Venäjällä vanha kuvio - virkavalta tyrmää opposition mielenilmaukset
Menen paikalle jos ehdin, ajattelin.
Hajanaiset oppositioryhmät olivat ilmoittaneet järjestävänsä mielenilmauksen keskusvaalilautakunnan edessä Moskovassa kaksi päivää sen jälkeen, kun Yhtenäisen Venäjän puoluekokouksessa oli päätetty tehdä Vladimir Putinista Venäjän seuraava presidentti.
Mielenilmauksessa vaadittiin oikeudenmukaisia vaaleja. Protestoijat seisoivat plakaattiensa kanssa toisistaan erillään, yhden ihmisen kokoisista mielenosoituksista ei viranomaisille tarvitse tehdä ilmoitusta.
Ehdin paikalle puoli tuntia mielenilmauksen alkamisen jälkeen. Katu oli suljettu poikittain ajetulla poliisiautolla. Siviilipukuiset poliisit videoivat paikallaolijoita. Joku oppositioon kuuluva harmaatukkainen mies lausui runoa. Näin, kuinka poliisit raahasivat väkisin mielenosoittajia poliisilinja-autoon.
”Taas tätä samaa”, sanoi tuttu venäläinen valokuvaaja surullisena. Tuntui, kun hän olisi lukenut ajatukseni.
Olimme olleet raportoimassa samoja opposition mielenosoituksia neljä vuotta sitten duumanvaalien alla. Optimistina tosin muotoilin lauseen päässäni vielä kysymysmerkin kera: Taasko tätä samaa?
Vuonna 2007 duumanvaalien lähestyessä viranomaiset eivät juuri antaneet opposition mielenosoituksille lupia. Hajanaiset, puolueisiin järjestäytymättömät vallanpitäjien vastustajat ratkaisivat pulman järjestämällä Erimielisten marsseiksi kutsuttuja protesteja luvatta.
Lähdin seuraamaan mielenosoituksia aina vain aikaisemmin. Siihen oli kaksi syytä.
Ensinnäkin: poliisivartio kasvoi kerta kerralta. Tarvitsin siis yhä enemmän aikaa kiertelyyn mielenosoituspaikkaa ympäröivissä kortteleissa, jotta sain käsityksen poliisien ja sotilaiden määrästä.
Toiseksi: poliisit aloittivat mielensoittajien kiinniotot aina vain varhaisemmassa vaiheessa. Oppositioporukoiden johtajia pidätettiin usein kaukana ilmoitetusta protestipaikasta.
Lännen vastainen retoriikka kasvoi niin vallanpitäjien puheissa kuin heitä tukevien nuorisoliikkeiden julistuksissa. Nykyvallan kannattajat leimasivat erimieliset roskajoukoksi, jota ei pitänyt koossa mikään muu kuin lännen raha. Mielenosoittajia kutsuttiin Venäjän vihollisiksi.
Kun duumanvaalit olivat sitten päättyneet valtapuolue Yhtenäisen Venäjän vankkaan voittoon ja presidentinvaalit maaliskuussa 2008 Dmitri Medvedevin juhlaan, tuttu venäläinen virkamies halusi kuulla näkemykseni vaalien kulusta. En hämmästynyt kysymystä ja olisin siihen helposti vastannut lukuisat jutut aiheesta kirjoitettuani. En kuitenkaan ehtinyt, kun virkamies vastasi jo itse.
Virkamies oli pahoillaan. Hänen mielestään lännen vastaisessa kampanjoinnissa oli menty liian pitkälle. Neuvostoliiton kokenut mies halusi kertoa, ettei hän nähnyt vastakkainasetteluun mitään järkisyytä. Sitten hän halusi jo puhua mukavammista asioista.
Virkamiestä ei kiinnostanut minun mielipiteeni vaaleista, hän halusi purkaa alakuloaan.
Moskovassa oppositiosta alkoi tänä vuonna jo kiiriä hiljaista myötämielisyyttä Medvedeviä kohtaan. ”Jos voisi valita, ottaisin kyllä mieluummin Medvedevin kuin Putinin”, sain kuulla. Hajanaisen opposition joukoissa olisi voinut olla jopa valmiutta Medvedevin tukemiseen. Nyt siihen ei annettu mahdollisuutta.
Duumanvaalien jälkeen Etyj sekä Euroopan neuvosto sanoivat julkilausumassaan, etteivät vaalit olleet oikeudenmukaiset eivätkä ne täyttäneet kansainvälisiä demokraattisten vaalien vaatimuksia. Järjestöt kiinnittivät huomiota muun muassa opposition häirintään.
Medvedev jätti tällä kertaa presidenttipelin kesken, mutta lähti Yhtenäisen Venäjän vaaliveturiksi duumanvaaleihin. Olisikohan väistyvällä presidentillä sisua vaikuttaa siihen, että tällä kertaa oppositiota ei mätkitä putkaan? Ei tarvitsisi sen venäläisen virkamiehenkään työnantajansa tekoja punastella.