Tottelemattoman matkailun halu - mistä tuotteistamaton lomakohde?
Kesällä olisi tietenkin hauska lähteä matkalle. Mutta minne sitä menisi? Matkan idea on, että matkalla voi arkipäivän paikkojen sijaan kokea jotakin ennen kokematonta – mielellään niin ainutkertaisia, että se nostaa matkailijan oman arkipäivänsä yläpuolelle.
Tämän kauniin ajatuksen toteuttaminen on kuitenkin mennyt hankalaksi. Alkaa olla vaikea löytää paikkaa, josta ei tietäisi jo kaikkea etukäteen. Kohteet on nähty ja koettu moneen kertaan jo lähtökuopissa: historian kirjoissa, matkaoppaissa, matkakertomuksissa ja television matkailuohjelmissa. Paikkojen kulumisen ongelma koski ensin etelän aurinkorantoja ja päivän lomaa Tukholmassa, mutta nyttemmin se alkaa päteä sankarimatkailuun, jonka polut alkavat olla yhä tallatumpia.
Eivätkä paikat eivät ainoastaan kulu, vaan ne myös kloonautuvat. Kauppakeskukset, vanhat kaupungit ja taidemuseot putiikkeineen ja ravintoloineen toistuvat kaupungista toiseen. Matkailu alkaa muistuttaa sitä, mitä sen piti vastustaa: ohjelmoitua työsuoritusta, jonka kulku ja tavoitteet on ennalta tarkkaan määrätty.
Saksasta Englantiin aikanaan siirtyneen ja joku vuosi sitten kuolleen W.G. Sebaldin romaani Saturnuksen renkaat (Tammi 2010) on mainiota vastamyrkkyä tähän ongelmaan. Niin kuin brittiläinen esseisti Dean Blackler kirjoittaa, Sebald kannustaa tottelemattomaan matkailuun: matkantekoon, joka irtoaa kohteiden tottelevaisesta suorittamisesta.
Sebald kävelee hitaasti Englannin koilliskulmassa East Anglian autioissa maisemissa, joissa ei ole mitään nähtävää. Hän etenee ruohottuneita polkuja, eksyy keskellä nummea, kääntyy väärään suuntaan ja palaa takaisin. Hänen ajatuksensa seikkailevat hajamielisesti siellä täällä: puuhiilen valmistuksessa, unohtuneessa marjakuusilabyrintissa, fransiskaaniluostarin raunioissa, saksalaisten silkinviljelyssä ja brittiaatelisten fasaanikultissa.
Matkan tavoite on usein löytää jotakin suurta ja pysyvää: vähintäänkin pyramidit, antiikin temppelit, keskiajan katedraalit tai huolellisesti konservoidut taideaarteet. Sebaldin matkakohteet ovat enimmäkseen kadonneita ja kertovat, kuinka komeimmatkin pyrkimykset tulevat aikanaan tiensä päähän ja kuolevat pois. Kuinka mikään ei ole kovin ikuista, vaikka se siltä juuri nyt näyttäisi.
Sebald pohtii kadonneita maisemapuutarhoja, merikylpylöitä, riistapuistoja ja kasvoilleen katuojaan päätynyttä Ikuisen rauhan taivaallista kuningasta. Hän muistelee myrskyä, joka pyyhkäisee hetkessä pois vanhan puurivistön, tai maastopaloa, joka polttaa kokonaisen saaren tai tuhoaa klaanin kartanon.
Voisi ajatella, että Sebaldin lukemisesta tulee masentunut olo. Kirjan otsikko viittaa Saturnukseen, joka on melankolian planeetta. Mutta hassua kyllä, kirjaa lukiessa käy päinvastoin. Menneen loiston kuvaaminen ja suuruutta tavoittelevan elämän hajoaminen alkaa vaivihkaa tuntua lohdulliselta. Sebaldin ääni ei tunnu surumieliseltä, vaan pikemminkin hiljaisesti hyväntuuliselta.
Aivan kuin Sebald puolihuolimattomilla huomioillaan haluaisi sanoa, että täydellisyyden ja ikuisuuden tavoitteleminen on turhaa puuhaa. Että elämän idea ei ehkä olekaan kivien kasaamisessa toistensa päälle tai kuningashuoneen pystyttämisessä. Imperiumit nousevat ja kaatuvat. Se mitä meille lopulta jää, on nykyhetki: nämä nopeat hetket, jotka tulevat ja menevät nyt.
Uutiset ovat hyviä niille, joiden kesälomamatka on vielä varaamatta. Hyvä matkakohde löytyy ehkä juuri sieltä, missä sitä ei ole tuotteistettu neliväriseksi kiiltopaperiksi muovikansien väliin. Tyhjentyneen maalaiskylän autotallissa saattaa olla jotakin, jota ei ole missään muualla. Tässä tapauksessa uudelleen rakenteilla oleva Jerusalemin temppeli, jota matkustetaan ihmettelemään maailman joka kolkalta.
Teksti Anu Kantola
Kirjoittaja on viestinnän tutkija.