Tarvitaan ravistus - ei kai lähettilään pidä päättää jokaisesta nuppineulasta

Profiilikuva
Budapest
Teksti
Harriet Lonka
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ulkoasianhallinnon olisi raaskittava luopua lähettilään dinosaurusten ajalta periytyvästä yksinvaltiaan asemasta, kirjoittaa entinen Suomen Budapestin kulttuuriattasea Harriet Lonka:

Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmaan on odotetusti kirjattu Suomi-talo-konseptin lanseeraaminen osana ulkoasiainhallinnon kehittämistä. Tavoitteena on ohjata ministeriöiden henkilöresursseja niiden toimialoihin kuuluvissa asioissa Suomen ulkomaanedustustoihin.

Suomen Budapestin suurlähetystön yhteydessä eri toimijoiden yhteistyö on toteutunut, kun Suomen Unkarin kulttuuri- ja tiedeinstituutti, Finnagora sekä Finpro molemmat jo toimivat lähetystön tiloissa. Budpestia on innokkaasti esitelty Suomi-talon edelläkävijänä ja sille on annettu hiukan yliampuvaakin markkina-arvoa. Kyseessä on sentään varsin arkinen edustuston tilojen käytön rationalisointi. Yhteistyökumppanit maksavat vuokraa ulkoministeriölle ja ovat toisaalta saaneet käyttöönsä suhteellisen edulliset tilat hyvältä paikalta suomalaisen arkkitehdin suunnittelemassa rakennuksessa.

Miten tästä askeleesta seuraa hallitusohjelman tarkoittama toimijoiden verkostoitumisen ja koordinaation edistäminen sekä työnjaon selkeyttäminen, on edelleen avoimena pysyvä kysymys. Tai, miten yksityisen säätiön ylläpitämän instituutin ja yhdistyspohjalta toimivan Finpron toiminta liittyvät ministeriöiden henkilöresurssien ohjaamiseen.

Kulttuuri- ja tiedeinstituutit tekevät vuosittain yhteistyöasiakirjan asemamaan suurlähetystön kanssa ja näiden asiakirjojen toteutumista UM ja OKM yhdessä seuraavat. Tällaista apparaattia on pyöritetty nyt parin kolmen vuoden ajan. Budapestin tilanteeseen oman erityisen lisämausteensa tuo se, että instituutin johtajalla on myös diplomaattistatus. Tämä tiivistää yhteistyösuhdetta lähetystöön tavalla, joka ei mielestäni palvele parhaalla tavalla sitä vapaan kansalaisyhteiskunnan tarpeiden ja tavoitteiden toteuttamisen tehtävää, joka instituuteilla on ajateltu olevan. Itsenäisen, omia tavoitteitaan palvelevan organisaation johtaminen ja samalla lähettilään alaisena toimiminen on haastava yhtälö.

Olin ällistynyt siitä, miten modernin Suomen hallinnon kaikkein vanhakantaisin päällikkövirastomalli löytyy juuri Suomen edustautumisesta maailmalla eli suurlähetystöstä. Toki ymmärrän, että ulkoasiainhallinnon tehtävien kova ydin, eritoten turvallisuuspolitiikka, vaatii oman huomionsa ja jäykätkin toimintamallit ovat toisinaan perusteltuja. Mutta jos Suomi-talon pitäisi todella edistää innovatiivista poikkihallinnollista ajattelutapaa, olisi ulkoasianhallinnon raaskittava luopua edes vähän lähettilään dinosaurusten ajalta periytyvästä yksinvaltiaan asemasta. Ei kai lähettilään tarvitsisi päättää jokaisesta nuppineulan kiinnittämisestä, joka lähetystön kiinteistössä tapahtuu!

Kulttuuri- ja tiedeinstituuttien verkostossa on keskusteltu väsymiseen asti henkilökemian haasteesta lähetystöjen ja instituuttien yhteistyössä. Minusta henkilökemiaan vetoaminen on kuitenkin todellisen ydinkysymyksen ohittamista.

Painotin toimikauteni alusta asti lähetystön ja instituutin yhteistyön strategisten tavoitteiden kirkastamisen tärkeyttä. Ongelmaksi nousi, että en missään vaiheessa saanut mitään otetta siihen, mitkä todella ovat lähetystön ja siten ulkoasianhallinnon strategiset tavoitteet suhteessa instituutin monialaiseen toimikenttään. Homma pelkistyi tuotosten alkeelliseen mittarointiin (montako tapahtumaa, montako ihmistä) sen sijaan, että olisi päästy miettimään sitä, mitä tavoitteita palvelemaan niitä kallisarvoisia yhteisiä resursseja oikein kannattaisi käyttää. Yhteistyöasiakirjat jäivät kaunopuheisiksi kertasuorituksiksi.

Tiedän oikein hyvin, että niin UM:ssä kuin OKM:ssä on virkamiehiä, joille nämä yhteistyön strategiset tavoitteet ovat kirkkaat kuin brändiraportti. Tämä ei valitettavasti Suomi-talo-konseptin rakentamisessa pitkälle riitä.

Moderni strategia-ajattelu lähtee sentään siitä, että jokapäiväistä toimintaa ohjaavat johtajat luovat ja ohjaavat jatkuvasti toimintastrategiaa. Tähän heillä pitäisi olla selkeä mandaatti omilta palkanmaksajiltaan. Samalla pitäisi luonnollisena lähtökohtana olla, että Suomi-talon osakkaat ovat keskenään tasa-arvoisia toimijoita. Vain tällä tavalla koko hankkeessa pystytään ottamaan huomioon paikalliset erityispiirteet eri sektoreilla ja todellakiin edistämään monipuolista ja kiinnostavaa Suomi-kuvaa maailmalla.

Lopulta jään ihmettelemään sitä, miten kulttuuri- ja tiedeinstituutteja ohjaavat, arvovaltaisten herrojen hallitsemat säätiöt pystyvät uuden konseptin rakentamiseen niinikään omasta arvovallastaan kiinni pitävien ja vielä keskenään valtakamppailua käyvien ministeriöiden kanssa?

Muutama rivi hallitusohjelmaa vaatii toteutuakseen melkoisen ravistuksen, jos todella halutaan uutta luovaa ajattelua Suomen ulkoisen kuvan kehittämiseen.