Tärkeää on, miltä se näyttää
Presidentti Urho Kekkonen opetti: ”Politiikassa olennaista on, miltä asiat näyttävät, ei se, mitä ne todellisuudessa ehkä ovat”. Poliittinen muisti on pari kuukautta, joten senkin valossa päivänpolitiikkaa suojelevaa voi olla Kekkosen väittämän toistuva realisoituminen. Laajan, ilmiöitä kätkevän kuoren alle voi mahtua mielenkiintoisia ilmiöitä. Sellainen on T- eli taktiikka- ja tarkoituksenmukaisuusparlamentarismi.
T-parlamentarismi tuli esiin muun muassa pääministeri Paavo Lipposen ensimmäisen ja toisen (viiden puolueen) hallituksen aikana. Edellinen nojautui 145:n ja jälkimmäinen 139 kansanedustajan teoreettiseen tukeen. Vertailukohdaksi sopii pääministeri Jyrki Kataisen kuuden puolueen hallitus. Sen takana odotettiin olevan 126 edustajaa. Ensimmäisessä luottamuslauseäänestyksessä hallituksen puolesta äänesti kuitenkin vain 123 kansanedustajaa. Puhemies ei osallistu äänestyksiin. Kahden edustajan poistumisella tukiruodusta on T-parlamentarismiin tukeutumisen arvioinnin kannalta merkitystä.
Yhteistä Lipposen menneille hallituskausille ja Kataisen meneillään olevalle on se, mikä oli jäänyt näiden hallitusten ulkopuolelle, eli Suomen keskusta. Lipposen II hallituksen käynnistäessä toimintaansa oppositioon jäänyt keskusta moitti hallitusta liiallisesta laajapohjaisuudesta. Vuoden 2011 eduskuntavaalien tuloksen pohjalta ja eurovaltioiden rahoituskriisin oloissa valikoitunut kuuden puolueen pohja oli lopulta laskennallisesti toimivana enemmistöhallituksena käytännössä ainoa mahdollinen.
Vertailupari on selvä. Parlamentarismin perusajatukseen kuuluu, että hallitus hallitsee ja oppositio arvioi, arvostelee ja yrittää – tarvetta siihen ilmaantuessa – luottamuslauseäänestyksellä kaataa sen. Hallituspuolueiden kansanedustajien velvollisuuksiin kuuluu puolustaa hallituksen toimia ja äänestyksissä antaa hallitukselle ja sen esityksille tukensa.
Hallitukselle annettu tuki palkitaan mahdollisuudella yrittää vaikuttaa hallituksen poliittisiin valintoihin. Kiusallista on, että valtion yli varojen elämisen vuoksi hallituspuolueiden edustajat joutuvat hyväksymään myös poliittisen toimintansa menestymisen kannalta epämiellyttäviä ratkaisuja, kuten valtion menojen leikkauksia.
Lipposen toisella hallituskaudella tuli aiempaa selvempänä ilmiönä esiin hallituspuolueiden kansanedustajien poikkeaminen mainituista peruskuvioista. He jopa äänestyttivät yllättävistäkin asioista eduskuntaa. Edustavimpana näyttönä oli äänestys, jossa valtiovarainvaliokunnan varapuheenjohtaja ei puolustanut ”omaa mietintöään”.
Äänestyksissä ”muut kuin budjettiäänestykset” kategoriaan kuului 108 äänestystä. Niistä peräti 42 tapauksessa oli hallitusrintamassa hajontaa. Hallituspuolueiden piirissä muodostui myös toistuvaan äänestyspoikkeavuuteen pyrkivien ryhmä. Eniten (20) poikkeavasti äänestäneitä oli vasemmistopuolueissa. Hallituksen noudatellessa leimallisesti kokoomuksen tahtoa tämä protestinomainen käyttäytyminen saa ymmärtämystä osakseen.
Mielenkiintoista onkin, kuinka vasemmistopuolueiden eduskuntaryhmät ”aisanylipotkimiseen” reagoivat. Vastaus oli yksiselitteinen ja selvä: eivät mitenkään.
Päinvastoin. Niiden etu oli sallia valikoituneiden sankariuksien muodostuminen. Kansa nimittäin usein pitää näitä opposition mukana äänestäviä hallituspuolueiden edustajia rohkeina. Se saattaa palkita heidät seuraavissa vaaleissa äänivyöryllä. Jotkut ”sankarit” ovat tulleet jopa valituiksi omilla äänillään eduskuntaan.
Kun hallituspuolue aktiivisesti mutta peitetysti hyväksyy tällaisten kestoloikkarisankareiden toiminnan, sen täytyy uskottavuuden nimissä myös ikään kuin peittää jälkensä. ”Rangaistus” on ollut, ettei hallintoneuvostotehtäviä ja muita vastaavia erityistoimia ole loikkareille annettu. Tässäkin olennaista siis on, miltä asia ulospäin näyttää. Varsinainen palkkio on tietenkin edustajanpaikan kutakuinkin varma uusiminen. Tällaiset sankarit keräävät myös niin sanottuja protestiääniä, mikä on tietysti puoluejohtajien mieleen.
Vasemmistoliiton käyttäytyminen kokoomusjohtajan vetämää hallitusta muodostettaessa on T-parlamentarismin mukaista toimintaa. Toisaalta uhrauduttiin isänmaan puolesta, kun vaalivoittajakin oli taktikoinut itsensä vastuunkannon ulkopuolelle. Tätä uhrautumismielikuvaa vahvistettiin junailemalla kaksi ryhmään valittua kansanedustajaa pitämään kuppilassa omia kokouksiaan. Tietenkin he ovat edelleen puolueen jäseniä ja uskollisia sotureita, joita voidaan kuulla kaikissa tärkeissä asioissa. Puhelinsoitto rekisteröityy mutta ei puhelun sisältö.