Valtiontukia on siirrettävä metsäteollisuudelta metsänomistajille

Kymmenen viime vuoden ajan bio- ja metsätaloudelle on asetettu paljon toiveita: viennin vetoa, ilmasto-ongelmien ratkaisijaa ja uusia innovaatioita. Metsästä on haettu kasvua, mutta tavat ovat osoittautuneet ongelmallisiksi.

Jyrki Kataisen hallituksen ajoista läh­tien Suomen metsistä saatava hakkuukertymä on kasvanut tasolle, jota tutkijat pitävät kestämättömänä.

Hakkuut ovat pienentäneet Suomen metsien hiilinielua ja -varastoa, eikä luontokadon pysähtymisestä näy merkkejä. Hiilinielujen terveys on tärkeä osa ilmastonmuutoksen hillintää. Mitä heikommassa tilassa metsien ja maaperän nielut ovat, sitä suurempi ja kiireellisempi on tarve päästövähennyksiin muilla sektoreilla.

Nieluilla on myös suoraa taloudellista merkitystä. Suomi on sitoutunut EU:n ­LULUCF-asetuksen myötä säilyttämään hiilinielunsa. Hakkuumäärien kasvun vuoksi metsien ja metsämaaperän hiilinielujen pieneneminen aiheuttaa Luonnonvarakeskuksen laskelmien mukaan 2–7 miljardin euron laskun veronmaksajille jo vuonna 2025.

Metsänomistaja sitoo ja varastoi metsissään hiiltä, mutta hiilinielujen arvo ei häntä hyödytä. EU-tasolla metsien hiilinielut jäävät hiilikauppajärjestelmän ulkopuolelle, ja ne lasketaan valtioiden omaan hiilitaseeseen. Nykykäytännössä valtio ikään kuin sosialisoi yksityisten metsänomista­jien metsissä tapahtuvan rahanarvoisen hiilensidonnan itselleen. EU:n laskutapa tuskin muuttuu lähiaikoina.

Jos valtio käärii tuotot hiilinielujen vaalimisesta, se kantaa myös tappiot niiden heikkenemisestä. Metsäteollisuus hyötyy puun saatavuuden ja hakkuiden lisäämisestä, eikä sille aiheudu kustannuksia hiilinielujen heikentämisestä. Teollisuus ei myöskään maksa päästökauppamaksuja energiapuun polttamisesta. Nämä ilmastopäästöt heikentävät valtion hiilitasetta. Kun metsäsektori takoo hyvää tulosta ja sai vuonna 2023 vielä lähes sadan miljoonan euron yritystuet, tilanne on sekä ilmaston että veronmaksajan kannalta ongelmallinen – ja metsänomistajalle epäreilu.

Metsänomistaja on loukussa, koska valtio ei tue kylliksi hakkuille vaihtoehtoisia tapoja saada korvauksia metsän omistamisesta. Vaihtoehdottomuuden seurauksena erityisesti kauppahinnaltaan edullisen kuitupuun saatavuus kasvaa. Tämä on hyödyksi metsäteollisuudelle, mutta ei niinkään metsänomistajille.

Mitä enemmän vaihtoehtoja kuitupuun myynnille olisi, sitä vapaampi metsänomistaja olisi päättämään omasta metsästään. Ratkaisuja olisi metsäteollisuuden jalostusarvon nostosta erilaisiin hiilikorvausjärjestelmiin. Vertailun vuoksi voi mainita, että puukuution sitoman hiilen arvo päästökauppamarkkinoilla on suurempi kuin kuitupuuksi myydyn kuutiometrin, vaikka puun hinta onkin korkealla.

Tukemalla metsänomistajaa hiilensidonnassa valtio voisi antaa metsänomistajille vapauden saada oikeudenmukaisen ja ansaitun korvauksen. Tuki hyödyttäisi metsänomistajien lisäksi ihan jokaista veronmaksajaa: se parantaisi hiilinielujen tilaa, helpottaisi ilmastotavoitteiden saavuttamista ja ohjaisi metsätaloutta suuntaan, joka säästää miljoonia, ellei miljardeja euroja. Nykyisen kaltainen tulonsiirto veronmaksajilta metsäteollisuudelle on poliittinen päätös, jolle on reilumpia ja kestävämpiä vaihtoehtoja.

Hiilituen lisäksi tarvitaan laajempi uudistus siihen, miten metsätaloutta ohjataan. Ottamalla nielut ja monimuotoisuuden huomioon Suomi voisi varmistaa, että monimuotoinen, tuhonkestävä ja resilientti metsä säilyy talouden perustana tulevaisuudessakin. 

Samuli Junttila on metsien terveyden ja kaukokartoituksen apulaisprofessori Itä-Suomen yliopistosta.