Erkki Vettenniemi: Suomalainen hiihtourheilu on jäänyt Lahden dopingkäryn varjoon
Keväällä 2001 Ilta-Sanomat jututti Mika Myllylän nuoruusvuosien valmentajaa Aarne Ahoa. Juuri niihin aikoihin koko Suomen kansa kohisi Lahden MM-kisojen dopingtapauksista, tai ainakin siihen tapaan media halusi kansalle uskotella.
Aarne Aho mietiskeli ääneen, millaisia myönteisiä seurauksia kuudella positiivisella dopingnäytteellä tulisi olemaan. ”Mitä tässä voitettiin? Voitettiin se, että Mikan elämä on pilalla. Voitettiin se, että myös monen muun elämä on pilalla.”
Kymmenen vuotta myöhemmin Ahon lausunto ei ole lainkaan vanhentunut. Ajallinen perspektiivi auttaa vain tarkentamaan vastausta valmentajaveteraanin ihmettelyyn. Mikä hyöty Lahdesta lopulta lankesi suomalaiselle tai kansainväliselle hiihtourheilulle? Kysymys kattaa myös kuluvan vuoden STT-oikeudenkäynnin, jota ei olisi nähty ilman Lahdessa koettua vahinkoa.
Kilpailukieltoon julistetuille hiihtäjille ja heidän taustajoukoilleen dopingkontrollissa kompastuminen oli tietysti yksinomaan ikävä asia. Tiedotusvälineiden masinoiman häpeäkampanjan ansiosta he päätyivät hetkessä kansakunnan sylkykupin rooliin.
Irvailu ja halveksunta ovat jatkuneet myös vuoden 2001 jälkeen, ja yhden urheilijan kohdalla (kuten Aho arvasi) koko elämän perusta suistui sijoiltaan, päättyen viimein kuolemaan.
Suomalainen hiihtourheilu ylipäänsä on joutunut taivaltamaan kaikki nämä vuodet Lahden varjossa. Yhteistyökumppaneiden hankkiminen on kangerrellut, vararikko on ollut lähellä, ja aina kun urheilullista menestystä tulee, joku sivullinen keksii muistuttaa Lahden tapahtumista, joilla uusien mainetekojen merkitystä mitätöidään.
Kansainvälisesti tarkastellen talven 2001 myönteiset vaikutukset ovat yhtä vaikeasti hahmotettavissa. Suomessakin on opittu katsomaan karsaasti muiden hiihtomaiden menestyjiä, kuten Oslon helmikuisista MM-kisoista muistamme. Lehtikolumnien, yleisönosastojen ja nettikeskustelujen perusteella huomattava joukko suomalaisia odottaa aktiivisesti ensimmäistä norjalaishiihtäjän dopingtapausta.
Onko kiellettyjen lääkeaineiden ja menetelmien suosio sitten vähentynyt vuoden 2001 ansiosta? Tähän kysymykseen ei täysin luotettavaa vastausta ole löydettävissä. Sen verran voidaan varmuudella sanoa, että positiivisia dopingnäytteitä on paljastunut keskimäärin yhtä paljon (eli totta puhuen yhtä vähän) ennen Lahtea kuin Lahden jälkeenkin.
Tiedetään myös, että suorituskyvyn luvattomasta manipuloinnista on jaettu 2000-luvulla kilpailukieltoja esimerkiksi Itävaltaa, Venäjää ja Viroa edustaneille hiihtäjille.
Urheilijoiden ja urheilun kannalta suuri suomalainen dopingkohu ei ole näköjään johtanut mieluisaan lopputulokseen. Epäilyt ja vihjailut, syytökset ja herjaukset ovat myrkyttäneet ilmapiiriä ja hankaloittaneet hiihtäjien elämää sesongista toiseen.
Jotain positiivista Lahden kotikisoista on silti seurannut, ja jotain niin ilmiselvästi myönteistä, että Aarne Aho ei sitä tullut tuoreeltaan maininneeksi.
Tiedotusvälineille hiihdon ja dopingin spekulatiivinen yhdistelmä on ollut myyntijuttujen ehtymätön lähde, toisinaan jopa keskellä kesää. Irtonumeromyynti on kasvanut ja katsojaluvut kohentuneet.
Mediadraama on jatkunut oikeussalissa, joten pidettäköön mielessä, että prosessin käynnistänyttä STT:n uutista ei ole ikinä kyetty näyttämään toteen. Sehän ei sinänsä haittaa, sillä kun hiihtoväkeä riittävän kauan televisiolamppujen loisteessa hiostetaan, ainakin uusia syytteitä voidaan saada sommitelluksi.
Media vaikuttaa siten olevan itsepintaisen dopinghälyn ainoa hyötyjä. Asiaintila on lievästi ilmaistuna erikoinen, koska aivan sellaiseen tavoitteeseen virtsatestien taannoiset perustajat tuskin tähtäsivät. Ironista on sekin, että dopingtesteillä sanotaan suojeltavan urheilijoiden terveyttä, vaikka kiellettyjen aineiden tuhot tapaavat olla uskomustarinoita.
Antidoping eli positiivinen testitulos saattaa sitä vastoin todella johtaa kuolemaan, kuten Suomessakin on jouduttu toteamaan.