Kysykää siellä mediassa!
Kun sote-järjestöjen leikkauksista on uutisoitu, media ei ole esittänyt vaikeita kysymyksiä järjestöjen julkisesta rahoituksesta, kirjoittaa Heikki Pursiainen.
2
MIN
Sote-asioiden käsittely mediassa aiheuttaa minulle kovasti keski-ikäisen miehen tunteita.
Hallituksen päätökset Kela-korvausten korotuksista nostattivat tovi sitten yhden tunnemyrskyn. On käsittämätöntä lisätä tukea rikkaiden ja terveiden yksityisille palveluille, kun lääkäreitä, hoitajia ja rahaa ei riitä julkisiin peruspalveluihin. Media olisi voinut käsitellä asiaa paljon kipakammin.
Toinen tunteiden synnyttäjä on ollut uutisointi sote-järjestöjen tukileikkauksista.
Valtio tukee sote-alan erilaisia järjestöjä yhteensä sadoilla miljoonilla vuodessa. Tukiin on tulossa isoja leikkauksia, joita hallitus juuri päätti toteuttaa nopeutetulla aikataululla.
Sekä Helsingin Sanomat että Yle kertoivat tästä merkittävästä asiasta täsmälleen samalla tavalla. Kumpikin haastatteli tukia saavien sote-järjestöjen johtajia. Luonnollisesti johtajat kertoivat leikkausten olevan katastrofi järjestöjen elintärkeälle työlle.
Monet järjestöt tekevät tosiaan tärkeää työtä. Ne täydentävät merkittävissä määrin julkisia palveluja.
Sote-järjestöjen julkiseen rahoitukseen liittyy kuitenkin vaikeita kysymyksiä, joita media ei tunnu esittävän.
Ensiksi pitäisi kysyä, onko kaikki järjestöjen tekemä työ yhtä tärkeää. Järjestöt käyttävät palveluiden lisäksi paljon voimavaroja erilaiseen vaikuttamistyöhön. Muun muassa avustusten lobbaamiseen itselleen. Monilla järjestöjohtajilla on poliittinen tausta.
Kuinka paljon resursseja vaikuttamiseen kuluu? Missä määrin lobbausta on ylipäänsä syytä rahoittaa julkisesti?
Järjestöjen rooliin julkisen terveydenhuollon täydentäjänä liittyy myös kysymyksiä.
Suurimmilla järjestöillä on vaikutusvaltaa avustuksiin liittyvässä päätöksenteossa. Eihän vain ole niin, että avustukset kohdistuvat terveydenhuollon prioriteettien sijasta perinteiden ja läänitysten perusteella?
Osa järjestöistä on täysin riippuvaisia julkisesta rahoituksesta. Iso kysymys onkin, voidaanko kaikkia järjestöjä edes pitää aitona kansalaistoimintana vai pitäisikö niitä kohdella enemmänkin osana julkista sektoria.
Kenties kaikkiin kysymyksiin on olemassa hyvät vastaukset. Median tehtävä olisi kuitenkin kysyä ne.