Uusliberalismin vastainen jahti muistuttaa USA:n kommunistivainoja – syytteitä on jaettu hatarin perustein

”Uusliberalismin vastaisessa hengessä käyty yhteiskunnallinen keskustelu osoittaa, että ei-toivotun kehityssuunnan vastustamisesta voi kehittyä pitkäaikainen ja itseriittoinen kupla, joka irtoaa reaalisesta todellisuudesta”, kirjoittaa valtiotieteiden tohtori Jarkko Vesikansa Kanavassa 1/2018.

Vesikansan mukaan uusliberalismin uhka nousi 1990-luvun alun laman myötä kriitikoiden silmissä uudelle tasolle. He maalasivat kuvaa vallalle päässeestä markkinafundamentalismista, jonka yksinuottiset opit määrittivät talouspoliittista päätöksentekoa. Valtiovarainministeriön johdolla toteutettu 1990-luvun leikkauspolitiikka ja julkisen talouden tervehdyttäminen leimautuivat uusliberalismiksi, kun vielä samassa aallossa valtion omaisuutta laitettiin myyntiin.

Suomen Kuvalehti julkaisee Vesikansan kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Vanhan sanonnan mukaan pelottelu sudella voi päättyä siihen, että vastaan tuleekin karhu. Yhteiskunnallisessa keskustelussa näyttää käyneen juuri näin.

Vuosikausia pahin leima, joka voitiin iskeä vastapuoleen, oli lukea tämä uusliberalismin edustajaksi. Tuhoa kylvävä uusliberalismi julistettiin länsimaiden pahimmaksi ja uhkaavimmaksi vitsaukseksi.

Uusliberalismilla hutkiminen kukoisti yhteiskunnallisessa keskustelussa vielä vuonna 2008 iskeneen kansainvälisen finanssikriisin jälkeen. Mutta kului muutama vuosi, ja uusliberalismi polttavana leimakirveenä katosi äkisti takavasemmalle.

Päällimmäiseksi ideologiseksi pelon aiheeksi nousi oikeistopopulismi ja siitä yllykkeitä saava globalisaatiovastaisuus. Samalla joitakin uusliberalismiin liitettyjä pyrintöjä, kuten vapaata kauppaa ja avoimia rajoja, alettiin puolustaa aiempaa pontevammin.

Uusliberalismin vastaisessa hengessä käyty yhteiskunnallinen keskustelu osoittaa, että ei-toivotun kehityssuunnan vastustamisesta voi kehittyä pitkäaikainen ja itseriittoinen kupla, joka irtoaa reaalisesta todellisuudesta.

Uusliberalismin vastustajiksi ja kriitikoiksi asettautuneiden käymä kamppailu oli monessa suhteessa ylimitoitettujen pelkokuvien lietsontaa. Keskustelu synnytti harhan uusliberalismin vyörytyksestä ja ylivallasta, ja tämä sumensi yhteiskunnallista debattia.

Suomessa uusliberalismin merkitystä korosti muun muassa professori Heikki Patomäki, joka luonnehti sitä aikakautemme tärkeimmäksi ilmiöksi. Poliitikkojen piirissä esimerkiksi Erkki Tuomioja (sd) arvosteli toistuvasti etenkin valtiovarainministeriön virkamiehiä uusliberaaleista näkemyksistä.

Nyt jälkikäteen uusliberalismin vastaista kampanjointia voisi verrata aikaisempiin antiliikkeisiin, kuten kommunisminvastaiseen aaltoon Yhdysvalloissa 1950-luvulla tai sosialisminvastaiseen kampanjointiin Suomessa ja muissa Pohjoismaissa 1970-luvulla.

Kaikkia niitä yhdistää, että vaaralliseksi koetun ideologian vastustamisella oli jossain määrin reaalista pohjaa: oli yhteiskunnallisia toimijoita, jotka kannattivat äärimmilleen vietyä markkinaliberalismia, neuvostomallista kommunismia tai radikaalia harppausta kohti sosialismia, mutta todellisuudessa puhdasoppista suuntausta tukeneet olivat kaikissa tapauksissa marginaalissa.

Vastakampanjointi sai jokaisessa tapauksessa suuremmat mittasuhteet siten, että ”vaarallisen ideologian” asianajamisen syytös langetettiin paljon laajemman joukon niskoille.

Yhdysvaltojen kommunistijahdissa 1950-luvulla tämä johti traagisiin tuloksiin: syytettyjen penkille istutettiin ”ei-amerikkalaisia” toimijoita, joilla ei ollut välttämättä mitään yhteyksiä kommunismin emämaahan Neuvostoliittoon, ainoastaan idealistinen kallistuskulma vasemmalle.

Sosialismipelkojen yllyttyä Suomessa pahimmilleen 1970-luvulla monet maltillisetkin vasemmistolaiset vaikuttivat epäilijöistä yhteiskuntajärjestelmän veneenkeikuttajilta.

 

Myös uusliberalismin peikkoa vastustettaessa ”syytteitä” jaettiin hatarin perustein. Uusliberalismin asianajajiksi leimattiin monia keskeisiä poliitikkoja, kuten Suomessa pääministeri Paavo Lipponen, ja johtavia talouspoliittisia virkamiehiä, kuten Raimo Sailas. Molempien tausta oli sosiaalidemokraattinen, joten heidän ”syyllisyytensä” oli kaksikertaista, petturin syyllisyyttä.

Finanssi- ja bisneseliitti luokiteltiin lähtökohtaisesti vaaralliseksi, pidäkkeetöntä kansainvälistä markkinakilpailua ja valtion rajua saneeraamista kannattavaksi joukoksi. Ideologisesta tartunnasta vapaiksi jäi tässä kuvastossa vain valtaeliitin pienehkö osa; he näyttäytyivät pohjoismaisen hyvinvointivaltion viimekätisenä tukena ja turvana.

Vakuuttelut siitä, että tiukempaa ja liberaalimpaa talouslinjaa kannattaneet halusivat turvata ennen muuta hyvinvointivaltion taloudellisen pohjan, kaikuivat usein kuuroille korville.

Nyt kun vihollis- ja uhkakuvat ovat muuttaneet muotoaan, uusliberalismin peikko on kuin maahan keikahtanut linnunpelätin. Se ei herätä samanlaista huomiota ja vaikuttaa peräti hellyttävältä verrattuna uusiin vaaroihin, kuten yltyvään populistiseen nationalismiin tai ydinsodan uhkaan.

Monet uusliberalismin uhkaa käsitelleet kirjoitukset ja teokset näyttäytyvät jälkikäteen samanlaisilta kuin ”Varo vallankumousta” -kirjaset, joissa varoiteltiin vielä 1980-luvun taitteessa Suomea uhkaavasta kommunistisesta vallankumouksesta tai -kaappauksesta.

On tietenkin totta, että markkinavetoinen kumous tapahtui silmiemme edessä; se vain koettiin Kiinassa ja Aasiassa eikä läntisessä maailmassa, jossa hyvinvointi- ja tuotantojärjestelmät eivät jauhautuneet äkkinäisesti uusiksi.

Vakuuttelut siitä, että tiukempaa talouslinjaa kannattaneet halusivat turvata hyvinvointivaltion taloudellisen pohjan, kaikuivat kuuroille korville.

Kriittinen keskustelu uusliberalismista ehti velloa Suomessa lähes neljä vuosikymmentä. Uusliberalismin uhka ponnahti poliittiseen keskusteluun jo 1970-luvun lopulla. Tuolloin käytössä oli käsite ”friedmanilaisuus”. Markkinatalouskin oli monien korvissa paha termi; jopa kokoomus lanseerasi sievistellen käsitteen ”sosiaalinen valintatalous”.

Kansanedustaja Ilkka-Christian Björklund kritisoi joulukuussa 1977 kuvaavasti, että keskusta ja Sdp olivat sortuneet talouspoliittista linjaa valitessaan ”epäsosiaaliseen ja äärikonservatiiviseen, friedmanilaiseen talousajatteluun”, ja vain kansandemokraatit edustivat ”keynesiläistyyppistä työllistämisnäkemystä”.

Skdl:ää edustaneen Björklundin syytösten taustalla oli Kalevi Sorsan (sd) hallituksen elvytyspaketti, johon kuului joukko toimia yritystoiminnan edistämiseksi ja työllisyyden parantamiseksi. Pahaa verta vasemmistossa herätti etenkin palkankorotusten siirto, yleisen yritysvetoisuuden lisäksi.

Luonnehtimalla hallituksen talouslinjaa ”friedmanilaiseksi” Björklund viittasi taloudellisen liberalismin sodanjälkeiseen pääprofeettaan Milton Friedmaniin. Hänet oli kohotettu edellisenä vuonna jalustalle, kun hän oli saanut taloustieteen Nobelin.

Vuonna 1974 Nobel oli myönnetty talousliberalismin grand old manille Friedrich von Hayekille, joten taloudellisen ajattelun tuuli oli selvästi kääntynyt. ”Keynesiläinen aikakausi” oli ohi, ja tämä synnytti pelon, että markkinaliberalismi nousisi hegemoniseen asemaan.

Friedmanin edustama Chicagon koulukunta herätti maailmalla mielenkiintoa, koska öljykriisin hyydyttämälle kasvulle etsittiin uusia rohtoja. Suljettujen ja säädeltyjen talouksien uudistaminen koettiin yhä tärkeämmäksi.

Markkinahenkisten ajatusten poliittinen läpimurto oli kuitenkin vasta edessä: Margaret Thatcher ja Ronald Reagan astuivat valtaan Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa vuosina 1979 ja 1980. Heidän valtakausillaan markkinoita avattiin, ja vähitellen ”friedmanilaisuutta” alettiin nimittää uusliberalismiksi.

 

Kriitikot eivät olleet turhaan varuillaan. Suomessakin alkoi 1970-luvun lopulla talouspolitiikan perusteiden uudelleenarviointi, mutta läntiseen liberalismiin suhtauduttiin pidättyvästi.

Friedmanin tunnetuin teos, englanniksi 1980 ilmestynyt Vapaus valita (Free to Choose), julkaistiin suomeksi vuonna 1982. Julkista keskustelua hallitsi kuitenkin enemmän kriittisyys länsioppeja kohtaan.

1980-luvun alussa Thatcherin ja Reaganin suosima talouspolitiikka luokiteltiin suomalaisessa keskustelussa varsin yleisesti uusoikeistolaiseksi aalloksi, jonka kärjen nähtiin kohdistuvan pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusteita vastaan. Tällä tavalla ”oikeistohyökkäys” tulkittiin etenkin vasemmistossa, jonka piirissä vaikutti syvälle iskostunut usko demokraattiseen sosialismiin ja pohjoismaisuuteen.

Myöhempien syytösten valossa on paradoksaalista, että tarmokas nuori Raimo Sailas naputteli tuolloin valtiovarainministeriössä analyysejä, joissa hän suhtautui hyvin kriittisesti Reaganin edustamaan ”uusoikeistolaiseen aaltoon”.

Kuitenkin juuri Sailas sai 1990-luvulla kantaa uusliberaalin talouspolitiikan esitaistelijan leimaa. Siihen riitti kurinalaisen talouspolitiikan ja leikkausten kannattaminen.

Thatcherismi ei herättänyt 1980-luvulla laajaa vastakaikua myöskään oikeistossa. Suomessa oli sitouduttu markkinatalouden konsensusmalliin tai ”hillittyyn markkinatalouteen”, kuten Jouko Marttila luonnehtii väitöskirjassaan. Nuoroikeistolaiset jopa kilpailivat vasemmiston kanssa länsijohtajien pilkkaamisessa.

Thatcherismi ja sen mukana uusliberalismi leimautui pahaksi sanaksi, jota kelpasi käyttää leimakirveenä – samalla tavalla kuin neuvostovastaisuudella oli pelattu vähän aikaisemmin.

Historian ironiaa oli, että Suomi oli siirtynyt monia läntisiä OECD-maita aiemmin vähemmän valtiointerventionistiselle ja enemmän markkinasignaaleihin luottavalle linjalle jo 1970-luvun lopulla, ensimmäistä vakavaa sodanjälkeistä taantumaa taittaessaan.

 

1990-luvun alun suuren laman myötä uusliberalismin uhka nousi kriitikoiden silmissä uudelle tasolle. He maalasivat kuvaa vallalle päässeestä markkinafundamentalismista, jonka yksinuottiset opit määrittivät talouspoliittista päätöksentekoa.

Valtiovarainministeriön johdolla toteutettu 1990-luvun leikkauspolitiikka ja julkisen talouden tervehdyttäminen leimautuivat uusliberalismiksi, etenkin kun samassa aallossa valtion omaisuutta laitettiin myyntiin.

Laman taustalla keskeisesti vaikuttanut rahamarkkinoiden vapauttaminen 1980-luvulla tuomittiin hallitsemattomaksi ideologiseksi markkinakokeiluksi. Esimerkiksi Heikki Patomäki on rakentanut kuvaa, että rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen taustalla oli laaja ideologinen muutos, Suomen siirtyminen ”uusliberalismin kauteen”.

Valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin valmisteluasiakirjojen perusteella kyse oli kuitenkin asteittain edenneestä ja käytännönläheisestä sopeutumisesta kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla tapahtuneisiin muutoksiin. Näin rahamarkkinoiden murroksen on hahmottanut esimerkiksi aiheesta oikeushistoriallisen väitöskirjan tehnyt Markus Kari.

Tuhoa aiheuttaneet ja ikävät ratkaisut oli kätevä paketoida osaksi kavahdettavaa talousoppia antamalla kuva suuresta ideologisesta käänteestä, kuten oli tehty jo ”friedmanilaisuuden” noustua tapetille.

Tämän jälkeen harva suostui tunnustautumaan uusliberaaliksi, niin negatiivisesti ja poliittisessa hengessä käsite oli latautunut. Uusliberalismilla tökkimällä kuka ja mikä tahansa saatiin näyttäytymään kielteisessä valossa.

Kun säästöpolitiikka, valtion menojen karsiminen, yksityistäminen, ulkoistaminen tai liikelaitostaminen tulkittiin automaattisesti uusliberalismiksi, termi alkoi menettää merkitystään.

Tämä on ollut usein megatermien kohtalo: niin on käynyt uusliberalismin lisäksi myös fasismille ja suomettumiselle. Termien liian lavea ja huoleton käyttö on vienyt niiltä todellisen merkityssisällön.

Jopa kilpailukyvyn käsite alettiin yhdistää uusliberalismiin, vaikka kilpailukyvystä puhuttiin Suomessa jo 1970-luvulla, jolloin ”uusliberalismin ajan” ei edes lasketa alkaneen.

Laman taustalla keskeisesti vaikuttanut rahamarkkinoiden vapauttaminen tuomittiin hallitsemattomaksi ideologiseksi markkinakokeiluksi.

Uusliberalismilla huiskiminen enemmänkin hämärsi kuin selvensi käsitystä harjoitetusta talouspolitiikasta. Tämän johdosta monet vakavasti otettavat ekonomistit eivät halua koskea käsitteeseen pitkällä tikullakaan.

Esimerkiksi Sixten Korkman ei käytä sitä laisinkaan talousoppeja käsittelevässä kirjassaan Väärää talouspolitiikkaa (Otava 2015). Hän ei laske uusliberalismia varsinaiseksi talousopiksi vaan pitää sitä lähinnä poliittisena käsitteenä.

Voidaan tietenkin argumentoida, että uusliberalismi pitää ymmärtää laajempana ideologisena kehikkona. Näin nähtynä uusliberalismi muuttuu kuitenkin entistä häilyvämmäksi. On hyvin kyseenlaista käyttää sitä kokonaisen aikakauden määreenä, kuten kansallissosialistisen Saksan tai stalinistisen Neuvostoliiton kohdalla tehdään.

Länsimaissa ei eletty 1970-luvulta 2000-luvulle yhden ideologian varjossa. Hyvä todiste siitä on se, että julkisen sektorin merkitys kasvoi mainittuna aikakautena. Etenkin hyvinvointi- ja sosiaalimenojen suhde bruttokansantuotteeseen lisääntyi ratkaisevalla tavalla. Jos uusliberalismi olisi ollut valtaideologia, valtion roolin olisi pitänyt vähentyä.

Talouspolitiikan näkeminen pelkästään keynesiläisyyden ja uusliberalismin välisenä kilpailuna ei ole ylipäätään kestävää. Tuollainen asetelma antaa vaikutelman, että vastakkaisissa vaakakupeissa olisivat selvästi erottuvat talouspoliittiset linjat, vieläpä hyvä ja paha.

On kyseenalaista, oliko talousopillista suuntausta nimeltä uusliberalismi edes lopulta olemassa, ainakaan Suomessa.  Ekonomisteja ei ainakaan ole voinut jaotella sen mukaan, kuka oli uusliberaali ja kuka ei.

 

Markkinapohjainen ajattelu voimistui kiistatta 1970-luvun jälkeisenä aikana. Sitä ovat leimanneet toistuvat talouskriisit, joiden taustasyyt ovat piilleet rahoitusmarkkinoilla.

Kriisien selittäminen yhden ja epämääräisen ”talousopin” ylivallalla on kuitenkin harhaista. Rajuja suhdannevaihteluita, samoin kuin finanssikriisejä, on koettu aina. Läntisen Euroopan sodanjälkeisestä pitkästä taloudellisesta kultakaudesta syntyy helposti liian tarunhohtoinen kuva, jos sitä seurannut aikakausi nähdään vain ”kriisien aikana”.

Kansainvälisen finanssikriisin jälkeen on koettu rajun velkaantumisen ja toisaalta äärimmäisen markkinaliberalismin hiipumisen aikakausi. Talousvetoinen globalisaatio etenee, mutta se ei näytä tarkoittavan markkinafundamentalismin voittokulkua. Yhteiskunnallisen rakennustyön aineksia haetaan kaikkialla yksityisen ja julkisen sektorin sopivasta työnjaosta.

Tulevaisuutta varjostaa raju velkaantuminen, kansallismielisen populismin ja protektionismin lisäksi.

Euroa käyttävien yhdeksäntoista maan yhteenlaskettu julkinen velka on noussut vuoden 2011 65 prosentista nykyiseen 89 prosenttiin suhteessa bruttokansantuotteeseen. Hyvinvointivaltioiden alasajon sijaan – jota uusliberalismin vastustajat pitävät usein tosiasiana – julkiset taloudet ovat paisuneet äärimmilleen. Samalla tulevilta sukupolvilta on syöty reservejä.

Tämän toteaminen ei edellytä uusliberaalia ajattelumallia.

Jo hyvinvointivaltion profeettana pidetty Pekka Kuusi totesi aikoinaan, että sosiaalimenojen järkevä taso ei saisi ylittää 20 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Kehittyneissä EU-maissa sosiaalisten menojen taso on tämän rajan yläpuolella, joten uusliberaalista yövartijavaltiosta ollaan hyvin kaukana.

Kaikkiaan olisi korkea aika irtautua ylimitoitetuista ideologisista pelkokuvista, liittyvät ne sitten uusliberalismiin, sosialismiin tai nationalismiin. Yli-ideologisoimalla edistetään usein kahtiajakoa, joka haittaa järkevää yhteiskunnallista toimintaa.

 

Jarkko Vesikansa on valtiotieteiden tohtori ja kustannuspäällikkö.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 1/2018. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat Otavamediassa samaan lehtiperheeseen ja niillä on yhteinen päätoimittaja.