Västra Nylandista tuli kesäni ykkössanomalehti
Luin kesälomallani Länsi-Uudellamaalla ilmestyvää Västra Nyland -sanomalehteä. Juoksin aamuisin innosta puhkuen puutarhan poikki postilaatikolle ja odotin, että saan ryhtyä tavaamaan lehteä aamuteellä.
Yhtäkkiä muistin, miltä minusta tuntui lapsena, kun oma lempilehti kolahti postiluukusta tai odotti eteisen lattialla, kun palasin koulusta kotiin.
Viikko toisensa jälkeen hain Västikseni (niin kuin paikalliset lehteään kutsuvat) uskollisesti laatikosta. Luin sitä oudolla palolla siitäkin huolimatta, että lukioruotsini on pahasti ruostunut, eikä minulla ole juuria lehden kotipaikassa Raaseporissa.
Västra Nylandista tuli kesäni ykkössanomalehti. Koin pitkästä aikaa sanomalehden itselleni läheiseksi.
Tunsin, että tämä on minun oma lehteni. Että toimittaja on kirjoittanut juttunsa juuri minulle, joka istun tässä omenapuun alla ja yritän ymmärtää, mitä punamullatun kotiporttini ulkopuolella tapahtuu juuri tässä ja nyt.
Kun luin Tammisaaren, nykyisen Raaseporin kaupungin kehnosta taloustilanteesta, ensi reaktioni oli, mitä voisin tehdä tilanteen parantamiseksi? Raaseporilaisten näkökulmasta tehty juttu kosketti minua syvemmin kuin monet valtakunnanuutiset Suomen talousahdingosta yhteensä.
Paikallisten ihmisten arki ylitti läheisyydellään konkreettisesti kotiporttini.
Monet viisaat uskovat, että paikallisuus on yksi sanomalehden tärkeimpiä vahvuuksia tulevaisuudessa. Siihen uskon minäkin.
Samaan viittaavat monet tutkimukset. Paikallislehtien lukijat ovat muita uskollisempia. He lukevat muita useammin lehtensä kannesta kanteen. Valtakunnallisen paikallislehtitutkimuksen mukaan ”sanomalehti silmäillään mutta paikallislehti luetaan”.
Kotikaupunkini ”paikallislehti” Helsingin Sanomat ei ole ollut minulle enää aikoihin samalla tavalla läheinen kuin joskus ennen. Lehden iloinen kolahdus postiluukussa kaikuu etäisenä menneisyydessä. Mielelläni ottaisin Hesarin takaisiin vierelleni.
Mutta mitä paikallisuus - ja läheisyys - voisi tarkoittaa viikkolehdessä? Jäädään miettimään sitä.