissa kaksi eri asiaa eikä niitä tulisi sotkea toisiinsa. Kello käy koko ajan yhä nopeammin etenkin Euroopan velkakriisin ja mahdollisen luottolaman käynnistyessä, jolloin ainakin omat asiat olisi saatettava rakenteellisesti turvallisiksi pankkien käpertyessä mahdollisesti jälleen kerran suojaamaan omaa pesäänsä.