Sotaorvotkin ansaitsisivat valtion taloudellisen tuen

Profiilikuva
sodat
Teksti
Matti Höök

Sotiemme veteraaneja muistetaan valtion budjetissa tänä vuonna noin 350 miljoonalla eurolla. Myös kunnat tukevat veteraaneja kohtuullisen hyvin. Esimerkiksi Keravan kaupunki antaa tänä vuonna veteraaniyhdistyksille 9800 euroa. Tämä on hieno juttu – veteraanit ovat tukensa ansainneet.

Mutta minne ovat unohtuneet sankarivainajat ja heidän jälkeläisensä? Sankarivainajat saivat työstään rintamalla palkaksi ilmaisen hautapaikan ja siinä kaikki. Heidän leskensä saivat eläkettä kuukaudessa sen verran, minkä metsätyömies ansaitsi 2-3 päivässä. Sotaorvoille luvattiin koulutustukea, mutta käytännössä sitä sai ehkä 10-20 prosenttia heistä. Valtio oli köyhä ja virkamiesten tiedotustoiminta huonoa. Joillekin leskille avustusten hakemiseen oli moraalinen kynnys.

Yleisesti tunnustetaan, että tasavallan köyhälistöä ovat yksinhuoltajat ja heidän perheensä. Sotaorvot kuuluivat tähän ryhmään. Sotaorvot ovat epäilemättä köyhyyden asiantuntijoita. Sodan uhreista sotaorvot olivat veteraaneihin verrattuna täysin eriarvoisia kansalaisia, ja ovat sitä yhä.

Isäni, joka kaatui Kannaksella kesäkuussa 1944 pikakiväärimiehenä, oli ammatiltaan rakennustyömies. Jos hän olisi pysynyt hengissä, hän todennäköisesti olisi saanut rintamamiestontin, jolle olisi rakentanut omakotitalon. Kotimmehan oli tuhoutunut Helsingin suurpommituksessa helmikuussa 1944.

Isämme leski onnistui vuokraamaan pienen yksiön, jossa me kolme henkilöä asuimme vuosikausia. Välillä haimme kaupungin soppajonosta ruokaa – keittoa tai läskisoosia, jota kaupunki ystävällisesti antoi puutteessa eläville. Tällaisia tarinoita on ollut tuhansia sotiemme jälkeen.

Valtiovalta on luvannut, että sotaorvot saavat julkisen sotaorpotunnuksen ilman taloudellista tukea. Hyvä, että olemassaolomme edes tunnustetaan. Useimmat sotaorvot ovat kuitenkin sitä mieltä, että joukossamme on henkilöitä, joille kuuluisi myös yhteiskunnan kustantama kuntoutus. Sotaorvot eivät ole mitä tahansa yli 70-vuotiaita vanhuksia ja orpoja, vaan nimenomaan valtion orpoja, jotka menettivät isänsä taistelussa maamme itsenäisyyden puolesta.

Järkyttävää on ollut havaita, että sotaorpojen valtiontuen kiivaimpia vastustajia ovat veteraanijärjestöjen toimihenkilöt, jotka luultavasti pelkäävät, että sotaorvot ovat tunkeutumassa heidän apajalleen. Tästähän ei ole missään tapauksessa kysymys. Sotaorvot arvostavat veteraaneja kovasti. He olivat isiemme taistelukavereita sodassa, jossa periaatteena oli, että kaveria ei jätetä. Tämän periaatteen soisi toimivan myös rauhan aikana.